Blogathon, 25. päivä: Blogihaasteen loppusuoralla

Kuten arvoisa lukija on saattanut huomata, Eilisen uutisissa on menty toukokuun ajan kovasti englantipainotteisesti. Olen osallistunut Blogathon-blogihaasteeseen.

Kuvittelin kirjoittavani englanniksi vain silloin tällöin, mutta kävikin päinvastoin: olen sohinut vieraalla kielellä lähes koko kuukauden.

Haasteen alussa kerroin aina vannoneeni, etten koskaan kirjoita julkisesti vieraalla kielellä. Periaatteet on näköjään tehty rikottaviksi, ja aivan hyvä niin. Tämä kuukausi on ollut kelpo harjoitusta englanniksi kirjoittamiselle. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka helposti vieraskieliset tekstit ovat syntyneet, kun vain on ollut postauksen idea päässä.

Mutta eihän se omalta tunnu. Ennen kaikkea tuntuu tyhmältä, kun en pysty ilmaisemaan itseäni niin verevästi kuin suomeksi osaisin. Olen kipeän tietoinen siitä, että englanninkielinen tekstini vilisee kirjoitusvirheitä. Prepositioita työnnän tekstiin fiilispohjalta. Muutama päivä jonkin tekstin kirjoittamisen jälkeen huomaan ko. postauksessa naurettavan kirjoitusvirheen tai ajatus-aivopierun. Kämmenellä on tullut iskettyä otsaa jo aika monta kertaa.

Siksipä luulen, että Blogathonin päättymisen jälkeen palaan yhtä blogikokemusta rikkaampana hyvillä mielin bloggaamiseen äidinkielellä. 

Vaikka voisihan sitä kokeilla viroksi bloggaamista... 

****

Blogihaasteen lisäksi tämän päivän toinen hauska haaste oli askarrella marsipaanista jokin hahmo ja maalata se karamelliväreillä. Kuvassa on vanha norsunmuotoinen marsipaanimuotti, jota voi ihailla virolaisen Kalevin makeistehtaan marsipaanityöpajassa. Kuvassa pilkottaa myös marsipaanista tehty kani, joka ei todellakaan ole omien kätteni työtä, vaan Kalevin koulutettujen marsipaanimestareiden käsialaa.

Blogathon, Day 20: My 6 Rules For Blogging

After some years as a blogger I think I've created myself some kind of rules of blogging. I guess there's nothing exceptional in my list. These are just things that I've found most important to keep blogging enjoyable.

1. Be yourself. Write in a way that's natural for you. Don't use words that you wouldn't use in real life. Keep your own style, whatever it is. I have unsucceeded massively when I've tried to write somehow "fancier".

2. It's good to have a plan for your blogging - but it's not necessary. I blog when I feel like blogging. Works for me.

3. Use photos. Small thing, huge effect. This is the rule I unfortunately break most often.

4. Best posts are written fast and in flow. It's funny, sometimes writing even a pretty long post can take just a few minutes. You have everything ready in your mind. These posts usually don't need very many re-reads (of course it's good to check typos).

5. When you're having the flow moment, enjoy it, write many posts and schedule them to be published later. I do this a lot. I'm a mother of two little kids and I never know when I'm going to have a peaceful moment for writing. When I eventually get it, I try to write as many posts as possible. Most of my posts (this included) are written between 9 - 11 PM when I'm waiting for my kids to fall asleep.

6. Have your notebook, pen and/or smart phone available everywhere you go. Blogging ideas don't ask for time or place. Do yourself a favor - write them down.

Blogathon, Day 8: My Love And Hate Affair With Texts With Lists

When I lived in California I really understood it: Americans love lists.

You know what I mean:

10 Ways To Get Perfect Gluteus Maximus For Summer 
7 Bullet-Proof Ways To Get Stinking Rich 
6 Reasons Why You Should Never Have Kids 

I must admit that I've never been great fan of lists. For me, it seems that the writer of a list is lazy. It is so much easier to make a list than a coherent longer text.

In Estonia, very many newspaper articles are written in question and answer format. It seriously annoys me. Does the journalist think that his/her questions are oh-so-clever that he/she just needs to get them on the paper? What do they study at the journalism school? You can always push the record button on your iPhone and then literate the interview into ink. Not much journalism and editing skills needed, huh? Are these guys able to write a normal piece of news with a beginning and an end?

But as always, I've needed to take a re-look at my own opinions.

Lists are practical. They are easy and fast to read. They suit extremely well for blog posts. Hell, I've even started to write posts with lists myself. By bookmarking well-written posts with good lists you can easily collect yourself a handbook of a topic that interests you.

I also try to think that even if all the blog posts in the world would be with lists, there will still be novels, short stories and other kind of longer texts. I keep telling myself it's great that there are different discourses.

The most important thing is that the reader enjoys the text and finds it useful. Nothing else matters. If it comes with a little help from a list I just try to keep my mouth shut.

Näppäilytaito peruskoulun opetusohjelmaan?

Täällä blogissa olen sattunut pari kertaa ottamaan puheeksi näppäilytaidon merkityksen sujuvalle kirjoittamiselle.

Näppäilytaito-aktivistit ovat laittaneet pystyyn verkko-adressin, jonka avulla koetetaan edistää näppäilytaidon opetuksen saamista peruskoulun opetusohjelmaan. Verkko tursuaa kaikenlaisia adresseja eikä niiden vaikutuksesta ole mitään takeita, mutta hyvä, että tässäkin asiassa yritetään.

Mutta eikö näppäilytaidon pitäisi olla myös osa mediakasvatusta ja sen opettamista? Tätä mietin selaillessani viime vuonna ilmestynyttä Opetushallituksen tekemää toimintaohjelmaa Lapset ja nuoret mediaosallistujina. En mielestäni löytänyt toimintaohjelmasta pienintäkään mainintaa siitä, että näppäilytaidon opettaminen voisi olla mediakasvatusta. Löysikö joku muu?

Medialukutaito, jota eri-ikäisille tenaville mediakasvatuksen keinoin koetetaan opettaa, on mielestäni sekoitus tietoa ja taitoa. Ja siellä taitopuolella tietokoneen käyttö on järkyttävän tärkeässä asemassa. Opetellaanhan käsin kirjoittamistakin varten perustekniikka, jonka jälkeen jokaisen oma käsiala muotoutuu sellaiseksi kuin muotoutuu. Yhtä lailla nykyajan koululaisille olisi syytä opettaa koneella kirjoittamisen perustekniikka. Kukin voisi sitten kehittyä siinä niin hyväksi kuin haluaa.

*****

En voi tässä yhteydessä olla puuttumatta OPH:n toimintaohjelman kieleen. Manailin taannoin myyntisuppiloita ja konversioita, mutta kyllä tämä viranomaistenkin kieli on puisevuudessaan aivan omaa luokkaansa. Toimintaohjelman esittelytekstissä on muun muassa seuraavia kuolan suupielestä valumista aiheuttavia sanoja:

toimintaohjelma, tulossopimus, kehittämis- ja toteuttamissuunnitelma, työprosessi, toimeksianto, demokratiakasvatus, toteutuminen 


Krooh... Mitä olinkaan sanomassa? Ai niin sitä, että moni viranomainen joutaisi kyllä demokratiakasvatuksen tunnille, sillä kovin demokraattista tällainen tavallista kansalaista vieraannuttava kieli ei ole.

Heinäseipään niellyt bloggaaja

Minulla on Eilisen uutisten lisäksi toinen blogi, jota olen kirjoittanut anonyymisti keväästä 2008 lähtien. Kun kirjoitan siihen, saan tekstin kuulostamaan täsmälleen itseltäni. Postaukset syntyvät yleensä hyvin nopeasti ja vaivattomasti. Nautin siitä, että teksti tuntuu omalta ja luontevalta.

Sitten perustin Eilisen uutisia -blogin ja sairastuin ramppikuumeeseen.

Yhtäkkiä tekstistäni katosi rentous. Oma ääni tuntui katoavan täysin. Parempaan suuntaan olen menossa, mutta edelleen tämän blogin tyyli hakee itseään.

Tyylin hakeminen on tietysti sallittua ja jopa suotavaa. Tuskin kovinkaan moni blogi on ollut alusta lähtien täysin timanttista tavaraa.

Mutta on ollut todella hämmästyttävää ja hyvin opettavaista tajuta tämä asia. Ihan sama minä istuu näppiksen takana kumpaankin blogiin kirjoittaessa, mutta silti jutulla tuntuu olevan eroa kuin yöllä ja päivällä! Miten ihmeessä omalla nimellä kirjoittaminen voi vaikuttaa näin paljon? Huvittavaa on se, että kun kirjoitan lehtiin omalla nimelläni, en moista ramppikuumetta koe.

Olisi mahdottoman hauska kuulla, onko joku muu kirjoittaja kokenut samaa ja jos on, niin miten jäykistelystä on päässyt irti.

Yksi konsti siihen varmasti on: kirjoittaminen. Aloitan siitä.

Eilisen lukemisia: Minä, toimittaja

Joulupukki (kiitos, äiti!) oli niin ystävällinen, että vaivautui raahaamaan Piilaaksoon asti tuoretta suomalaista kirjallisuutta. Hyvä, että viitsi, sillä muutoin yli 30-vuotinen joulukirjan perinne olisi luultavasti katkennut.

Kun sain kirjan käsiini, mietin hetken, kuka nainen kirjan kannessa on (mikä on vähän noloa; lehtialalla työskentelevänä tämän kaiketi pitäisi olla perustietoa). Jos olisin joskus ollut Glorian tilaaja, niin olisin varmasti heti tiennyt. Ei, en ala jeesustella ja väittää, että en lue Gloriaa, koska se on liian fiini. Kyllä varmasti luen, kun sen satunnaisesti näppeihini saan.  

Riitta Lindegren on pitkäaikaisena Glorian päätoimittajana tehnyt huiman päivätyön suomalaisten (naisten) aikakauslehtien kehittämisessä. Hänen urastaan ja ajatuksistaan oli hyvin mielenkiintoista lukea. 

Erityisen mukavaa oli lukea naisesta, joka ei käytä koko valveillaoloaikaansa anteeksipyytelyyn ja olemassaolonsa häpeilyyn. Siinä mielessä kirja oli suorastaan inspiroiva. 

Kirja on ehdottoman kiinnostava, mutta tekstinä odotin siltä enemmän. Olettaa sopi, että kirja koostuu katkelmista elämän varrelta, mutta välillä juttu loikki tarinasta ja kohtaamisesta toiseen sellaisin harppauksin, että lukijana hämmennyin. Kirja olisi minusta kaivannut, niin, öö - enemmän toimitustyötä. 

Vaan omassa tyylilajissaan teos on mainiota viihdettä ja oivallinen vilkaisu suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmeniin. Lindegren on ehtinyt tavata urallaan niin monta vaikuttajaa, että näiden tapaamisten kuvailun kautta välittyi lukijallekin värikkäitä välähdyksiä eri vuosikymmenien ajatusmaailmasta.

Kirja vakuutti minut lopullisesti myös siitä, että Tellervo Koivistolla on kenties maailman lakonisin huumorintaju. Siitä sain maistiaisia ensimmäisen kerran joskus kauan sitten, kun luin Koiviston kirjoittaman omaelämäkerrallisen Päiväkirjan uudet sivut. Lindegrenin kirja vain vahvisti asiaa. Koivisto on osannut pudotella sellaisia one-linereita, että niihin ei ole lisättävää. Go, Telle!

Homma näpeissä

Opiskelin aikanaan vuoden verran liiketaloutta, kehnoin tuloksin. Opintoala oli minulle täysin väärä, mutta onneksi jaksoin olla luennoilla hereillä. Kaikenlaista hyötyä on siitäkin tarpomisesta ollut.

Erityisen iloinen olen siitä, että vaivauduin konekirjoituksen luennoille. Kymmensormijärjestelmän oppiminen osoittautui sittemmin äärettömän tärkeäksi taidoksi.

Kymmensormitekniikkani ei ole lähimainkaan täydellinen, mutta riittävän hyvä siihen, että pystyn tutulla näppäimistöllä kirjoittamaan pitkiä tekstejä nopeasti ja ilman sormiin tuijottamista. En voi käsittää, miten voisin tehdä kirjoitustöitäni ja -harrastuksiani, jos en siihen pystyisi.

Mielestäni konekirjoitus (tai mikä ikinä nimitys olisikaan) saisi olla pakollinen oppiaine jo peruskoulussa. Tietokoneella tehtävät työt tuskin tulevaisuudessa vähenevät. Näppäimistön hakkaamiseen käytetään huikeita määriä aikaa. Kuinka paljon oma työ voisikaan sujuvoitua, jos ottaisi asiakseen opetella oikean kirjoitustekniikan? Minä koin valtavan muutoksen yhdellä konekirjoituksen peruskurssilla. Jo perusosaaminen vie taitoa paljon eteenpäin, saati sitten, että tekniikan hioisi aivan loppuun saakka.

Yläkouluaikoinani koulussamme sai vielä valita konekirjoituksen valinnaiseksi aineeksi. Mikähän mahtaa nykyään olla tilanne suomalaisissa kouluissa, vai onko jo perusoletus, että tenavat ovat oppineet sujuvan kirjoitustekniikan itsekseen? Vaikka olisivatkin, niin aina voi treenata lisää.

Oho

Korjatessani kirjoitusvirhettä esittelytekstini kolmannesta (argh!) lauseesta, tuli mieleeni hengen lujuutta ja nöyryyttä opettanut kokemus jostakin vähintään kymmenen vuoden takaa.

Olin opiskelija tavanomaisessa jokakeväisessä kesätöidenhakupaniikissa. Hakkasin hakemuksia sinne tänne ilman päätä ja häntää.

Erääseen lehteen lähetin mielestäni todella vakuuttavan hakemuksen. Harmittelin, kun lehdestä ei kuulunut mitään. Vilkaisin uudestaan hakemuskirjettäni.

Olin kirjoittanut hakemuksessa jotakin vahvasta kielioppiosaamisestani.

Minulla oli kirjoitusvirhe sanassa "kielioppi".

Toivottavasti kyseisessä lehdessä ei kopioitu kirjettäni kovin monelle ilmoitustaululle viikon parhaana huumoripläjäyksenä.

Liian paljon hyviä tarinoita

Mietin päivät pitkät hyvää kirjoittamista ja haluaisin tulla pirun hyväksi tarinankertojaksi. Eipä ihme, että Saska Saarikosken postauksen otsikko Stipendiblogissa herätti huomioni.

Saarikoski kirjoittaa, että "brittilehtiä lukiessa tuntuu kuin yhtäkään featurea ei voisi kirjoittaa vain sulavasti ja sujuvasti, asian ehdoilla. Ei, kaikki pitää hukuttaa kaunokirjalliseen kikkailuun ja kevyeen leukailuun - -"

En tunne brittilehtien tyyliä niin hyvin, että voisin sitä kommentoida, mutta amerikkalaisia lehtiä lukiessa tunnistan kyllä ilmiön.

Täkäläisissä lehdissä kyse ei mielestäni ole brittiläisten virtuuoosimaiseen nerokkuuteen pyrkivästä sanailusta. Täällä sen sijaan haetaan vetävää tarinaa.

Voi kyllä, kannatan ehdottomasti tarinallista kerrontaa. Se imaisee lukijan, saa kiinnittämään huomiota hankaliinkin asioihin, pakottaa olemaan tekstin ääressä.

Mutta välillä mietin, onko aivan jokainen juttu aloitettava vedet silmissä meksikolaisen immigranttiperheen elämäntilannetta kuvaillen. Lukija tietää jo siinä kohtaa, että jutun viimeiset lauseet viittaavat perheen epävarmaan tulevaisuuteen, ja lopuksi pohditaan, onko "tämä se Amerikka, mitä Capitol Hillillä halutaan".

Ihailen täkäläisten toimittajien taitoa kirjoittaa tarina minkä tahansa aiheen ympärille. Välillä siitä vain tulee liian ilmeistä, liian toistavaa, liian ennalta-arvattavaa.

Toisaalta - jos lehden ulkoasu on niin rutikuivan mitätön ja hankalasti luettava kuin vaikkapa paikallislehdessäni San Jose Mercury Newsissä, niin en ihmettele, että tarinaa haetaan. Jotenkin lukija on koetettava lehteen koukuttaa, sillä muuten lehteen ei viitsisi tarttua kukaan.

Toimittaja, syöpä ja paha mieli

Muun muassa Aamulehden Valo-liitteessä ja Turun Sanomien TS.-liitteessä on muutama päivä sitten ilmestynyt Aamulehden toimittajan Elina Laurilan kolumni nimeltä En kestä sairaita lapsia. Ohessa teksti kokonaisuudessaan. 

Ruudussa suurisilmäinen taapero katsoo suoraan kameraan ja höpöttää niin kuin lapset tekevät. Kun hän juoksee pois takaisin leikkeihinsä, takaraivoa leikkaava pitkä arpi paljastuu television katsojille. Tämä on hyväntekeväisyysohjelmia katsoneille tuttua kuvastoa. Kun kerätään rahaa syöpäpotilaille, ohjelmassa esitetään taatusti ainakin yksi syöpää sairastavasta lapsesta ja tämän vanhemmista kertova pätkä.Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, olen joutunut vaihtamaan kanavaa aina, kun muuten iloisissa tunnelmissa etenevä show alkaa kertoa sairaiden lasten tarinaa. En kestä haastateltujen vanhempien silmissä kiilteleviä kyyneliä. En edes silloin, kun tarinalla on onnellinen loppu.Toki elävät esimerkit tekevät varmasti hyvää varainkeruuta ajatellen. Vanhemmat tuskin tälläistä lietsomista kaipaavat, sillä pelon aiheita on muutenkin aivan tarpeeksi.

Kyllä, minuakin itkettää ja vääntää vatsasta katsoa lasten kärsimystä, mutta se on hävettävän pientä verrattuna siihen, mitä sairas lapsi ja hänen 

vanhempansa näkevät ja kokevat.

Syöpä ei vain valitettavasti ole "iloisissa tunnelmissa etenevä show". 


Olisi tietysti kiva, jos voitaisiin puhua lapsisyöpäpotilaistakin söpösti ilman yhtäkään vakavaa tosiasiaa. Mitäpä niistä sairaista lapsista. Pääasia, että kotisohvalla ei vain kukaan järkyty.

Toivottavasti kaikki toimittajat eivät ole sellaisia, jotka ahdistuvat leikkausarven näkemisestä televisioruudussa.



(pahoitteluni, en onnistu saamaan tämän postauksen teknisiä asetuksia järkeviksi millään) 

Näkömuisti

Olen armoton muistilappujen kirjoittaja. Erivärisiä post it -tarroja on joka paikassa. Lisäksi teen muistiinpanoja kalenteriin, muistikirjoihin, iPhonen muistivihkoon sekä puhelimella ja läppärillä mainioon Evernote-ohjelmaan, jota ilman en enää osaisi olla.

Sähköisten muistiinpanovälineiden käyttöä olen koettanut lisätä ja kirjoittaa esimerkiksi tekeillä olevien lehtijuttujen rakennesuunnitelmia Evernoteen.

Joka kerta olen todennut, että ei ole lyijykynää ja muistivihkoa  voittanutta.

Suunnittelu- ja mietintävaiheessa minun täytyy saada pähkäillä isompia kokonaisuuksia paperin ja kynän avulla. Kun työ on vähän pidemmällä ja pääsen kirjoittamaan pidempiä pätkiä, voin jo siirtyä koneelle. Mutta ennen sitä vihko täyttyy ranskalaisista viivoista, miellekartoista, plussista, miinuksista ja punaisen yliviivaustussin jäljistä.

Eilisiltana aloin jo vakavasti miettiä fläppitaulun hankkimista, sillä teki mieli ideoida erästä juttua miellekartan avulla isolle paperille.

Vaikka olen täysin piirustustaidoton, huomaan vuosi vuodelta enemmän käyttäväni näkömuistia asioiden hahmottamisessa. Jokin asiakokonaisuus rakentuu minulle ymmärrettäväksi, kun teen siitä konkreettisesti kynällä mieleiseni kaavion.

Puhelinnumeroita ja pin-koodeja muistan ulkoa melko paljon sen takia, että näen numerosarjat kuvana päässäni. Joskus muistan, millaisella kynällä ja millaiselle paperille olen jonkin numeron kirjoittanut ja pystyn palauttamaan mieleeni kuvan tästä kokonaisuudesta.

Sama pätee siis juttujen suunniteluunkin. Kun olen touhukkaasti vedellyt miellekartan viivoja sinne tänne ja laittanut palapelin kasaan, olen turvallisin mielin. Toisille ihmisille käsittämätön suttu jää päähäni varsin hyvin ja voin edetä levollisesti haastatteluja ja jutun kirjoittamista kohti.

Pelottavan hyvää kirjoittamista

Muistan tarkkaan, missä kohtaa Joutsan pääkirjaston vanhan kirjastotalon kirjahyllyjä sijaitsivat Stephen Kingin romaanit. Hyllyväli tuli tutuksi 1990-luvun alussa, kun luin läpi Kingin tuotantoa. Carrie sai minut vapisemaan, Lemmieläinten hautausmaa sai minut, eläinten ystävän, lähes voimaan pahoin. Tarpeellista tavaraa muistan elämäni pelottavimpana lukukokemuksena.

Se-romaanin kansikuvan takia en vieläkään pidä pelle-hahmoista. Kirja pelotti niin paljon, että jouduin pitämään romaania yöpöydälläni kansikuva pöytään päin käännettynä.

Silti ne kaikki piti lukea. Pelotti, mutta silti samalla nautin Kingin siekailemattoman suorasta tavasta kirjoittaa.

Lähes 15 vuoden tauon jälkeen olen jälleen lukenut Stephen Kingin kirjan. On Writing - A Memoir of the Craft on Kingin vuonna 200o ilmestynyt kirjoitusopas.

On mainiota huomata, että vaikka kyseessä on kaikkea muuta kuin kauhuromaani, kirjoittajan tuttu ääni on selvästi läsnä. Opas on ehtaa Kingiä: hulvattoman hauskaa, roisin suoraa ja riemastuttavan poliittisesti epäkorrektia.

Siinä missä William Zinsserin On Writing Well oli elegantti ja hienostunut, on Kingin opas paljon ronskimpi. Silti se huokuu laajaa kirjoittajakokemusta ja ihailtavan syvää perehtyneisyyttä omaan työhön.

Kingin mukaan kirjoittamisen oppimiseen vaaditaan kahta asiaa: jatkuvaa lukemista ja jatkuvaa kirjoittamista. King korostaa, että kirjoittamisen ja sen harjoittelun pitää tuntua hauskalta, ikään kuin se ei olisi työtä ollenkaan. Samaa sanoi myös William Zinsser.

King muistuttaa kirjoittamisen teknisten taitojen opettelusta kirjan luvussa Toolbox, Työkalupakki. Lukijalle tulee selväksi, että King vihaa adverbejä ja passiivimuotoja ja kehottaa kaikkia kirjoittajia pysyttelemään niistä erossa.

Paljon teknisiä taitoja enemmän kirja käsittelee kirjoittajan rohkeutta ja rehellisyyttä itselleen. King sanoo olevansa vakuuttunut, että huonon kirjoittamisen syy on useimmiten pelko. Kirjoittajat pähkäilevät liian paljon, mitä muut ovat heidän tekstistään mieltä. Siitä kirjoittajan pitää vain rimpuilla eroon ja kirjoittaa rehellisesti sellaisella tavalla ja sellaisista asioista kuin itse haluaa. Kirjoittajan työkalupakissa on loputtomasti erilaisia keinoja ja tyylejä kokeiltavaksi. Sieltä sopii valita itselleen sopivat ruuvivääntimet ja pihdit.

King puhuu kauniisti vaimostaan Tabithasta, joka on ollut hänelle korvaamaton tuki ja turva kirjoitusuran aikana. King korostaakin, että jokaisella kirjoittajalla tulisi olla edes yksi henkilö, joka varauksetta uskoo kirjoittajan kykyihin ja jonka tyylitajuun kirjoittaja itse luottaa.

Luottohenkilö on usein myös kirjoittajan ensimmäinen editoija. Editoinnin tärkeydestä King kirjoittaa myös paljon. "Kirjoittaminen on inhimillistä, mutta editointi jumalallista", toistaa King vanhaa fraasia ja kannustaa kirjoittajia karsimaan tekstistään turhan jorinan ja etsimään itselleen erinomaisia editoijia.

On Writing on teos, joka ei tunnu oppaalta, vaan viihdyttävältä romaanilta, jonka lähes jokaisella sivulla saa nauraa ääneen. Vaikka "vakavasti otettavat" kirjailijat vielä jaksavat irvailla viihdekirjailija-Kingille, voisivat he vähitellen vaieta ja lukea tämän kirjoitusoppaan. Siitä voi vaikka oppia jotain.

(kuva täältä)

Kirjoita hyvin, älä huonosti

Haluaisin halata Nuoren toimittajan eloonjäämisoppaan tekijöitä. Kirjassa suositeltujen teosten listassa mainittiin William Zinsserin kirjoitusopas On Writing Well (OWW). Luettuani sen olin tyytyväisyydestä sykkyrällä. OWW on paras non-fiktiivisen kirjoittamisen opas, mitä olen koskaan lukenut.

OWW ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1976 ja on vakiinnuttanut paikkansa amerikkalaisten kirjoitusoppaiden eliitissä. Kirjasta on otettu seitsemän painosta, joista minä luin viimeisimmän, vuonna 2006 ilmestyneen 30-vuotisjuhlapainoksen. Zinsserin kirja on Yhdysvalloissa samankaltainen kirjoittajaoppaiden klassikko kuin esimerkiksi Elements of Style, amerikkalaisten kirjoittajien tyyliraamattu.

Zinsser on elegantti vanhan koulun mies. Kirjasta huokuu elämänkokemus, sivistys, syvällisyys ja lempeä huumori niin kirjoittajaa itseään kuin ympäröivää maailmaa kohtaan. Kirjan äärellä lukija huokaisee tyytyväisyydestä. Ei tarvitse pelätä myötähäpeää, ei tarvitse pelätä pettymystä. Voi vain antaa kirjoittajan kokemusten ja opin valua päälleen ja koettaa napata niistä edes jotakin itselleen.

OWW:ssä on loputtomasti hyviä ajatuksia ja vinkkejä hyvään kirjoittamiseen. Keskeisimpiä Zinsserin neuvoista lienee silti pyrkimys yksinkertaiseen lauseeseen, Zinsserin sanoin "- - the secret of good writing is to strip every sentence to its cleanest components". Tämän ajatuksen ympärille punoutuu moni muukin Zinsserin neuvo. Kun kärsii muistiinpanoistaan, ajatuksistaan, haastattelukysymyksistään ja tekstistään pois turhan sälän, tulosta alkaa syntyä.

Käytännön kirjoitusneuvojen suhteen Zinsserin kirja ei antanut häikäisevää uutta. Minulle kiinnostavimpia osia kirjassa olivat ne, joissa Zinsser käsitteli kirjoitustyöläisen asennetta, pelkoja ja kirjoitusvaiheessa tehtäviä päätöksiä.

Zinsserillä on vahva näkemys siitä, että kirjoittamisen pitää olla hauskaa. Jos kirjoittaja viihtyy työnsä parissa, tunne välittyy myös lukijalle, jolloin hänkin nauttii tekstistä.

Tunteen pitää välittyä myös silloin, kun kirjoittaminen takkuaa. Ammattilainen ei anna sen häiritä itseään, vaan keksii keinot, miten saada homma luistamaan. Taiteellinen inspiraation odottelu ja omien fiilisten henkevä aistiminen ei ammattikirjoittajalle ole mahdollista.

On Writing Well on minulle kirja, jonka aion lukea vielä monesti. Aion myös tutustua muihin Zinsserin teoksiin. Vaikka ne olisivat huonompiakin kuin tämä, ne olisivat luultavasti silti erinomaisia.

(kuva täältä)