Vähemmän lukijoiden räpsyjä, enemmän ammattilaisten työtä

HS ilmoittaa lisäävänsä lukijoiden kuvien käyttöä. Kopioin tänne äsken kiukulla Facebookiin tekemäni päivityksen aiheesta:

"Tämä haisee. Olen niin eri mieltä Mukan kanssa. Kukaan ei hyödy lisääntyneistä lukijoiden kuvien käytöstä. 

A) ammattikuvaajien pitäisi olla tekemässä sitä työtä, mikä heille kuuluu 

B) lukijoiden pitäisi saada laadukasta kuvajournalismia 

C) 

Kuvan laatu ei riipu siitä, kuinka hieno putki tai kännykkäkamera ihmisellä on taskussa. Kuvan ottaa IHMINEN.

Lukijoiden kuvista hyötyy vain kustantaja, joka maksaa sukkahousurahoja kännykkäkuvien lähettäjille ja on olevinaan tosi interaktiivinen lukijakuntansa kanssa.

Minä en halua nähdä omia surkeita räpsyjäni lehdessä. Minä haluan, että isoilla lehdillä on käytössään tarpeeksi paljon valokuvauksen ykkösnyrkkejä, joita on mahdollisuus lähettää kuvaamaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on lukijan palvelua, ei suhnuiset kännykkäotokset." 

(Valitan rasittavia fonttien ja niiden kokojen muutoksia. Kokeilin varmaan kymmenen kertaa korjata asiaa, mutta nyt tulee vain sillisalaattia.) 

Kapulakielisesti lasten ruokailusta

Turun kaupunginkirjastossa on vielä tämän kuun loppuun asti nähtävänä valokuvanäyttely Katseet aterian äärellä - voimauttavia valokuvia.

Voimauttava valokuvaaminen vaikuttaa hienolta asialta, ja tämän näyttelyn teema tuntuu näin pienten lasten äitinä varsin kiinnostavalta. Kuvat ovat varmasti puhuttelevia ja sympaattisia. Jos olisin Turussa, voisin vallan mainiosti käydä näyttelyn katsomassa.

Mutta voi herran tähden, millainen esittelyteksti näyttelylle on kirjoitettu.

Into näyttelyyn tutustumiseen laantuu aika tavalla, kun pitää ensin esittelytekstistä tavata sanat ja termit voimauttava valokuvaaminen, prosessi, terapeutti, merkityksellistää, voimauttava kuvaustapahtuma, osapuoli, kuvausprojekti, menetelmäohjaaja, jatkokoulutus, päättötyö ja menetelmä.

Juuri tällaisissa tapauksissa minua jurppii eniten suomen kielen kehno käyttö. Asia on hyvä ja kaikin tavoin kannatettava, mutta siitä on kirjoitettu täysin väärin - näyttelyn toteuttajan, ei asiakkaan näkökulmasta.

Sagen Sie bitte Emmental!

Amerikkalaiset tai pitkään Amerikassa asuneet ovat yleensä mahtavia valokuvattavia. He poseeraavat rennosti ja tottuneesti sekä hymyilevät kuvissa. Aina.

Ero Suomeen on tässä asiassa valtava. Kun kuljen Suomessa kameran kanssa juttukeikalla vaikkapa jossakin tapahtumassa, olo on kuin Mooseksella. Ihmismassat väistyvät edestäni ja saan kulkea tyhjää baanaa, kun väki kurkkii pelokkaana kaulassani roikkuvaa sielunsyöjää. Tietysti suomalaisistakin rentoja kuvia saa. Se vain vie hieman kauemmin aikaa kuin täällä.

Amerikkalaisten taito opettaa aivan pienet lapsetkin hymyilemään ja poseeraamaan kameralle on täysin mykistävä. Parivuotiaat tattiaiset keskeyttävät leikkinsä ja loihtivat kasvoilleen hymyn, kun äiti niin käskee.

On äärettömän huvittavaa nähdä, kuinka omat lapset ovat nopeasti oppineet täkäläisiltä aikuisilta ja lapsilta tämän taidon. Kun nykyään otan jälkikasvustani kuvia, esikoiseni vetäisee suunsa pakonomaiseen, hassuun irvistykseen. Olin suorastaan järkyttynyt, kun ensimmäisen kerran tämän tajusin. Olen koettanut sanoa hänelle, että ei ole pakko hymyillä, mutta hieman huonoin tuloksin. Viime aikojen kuvissa poikani on alkanut näyttää luonnottomalta virnistelijältä.

On kamerakoulutuksessa puolensakin. Omat lapseni ovat niin tottuneita vanhempien jatkuvaan kuvaamiseen, että eivät juokse Canonia karkuun. Digiaikakauden lapsina he tietysti myös haluavat nähdä kuvat heti kameran näytöltä ja ottaa kuvia itse.


Tämän postauksen kuvat ovatkin kolmevuotiaani otoksia kalifornialaiselta leikkipaikalta.

PS Ottaa päähän. Vuosikausia olen käyttänyt erilaisia Bloggerin blogipohjia, mutta ikinä en ole törmännyt sellaisiin asetteluongelmiin kuin tämän pohjan kanssa. En saa fontteja, niiden kokoa ja rivivälejä asettumaan millään. Pitänee lähiaikoina vaihtaa pohjaa. 

Kiukulla kuvaamisesta

Eikö tämä ole vähän hullua? Ensin kehitetään kännyköistä mahdollisimman pieniä, sulavalinjaisia, tyylikkään elegantteja - ja sitten aletaan kehittää erilaisia niihin kiinnitettäviä lisäosia.

Eilisaamuinen San Jose Mercury News kertoi iPhoneen ja muihin älypuhelimiin liitettävistä objektiiveistä. Puhelimen kameralla voi halutessaan jo ottaa laajakulmakuvaa tai yksityiskohtiin menevää makrokuvaa.

Mikäpäs siinä. Kiva olisi kokeilla käytännössä, tulisiko pikkuputkea käytettyä. Otan iPhonellani paljon kuvia, koska se on koko ajan mukana ja kamera on hyvä. Miksei kuvaamisrepertuaaria voisi laajentaakin.

Toisaalta puhelimen kameran etu on juuri sen käytön sujuvuudessa: kamera otetaan taskusta ja painetaan nappia. En oikein jaksa ajatella, että jaksaisin alkaa asennella objektiivia.

Mutta tämä ei oikeastaan ollut itselleni kyseisen lehtijutun tärkein pointti. Verenpaineeni alkoi nousta tavasta, jolla tässäkin jutussa kuvaamisesta puhuttiin.

Digikuvauksesta ja valokuvauksesta ylipäänsä on tullut valtavan suosittua. Mutta tekniikan kehittymisen myötä koko aiheesta puhuminen on mennyt perä edellä puuhun ryömimiseksi.

Nykyisin kuulee keskusteluita, joissa joku ihailee toisen isoa digijärjestelmäkameraa ja huokailee, kuinka mahtavan hyviä kuvia sillä tulee. Samalla häpeillään pientä digipokkaria.

SJMN:n jutussakin todetaan, että puhelimen ja pienen putken yhdistelmällä voi saada "yhtä hyviä kuvia kuin kalliilla järjestelmäkameralla".

Mistä lähtien kamera on alkanut ottaa itsekseen kuvia? Mistä lähtien kameran hinta on alkanut vaikuttaa näin rajusti kuvien laatuun? Väittäisin, että ihmistä etsimen takana tarvitaan vielä.

Mitkään linssit, putket ja pikselimäärät eivät auta, jos kuvaaja ei opettele tilanteen tajua, sommittelua, kuvakulman valintaa, rajaamista, liikkeen suuntia, valon hyödyntämistä, kuvattavien ihmisten ohjaamista ja kaikkia niitä asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kameran tekniikan kanssa. Jos ei tunne edes kultaisen leikkauksen käsitettä, voisi ennen kameran hankkimista tutustua taidehistorian oppikirjoihin.

Miettikää, mikä loukkaus ammattikuvaajalle on, jos joku tulee sanomaan, kuinka "helppohan sun on kuvata, kun sulla on tuollaiset vehkeet". Kyllä, ammattikuvaaja tietenkin tarvitsee ammattilaisen kaluston, mutta hän pystyisi tekemään pelkästään digipokkarin ja ei-teknisten taitojen avulla oikein hyvää jälkeä.

Puhisevin terveisin bloggaajanne, joka on vähitellen siirtynyt kameran AUTO-asennosta CA-asennon kautta Av-asentoon ja riemuitsee f-arvo-oivalluksista

(kuvituksena ottamani kuva gibboniapinasta Oaklandin eläintarhassa. Huomatkaa tyylikäs asettelu keskelle, apinan toisen käden puuttuminen, taivaan puhki palaminen, apinan pimeä naama ja epätarkkuus. Nice.)