Suljettu saari

Lasten sairastellessa vesirokkojaan tuli näköjään harrastettua paikallismatkailua. Edellispostauksessa mainitun kasvitieteellisessä puutarhassa vierailun jälkeen lähdin sattumanvaraisesti ajelemaan kohti Viimsiä.

Sinne matkatessa tuli vastaan tämän kuvan näky:

Olimme päätyneet Pandjun saaren rannalle. Saari on tuolla kaukana, ja näin matalan veden aikaan sinne pääsisi kuvan hiekkasärkkää pitkin. 

Paitsi että nyt ei päässyt, sillä Pandjulla pesii hurjasti lintuja, ja kieltokyltit komensivat pysymään kaukana saaresta. 

Mutta mikäpä maisemia ihastellessa. Kaukana siinsi Tallinna.

Olipa hassu, hieno paikka.

Tallinnan kasvitieteellinen puutarha

Pari viikkoa sitten pyörähdimme nuorison kanssa Tallinnan kasvitieteellisessä puutarhassa. Jokin aika sitten minulle tuli täyteen kuusi vuotta Virossa, mutta vasta nyt tuli käytyä tässä kohteessa.

Vapun tienoilla oli melko kylmä eikä kasvitieteellisen piha-alueilla ollut vielä kovin paljon nähtävää. Tulppaanit olivat toki jo hyvässä kasvussa.

Kasvihuoneessa sen sijaan oli monenlaista ihmeteltävää. Lapset tykkäsivät eniten hattivattien näköisistä kaktuksista.

Kasvitieteellinen on aivan Teletornin vieressä, joten näpsä turisti käy samalla reissulla näissä kahdessa paikassa.

Auts. Älä kaadu tällä polulla. 

Nyt varovasti ja rauhallisesti! 

Kasvitieteellisen Aasia-osastolla oli vehreää. 

Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneen korkeimman osan sisällä kasvaa palmu. 

Tällaista en ollut nähnyt koskaan aiemmin: roikkuvia tulppaaneja.
Näyttävät aivan sambatanssijoilta. 

Nämä on näitä, ööö, sinisiä kukkia. Helmililjoja? 

Teletorni on sumentunut. 

Tulppaani tulollaan. 

Tuonenkurjet tulivat taas

Virolainen luonto ja maisemat eivät tunnu omiin silmiin järin eksoottisilta, mutta täkäläisessä luonnossa on yksi asia, mikä saa tuntemaan, ettei ole Suomessa: kattohaikarat. 

Kattohaikarat (joiden vironkielinen nimi on toonekurg ja joista wikipedia tietää kertoa, että niitä on suomen kielessäkin kutsuttu nimellä valkoinen tuonenkurki) ovat virolaisten maanteidenvarsien komistus. 

Varsinkin näin keväällä on suorastaan riemullista bongailla, näkyykö mahtavissa risupesissä elämää. Ja näkyyhän niissä. Esimerkiksi Tallinna - Tartto-maantien varrella on sähkötolppien ja savupiippujen nokissa kymmeniä haikaranpesiä. 

Viime viikonlopun Tarton-reissullamme saattoi havaita, että lähes jokaiseen niistä oli saapunut asukki. Jotkut haikarat tepastelivat pellolla, jotkut lentelivät maantien vieressä. Komeita, mutta samalla jotenkin vähän hassun pöhkön näköisiä lintuja. 

En voi lakata ihmettelemästä haikaroiden pesänrakennustaitoa. Isoimmat pesät ovat opiskelijayksiön kokoisia. Ja eikö nyt mitään helpompaa paikkaa talopaketille löytyisi kuin kapea tolpannokka? 

Jos keväällä on iloista huomata haikaroiden paluu, niin loppukesästä voikin koettaa laskea, kuinka monta pientä päätä pesästä näkyy. Hmm, käykö haikaroilla haikara? 

Lähimatkailupyhien huipennus: Viru raba

No nyt, kuulkaas! Jos eilinen retki Tädussa oli luontokokemukseltaan lattea, niin tänään on saatu elämystä senkin edestä.

Lahemaan kansallispuiston nurkka sijaitsee hieman reilun 50 kilometrin päässä Tallinnasta. Siellä sijaitsee Viru raba, eli Virun suo (tai raba taitaa tarkalleen ottaen tarkoittaa rämettä).

Suon läpi kulkee 3,5 kilometriä pitkä pitkospuureitti. Virohan on tolkuttoman soinen maa, joten Virun suolla pääsee näkemään Viron kenties tyypillisintä maastoa.

Pitkospuureitin alkupää etelästä tullessa. 

Pitkospuureitti ei ole lenkki, joten jos jättää auton (jolla luultavasti paikalle tulee) toiseen päähän reittiä, sinne pitää palatakin. Mutta eihän tässä olekaan kyse mistään epäinhimillisestä kävelyponnistuksesta. Parkkipaikalta on hiekkatietä 800 metriä tuohon ylläolevan kuvan reitin alkuun.

Pääsiäispäivä oli hurjan kuuma, ja väki meni laudoitetulla reitillä paljain varpain.
Tässä nuorisolla on vielä jalkineet. 

Reitin eteläsuunnasta tullessa alkuosa on myös pyörätuolilla kulkeville sopivaa. 

Neiti Näpsä tutustuu naavaan. 

Reitin varrella on hienoja, mielikuvitusta ruokkivia suolampia. 

Suunnilleen Virun suon reitin puolivälissä on komea näköalojen katseluun tarkoitettu torni, josta näköjään unohdin ottaa kuvan. Se on uusittu vuonna 2013, ja sinnekin pääsee pyörätuolilla - asia, mistä olin melko ällistynyt. Näiden viime päivien ulkoilukokemusten perusteella voisi todeta, että täkäläiset Metsähallituksen ulkoilureitit ovat pyörätuolilla kulkijoille paljon esteettömämpiä kuin Viro muutoin.

Maisema tornista etelään. 

Maisema tornista pohjoiseen. Tornin kohdalla loppuu pyörätuolireitti
ja pitkospuut alkavat. 

Suon ylitys on vain pieni osa Viroa halkovia Metsähallituksen vaellusreittejä. Iklaan olisi
vielä vähän matkaa. Just tänään ei jaksanut. 

Nuoriso näyttää tietä. Esikoisella on jopa vaellussauva. Täysin pro meininki. 

Tässä viimeisessä kuvassa hieman näkyykin maisemieen katseluun tarkoitettua tornia. Myös pitkospuut on uusittu 2013. Tukevaa on kävellä.

Tallinasta ajaa Narvan maantietä reitin eteläpään alkuun noin 40 minuuttia. Perille löytää helposti ja parkkitilaa on. Jos Tallinnan ostoskeskukset on nähty ja vanha kaupunki tallattu, niin suosittelen päiväretkeä tänne. Ei tarvitse mitään eräjorman varusteita. Eväät pitää ottaa kaupungista, sillä lähistöllä ei todellakaan ole mitään palveluita.

Pääsiäispäivä oli hurjan lämmin, mutta veikkaan, että Virun suolla on hienoa vuodenajasta ja säästä riippumatta.

Päiväpatikointi Viimsin Tädussa

Tästä pääsiäislomasta näyttää säiden ja vesirokosta toipumisen ansiosta tulevan todellinen ulkoiluloma.

Viron Metsähallituksen RMK:n sivulla on verraton hakukone, josta voi hakea haluamastaan maakunnasta erilaisia ulkoilureittejä (ja kaikkea muuta metsänkäyntiin liittyvää).

Tänään valinta osui Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä sijaitsevaan Tädun ulkoilureittiin.

Tädussa on lasten hyvä pyöräillä. Maisema on koko reitin tämän näköistä. 

Netti tiesi kertoa, että reitti kulkee metsän läpi hiekkatiellä, joten heitin auton takakonttiin lasten fillarit.

Se oli viisautta, sillä Tädun reitti oli eiliseen Pääskülan rabaan verrattuna todella tylsä, ja itku olisi päässyt, jos olisi lapset pitänyt kävelyttää sen läpi.

Meillä oli mainio ulkoilureissu. Linnut lauloivat, sini- ja valkovuokot loistivat, aurinko lämmitti, pyörät kulkivat, eväät maistuivat taukopaikalla, sammakonkutu oli jännää ja ojiin oli kiva heitellä kiviä. Siis ei mitään valittamista oikeastaan.

Miljoona, miljoona, miljoona Sakua. 

Mutta maisemien puolesta Tädussa ei ollut yhtään mitään erikoista. Jos on kävellyt sisäsuomalaisella metsäautotiellä, niin siinäpä se oli. Peurojen ruokintapaikan tai siirtolohkareen näkeminen ei aiheuta kovin valtavaa vau-elämystä.

Kuvan kiemuraisesta puusta otti kuusivuotiaani. 

Tämän puun suupielet näyttävät olevan alaspäin. 

Reitin ykköskohde on Tädun kuusi, tai oikeastaan se, mitä siitä on jäljellä. Pari vuotta sitten myrskyssä kaatunut kuusi on ihmeellisellä tavalla kasvanut suuren kiven päällä. Nyt puusta on jäljellä enää kiven päällä kiemurtelevat juuret. Onpa kasvupaikan kuusi itselleen aikanaan keksinyt!

Tädun kuusen juuret. 

Pitkospuilla Pääskülassa

Vihdoinkin, vihdoinkin lämpömittari näytti reilusti keväisiä lukemia. Kun vielä perheen vesirokkopotilaskin oli varsin pirteä (lue: sinkoili seinille sisällä olosta), piti tehdä pikaisia päätöksiä. 

Pitkänperjantain ohjelmanumeroksi valikoitui patikointi Tallinnan Pääskülan rämealueella (Pääsküla raba). Vuosikausia olemme jo kaupungissa olleet, mutta eipä vain ollut tänne koskaan aiemmin tullut selvittyä. 

Pakkasimme lasten kanssa pillimehut ja eväsleivät Buzz Lightyear -laatikkoon ja suuntasimme Nõmmelle. 

Sieltä, Hiiun sairaalan takaa lähtee rabarada-kylteillä merkitty pitkospuureitti suolle. 

Reitti on nimen omaan lenkki, jonka puolivälissä on lintujentarkkailutorni. Tornin kakkos- ja kolmoskerroksessa on penkit, joten eväät voi syödä vähän korkeammalla.

Tornin huipulta aukeaa tällaiset näkymät. Niin paljon kuin Virosta tykkäänkin, olisi liioittelua sanoa, että maisemat ovat henkeäsalpaavat. Pohjois-Viron maasto on tylsää lättyä. 

Jos haluaa tehdä Tallinnan-reissunsa yhteydessä muutaman tunnin helpon ulkoiluretken, niin Pääsküla sopii siihen loistavasti. Koko lenkin pituus taisi olla neljä kilometriä. Keskustasta ajaa lähtöpisteeseen vartin. Reitin voi kävellä pikkukengissä, sillä siellä, missä ei ole pitkospuita, on soratietä. Lastenvaunuja on helppo työntää koko reissu, ja lenkin alkupäässä on jopa pyörätuolille tarkoitettua leveää pitkospuuta. Ja kuten jo sanottu, mäkien takia ei tarvitse hikoilla. 

Vironkielisen esitteen patikointireitistä löytää tästä. Wikipediassa on vähäsen tietoa tässä. Ja tässäkin vielä hieman. 

Blogathon, 27. päivä: Kaksi vadillista riittää

Kaliforniassa asuessamme oli sikäläisessä kodissamme useampi suihku. Muistan erään päivän, jolloin tulin kotiin ja lastenhoitajamme kysyi minulta ihmetellen, missä kummassa meillä on amme. Hänen olisi pitänyt saada pestyä leikkipuistossa möyrineet lapsemme.

"Olen kiertänyt täällä teillä joka huoneen, enkä löydä", hän sanoi.

"Ei meillä ole", vastasin. 

"No mutta missä te sitten pesette lapset?", hän kysyi. 

En meinannut hämmästykseltäni ensin pystyä vastaamaan. Selvitin, että perheessämme peseydytään suihkussa ja että se on sekä Suomessa että Virossa yleisin peseytymistapa. 

Jätin väliin kommentit siitä, miten vähävetisessä ja pahoistakin kuivuusjaksoista kärsivässä Kaliforniassa voisi olla varsin järkevää, jos ihmiset ammeessa lojumisen sijasta käyttäisivät enemmän suihkua. 

Kalifornian vedet tulivat mieleeni tänään kuvan järven rannalla. Siellä, rantasaunassa (voi auvoa!), peseydyin kahdella vadillisella järvivettä. Lapsille riitti yksi. Tuskin voisimme olla puhtaampia.

Alis volat propriis

Piilaakso on hyvin kiinnostava paikka asua. Täällä lähes kaikki tuntuu mahdolliselta. On kovasti inspiroivaa elää ympäristössä, jossa ihmisiä ei tunnu rajoittavan "ei noin kuulu tehdä" -tyyppinen ajattelu. Kaikkea voi kokeilla. On mieletön ajatus, että kuka tahansa vastaantuleva ihminen voi olla oman ammattialansa ehdotonta maailman huippua. Täällä on helppo alkaa itsekin tehdä hulvattomia suunnitelmia, jotka pohjoisemmassa asuen saattaisi tunkea syvälle mielensä pohjalle, koska ne tuntuisivat niin älyttömiltä.

Mutta Piilaakso on myös hyvin ahdas. Ihmisiä vain on liikaa tämän kokoiselle alueelle. Maisemat eivät ole kummoiset. Täällä ei ole historiaa eikä paljon kiinnostavia nähtävyyksiä (mistä toki sopii älähtää vastaan).

Piilaakso on ihmeellinen, epätodellinen kupla. Ihmiset tulevat tänne hakemaan menestystä. Juuri kukaan ei ole täältä kotoisin. Vauhti on kova, väki tulee ja menee.

Niin silmiäavartavan hieno kokemus kuin onkin täällä asua, tämä kaikki ei tunnu kovin omalta.

Olin perheeni kanssa pitkän viikonlopun Kaliforniasta seuraavana pohjoiseen sijaitsevassa Oregonin osavaltiossa. Portlandin kaupungissa, jossa aikamme vietimme, oli saman tien varsin kotoinen olo.

Huomasin taas, kuinka tärkeä asia omalle viihtymiselle on omaa silmää miellyttävä maisema. Portlandia ympäröi hieman suomalaistyyppinen luonto, jolle lumihuippuiset vuoret tuovat oman, täkäläisen komean lisänsä. Portlandin läpi virtaa joki, mikä tekee saman tien kaupungista elävän.

Kaupunkia ympäröivät seudut olivat mukavan inhimillisiä. Tavallisten ihmisten tavallisia koteja, maatiloja ja hauskoja pikkukyliä.

Ennen kaikkea reissu oli tärkeä muistutus Yhdysvaltojen suuruudesta ja sen valtavasta maisemien ja kulttuurien kirjosta. Jos tuntemukset yhtä yksityiskohtaa ovat nihkeät, se ei saa johtaa siihen, että tuomitsee kokonaisuuden.

***

Otsikko on Oregonin osavaltion tunnuslause, joka on englanniksi käännettynä kutakuinkin "She Flies With Her Own Wings".