Pari haimasyöpä-aiheista linkkiä

Sain sähköpostia läheisensä haimasyöpään menettäneeltä ihmiseltä, joka ystävällisesti välitti minulle pari linkkiä haimasyöpä- ja haimatulehdustutkimuksiin liittyen. Liitän ne vielä tuonne haimasyöpä-sivun puolelle. Kiitos sinulle linkkien lähettäjälle!

Tämä linkki, http://ije.oxfordjournals.org/content/early/2014/12/13/ije.dyu240.abstract, vie Oxfordin yliopistossa marraskuussa 2014 julkaistun tutkimuksen tiivistelmään. Mikäli lääketieteellisen tutkimuksen englantia oikein ymmärrän, siinä todetaan, että tupakointi ja helikobakteerin aiheuttama tulehdus ovat syitä, jotka voivat nostaa riskiä sairastua haimasyöpään.

Toinen linkki, http://ajcn.nutrition.org/content/101/1/72.abstract, kertoo Tukholman Karolinska Institutetissa tehdystä tutkimuksesta, jossa on selvitetty, miten vähentää riskiä sairastua haimatulehdukseen. Haimatulehduksen on puolestaan epäilty liittyvän riskiin sairastua haimasyöpään. Tuossa KI:n tutkimuksessa todetaan suunnilleen niin, että kalan syöminen voi vähentää riskiä sairastua haimatulehdukseen.

Itsenäisesti

Itsenäisyyspäivänä meidän perheemme elämä romahti, kun saimme tiedon mieheni sairaudesta. Se oli musta, hurja, epätodellinen päivä täynnä sellaista suonet tukkoon lyövää kuolemankauhua, mitä ei oikein osaa kuvitella ja mitä en enää edes pystyisi tuntemaan. Onneksi.

Ajatella, että senkin päivän päätteeksi on mennyt nukkumaan ja herännyt seuraavana aamuna puuronkeittoon. Nyt päivästä on taas vuosi enemmän aikaa. Näinä vuosina on pitänyt monta kertaa hengittää syvään, ja herätä yhä uudestaan puuronkeittoon. Kun ei sinne kauhuunkaan voi jäädä, sillä sitä ei jaksa.

Ja siitä se lähtee. Yhden askeleen jaksaa aina ottaa, eikä pidemmälle tarvitsekaan ajatella.

Surun arkistointia

Olen oppinut, että surutyön kanssa ei voi i-ki-nä tietää, milloin tulee hetki, jolloin joko alkaa parkua tai sitten iskee konkreettinen puuhastelun tarve joidenkin muistojuttujen parissa.

Eilisiltana minun piti siivota keittiötä. No en siivonnut, kun päädyin jostakin syystä hakemaan jotakin mieheni käyttämältä kirjoituspöydältä. Alitajunnalla oli näköjään muut suunnitelmat, koska aloin järjestellä pöydän laatikoissa olevia sälätavaroita ja heittää pois turhaa.

Lopulta päädyin asettelemaan aikajärjestykseen kaikki sairauden aikaiset sairaskertomukset ja tutkimustulokset.

Taisin istua ankeiden A4-printtien ääressä tunnin. Aika jotenkin katosi, kun minä uppouduin sairaalan karujen tulosteiden pariin. Kuukausi kuukaudelta verikokeet näyttivät huonommilta ja kuvausten tulokset karummilta. Tuijotin päivämääriä ja mietin, kuinka erilaista elämä oli silloin, vajaa kaksi vuotta sitten. Tunsin sormissani, kuinka mieheni oli pidellyt niitä papereita käsissään kävellessään ulos lääkärin vastaanotolta.

Kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatuksella läpi jokaisen lapun. Olen kai minä ne sairauden aikana lukenut tai sitten mieheni on saanut ne käteensä eikä ole halunnut näyttää minulle. En muista, niin kuin en muista montaa muutakaan asiaa sairauden ajalta.

Nyt paperit ovat nipussa, alkaen kesästä 2012, jolloin perhelääkärin luona tuskailtiin yhä yltyviä selkäkipuja. Nippu päättyy paperiin, jossa todetaan etäpesäkkeiden levinneen koko kehoon.