Blogathon, 27. päivä: Kaksi vadillista riittää

Kaliforniassa asuessamme oli sikäläisessä kodissamme useampi suihku. Muistan erään päivän, jolloin tulin kotiin ja lastenhoitajamme kysyi minulta ihmetellen, missä kummassa meillä on amme. Hänen olisi pitänyt saada pestyä leikkipuistossa möyrineet lapsemme.

"Olen kiertänyt täällä teillä joka huoneen, enkä löydä", hän sanoi.

"Ei meillä ole", vastasin. 

"No mutta missä te sitten pesette lapset?", hän kysyi. 

En meinannut hämmästykseltäni ensin pystyä vastaamaan. Selvitin, että perheessämme peseydytään suihkussa ja että se on sekä Suomessa että Virossa yleisin peseytymistapa. 

Jätin väliin kommentit siitä, miten vähävetisessä ja pahoistakin kuivuusjaksoista kärsivässä Kaliforniassa voisi olla varsin järkevää, jos ihmiset ammeessa lojumisen sijasta käyttäisivät enemmän suihkua. 

Kalifornian vedet tulivat mieleeni tänään kuvan järven rannalla. Siellä, rantasaunassa (voi auvoa!), peseydyin kahdella vadillisella järvivettä. Lapsille riitti yksi. Tuskin voisimme olla puhtaampia.

Opiskelija, kokeile tätä!

Kun tietää, että Stanfordin yliopiston lukukausimaksut saattavat olla helpostikin yli 50 000 dollaria, ei ole ihme, että opiskelijat heittäytyvät nokkeliksi. Jollain tavalla lainat pitäisi maksaa takaisinkin. 

Viime perjantaina käväisin vielä lyhyesti yliopiston kampuksella, jonka parkkipaikalla tuli vastaan kuvan mainospaikkatarjous. 

Harmi, että en tajunnut tätä mahdollisuutta aikanaan, kun suhasin laholla, märän koiran hajuisella Nissan Sunnyllani. Olisin minä voinut jotakin lähipizzeriaa mainostaa. 

Ul-ko-suo-ma-lai-nen ta-vaa leh-te-ä

Olen tilannut paikallisen sanomalehden aina, kun olen muuttanut uuteen paikkaan. Kun muutin perheineni Viroon, alkoi lehtitilaus suunnilleen ensimmäisestä päivästä lähtien, vaikka en juuri kieltä osannut. Ensin tahkosin sarjakuvia ja silmäilin otsikoita. Vähitellen kielitaito alkoi karttua ja nyt, useamman Viro-vuoden jälkeen, luen viroa sujuvasti.

Tilasin paikallislehden myös heti Piilaaksoon muuttaessa ja väitän, että ilman sitä ymmärtäisin täkäläistä elämää paljon vähemmän kuin mitä nyt teen. Yhtä hyvin voisin lukea lehteä verkossa, mutta olen kokenut, että paperinen lehti on erityisen tärkeä juuri maahanmuuttajalle ja varsinkin silloin, jos kielitaito on kehno. 

Paperilehti antaa aikaa hengittää ja hahmottaa kokonaisuuksia. Verkossa jään klikkailemaan linkkejä päämäärättömästi enkä saa kokonaiskuvaa mistään. Tätä ongelmaa ei ole silloin, kun luen tuttuja suomalaisia lehtiä ja ymmärrän kielen sekä kulttuurikontekstin. 

Mutta kun luettavana on muu kuin äidinkieli ja asiat käsittelevät itselle vieraita aiheita, minun on saatava lehden aukeaman verran tilaa ajatuksille. Kun lehden tyyli ja oma elämänpiiri ovat tulleet tutummiksi, on ollut helpompi siirtyä lukemaan verkkolehteä. 

Erityisen tärkeää uuden asuinalueen ymmärtämisen kannalta on lukea oman kylän ilmaisjakelulehtiä. Täällä on tarjolla viikottain yksi jos toinenkin pikkulehti, joita voi jakelulaatikoista itselleen napata. Mikrotason paikallislehtien avulla pääsee mainiosti kärryille siitä, mitkä aiheet omilla nurkilla puhuttavat ja näin omakin olo tuntuu kotoisammalta. 

Muuttomme pois Piilaaksosta lähestyy. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun lehteä ei enää ollut aamulla odottamassa maassa autotallin oven takana. Haikeaa. 

Alis volat propriis

Piilaakso on hyvin kiinnostava paikka asua. Täällä lähes kaikki tuntuu mahdolliselta. On kovasti inspiroivaa elää ympäristössä, jossa ihmisiä ei tunnu rajoittavan "ei noin kuulu tehdä" -tyyppinen ajattelu. Kaikkea voi kokeilla. On mieletön ajatus, että kuka tahansa vastaantuleva ihminen voi olla oman ammattialansa ehdotonta maailman huippua. Täällä on helppo alkaa itsekin tehdä hulvattomia suunnitelmia, jotka pohjoisemmassa asuen saattaisi tunkea syvälle mielensä pohjalle, koska ne tuntuisivat niin älyttömiltä.

Mutta Piilaakso on myös hyvin ahdas. Ihmisiä vain on liikaa tämän kokoiselle alueelle. Maisemat eivät ole kummoiset. Täällä ei ole historiaa eikä paljon kiinnostavia nähtävyyksiä (mistä toki sopii älähtää vastaan).

Piilaakso on ihmeellinen, epätodellinen kupla. Ihmiset tulevat tänne hakemaan menestystä. Juuri kukaan ei ole täältä kotoisin. Vauhti on kova, väki tulee ja menee.

Niin silmiäavartavan hieno kokemus kuin onkin täällä asua, tämä kaikki ei tunnu kovin omalta.

Olin perheeni kanssa pitkän viikonlopun Kaliforniasta seuraavana pohjoiseen sijaitsevassa Oregonin osavaltiossa. Portlandin kaupungissa, jossa aikamme vietimme, oli saman tien varsin kotoinen olo.

Huomasin taas, kuinka tärkeä asia omalle viihtymiselle on omaa silmää miellyttävä maisema. Portlandia ympäröi hieman suomalaistyyppinen luonto, jolle lumihuippuiset vuoret tuovat oman, täkäläisen komean lisänsä. Portlandin läpi virtaa joki, mikä tekee saman tien kaupungista elävän.

Kaupunkia ympäröivät seudut olivat mukavan inhimillisiä. Tavallisten ihmisten tavallisia koteja, maatiloja ja hauskoja pikkukyliä.

Ennen kaikkea reissu oli tärkeä muistutus Yhdysvaltojen suuruudesta ja sen valtavasta maisemien ja kulttuurien kirjosta. Jos tuntemukset yhtä yksityiskohtaa ovat nihkeät, se ei saa johtaa siihen, että tuomitsee kokonaisuuden.

***

Otsikko on Oregonin osavaltion tunnuslause, joka on englanniksi käännettynä kutakuinkin "She Flies With Her Own Wings".

Sagen Sie bitte Emmental!

Amerikkalaiset tai pitkään Amerikassa asuneet ovat yleensä mahtavia valokuvattavia. He poseeraavat rennosti ja tottuneesti sekä hymyilevät kuvissa. Aina.

Ero Suomeen on tässä asiassa valtava. Kun kuljen Suomessa kameran kanssa juttukeikalla vaikkapa jossakin tapahtumassa, olo on kuin Mooseksella. Ihmismassat väistyvät edestäni ja saan kulkea tyhjää baanaa, kun väki kurkkii pelokkaana kaulassani roikkuvaa sielunsyöjää. Tietysti suomalaisistakin rentoja kuvia saa. Se vain vie hieman kauemmin aikaa kuin täällä.

Amerikkalaisten taito opettaa aivan pienet lapsetkin hymyilemään ja poseeraamaan kameralle on täysin mykistävä. Parivuotiaat tattiaiset keskeyttävät leikkinsä ja loihtivat kasvoilleen hymyn, kun äiti niin käskee.

On äärettömän huvittavaa nähdä, kuinka omat lapset ovat nopeasti oppineet täkäläisiltä aikuisilta ja lapsilta tämän taidon. Kun nykyään otan jälkikasvustani kuvia, esikoiseni vetäisee suunsa pakonomaiseen, hassuun irvistykseen. Olin suorastaan järkyttynyt, kun ensimmäisen kerran tämän tajusin. Olen koettanut sanoa hänelle, että ei ole pakko hymyillä, mutta hieman huonoin tuloksin. Viime aikojen kuvissa poikani on alkanut näyttää luonnottomalta virnistelijältä.

On kamerakoulutuksessa puolensakin. Omat lapseni ovat niin tottuneita vanhempien jatkuvaan kuvaamiseen, että eivät juokse Canonia karkuun. Digiaikakauden lapsina he tietysti myös haluavat nähdä kuvat heti kameran näytöltä ja ottaa kuvia itse.


Tämän postauksen kuvat ovatkin kolmevuotiaani otoksia kalifornialaiselta leikkipaikalta.

PS Ottaa päähän. Vuosikausia olen käyttänyt erilaisia Bloggerin blogipohjia, mutta ikinä en ole törmännyt sellaisiin asetteluongelmiin kuin tämän pohjan kanssa. En saa fontteja, niiden kokoa ja rivivälejä asettumaan millään. Pitänee lähiaikoina vaihtaa pohjaa. 

Kuluttaja juhlii

Aiemmin tällä viikolla pähkäilin, milloin paperisen sanomalehden ohessa mainostavat kauppiaat laittavat kaikki paukut peliin loppuviikon Black Friday -huumaa varten.

Se selvisi torstaina, eli kiitospäivän aamuna.

Silloin täytyi lähestulkoon hakea kottikärryt, jotta jaksoi kantaa päivän lehden sisälle.

Nähtävästi mainostaminen kannattaa. Illalla klo 22:n jälkeen lähdimme ajelemaan kotia kohti kyläpaikastamme, jossa meillä oli ollut ilo viettää kiitospäivää. Kuvittelimme liikenteen olevan rauhallista.

Moottoritie oli tukossa. Liikenne seisoi. Kaikkein pahiten se seisoi niiden liittymien kohdalla, joissa ihmiset pyrkivät ostoskeskukseen.

Tässä maassa on ihmisillä todella vähän lomia ja yleisiä vapaapäiviä. Ymmärrän alennusmyynnit ja niihin liittyvän intoilun, mutta minun on hyvin hankala käsittää sitä, että ihmiset ovat valmiita vaihtamaan harvat vapaahetkensä rauhassa perheen parissa siihen, että he lähtevät jonottamaan myöhään illalla moottoritielle, jotta pääsevät ale-ostoksille Walmartiin.

Perjantain San Jose Mercury Newsissä kolumnisti Mike Cassidy puki erittäin hyvin sanoiksi ajatukseni ostoshuuman alkamisesta:

"I can't think of a better way to ruin Thanksgiving, a holiday that is glorious in its simplicity. No gifts, no shopping required, just the gathering of loved ones for a hearty, sometimes too hearty, meal and a chance to stop and consider how good we have it, even when we don't have it great. 

I don't want to sound holier than thou. I don't want to be a party pooper. But when I see the pictures of what looks like Occupy Best Buy, with bargain hunters lined up at the store, I can't help recalling other scenes of God-awful lines of people waiting." 

Koulutielle asuntokauppojen kautta

Naapurimme kertoivat tänään ostaneensa talon naapurikaupungista. Muutto on edessä noin vuoden kuluttua.

Syynä muuttoon on perheen esikoisen koulun alku. Esikoinen täyttää ensi vuonna viisi vuotta.

Naapurien tilanne on tyypillinen esimerkki siitä, miten lapsen koulun valinta vaikuttaa amerikkalaisen perheen koko elämään. Hyvämaineinen koulu ja koulupiiri ovat äärimmäisen tärkeitä asioita. Naapurimmekin ovat kulkeneet useissa lähiseudun kouluissa tutustumassa ja miettimässä, mihin opinahjoon haluavat pilttinsä laittaa. Nämä naapurit päätyivät yksityiskoulun sijasta "tavalliseen" kouluun, public schooliin.

Naapurit kertoivat karua tarinaa siitä, kuinka joihin kouluihin lähialueella on hirvittävä tunku. Pariakymmentä aloituspaikkaa voi tavoitella toistasataa lasta. Neljä-viisivuotiaat koulunaloittajat käyvät soveltuvuuskokeissa, ja joissakin kouluissa vaaditaan lapsesta jopa useampi suosituskirje.

Suomenkin koulujärjestelmässä on minusta paljon epäkohtia, mutta täkäläisestä meiningistä ollaan sentään vielä aika kaukana.

Älä syö keltaista lunta, lapsoseni

Tyypillinen Yhdysvaltoihin liittyvä klisee on se, että täällä kaikkea pitää varoa ja että kaikesta varoitetaan.

Se stereotypia ei mene aivan metsään. Varoituksia ja varomista näen täällä naurettavan paljon, maalaisjärjen käyttöä harmillisen vähän.

Mutta ei täällä silti tarvitse hysteerikkojen kanssa päiviään viettää. Arki pyörii eikä koko ajan tarvitse olla varpaillaan. Siksi eräs episodi taloyhtiömme viheralueella sai minut puhisemaan kiukusta ja epäuskosta.

Minusta on päivänselvää, että jos lapsi haluaa kiivetä puuhun, hän saa kiivetä puuhun. Lähdin esikoisen kanssa katselemaan pihan puita ja selvittämään, mihin voisi järjellisesti kiivetä.

Sellaista ei meinannut löytyä. Lähes kaikkien puiden alimmat oksat olivat liian korkealla.

Lopulta löytyi puu, jonka alaoksalle sain kolmivuotiaani nostettua istumaan ja roikkumaan. Tenava oli onnellinen. Äiti samoin. Vihdoin jotakin muuta kuin valmiiksi mietittyjä, superturvallisia lakimiesten tarkastamia leikkikenttien kiipeilyseiniä.

Lapsen riippuessa puussa paikalle saapui naapurimme, mukava tolkun ihminen. Hän hieman hätkähtäen totesi, että kappas, lapsi on puussa. Minä selitin innoissani, että jee, lopultakin löysimme puun, johon lapsen saa nostettua ja harmittelin ääneen, kuinka muissa puissa oksat olivat  liian korkealla.

Siihen naapuri hieman vaivaantuneena totesi, että niin on luultavasti tarkoituskin.

Minä aloin kerätä loksahtanutta leukaani nurmikolta ja koetin näyttää vähemmän tyrmistyneeltä.

Naapuri jatkoi, että puissa kiipeilyä ei luultavasti katsota oikein hyvälltä. "Turvallisuussyistä, tiedäthän."

Sanoin, että en taatusti haasta ketään oikeuteen, jos lapseni oman mokani takia tippuu puusta.

"Yeah, but the lowest common nominator will", vastasi naapuri.

Välillä minun on hyvin vaikea ymmärtää tätä maata.

Jahven myyntitykit

Joskus kesällä kotiovemme takana kävi kaksi Jehovan todistajaa kertomassa asiastaan. En ole aiheelle otollista kuulijakuntaa, mutta kuuntelin heidän viestinsä ja mietin samalla, miten äärimmäisen miellyttäviä, asiallisia ja huolellisesti tehtäväänsä koulutettuja he olivat.

Luonamme käyneet mies ja nainen eivät olleet vähääkään tuputtavia, olivat kertakaikkisen ystävällisiä ja hyvin tahdikkaasti ja tilannetajuisesti päättivät puheenvuoronsa, kun näkivät, että aiheesta ei kanssani pidempää keskustelua synny.

Tänään löysin portailtamme Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet (englanninkieliset versiot, toki). Niiden päällä oli keltainen post it -lappu, johon oli lyijykynällä kirjoitettu minulle henkilökohtainen viesti.

Viestiä lukiessa ällistyin. Kirjoittaja oli ilmeisesti sama nainen, joka oli meillä kesällä käynyt. Hän oli käynnin yhteydessä näköjään kirjannut ylös nimeni, sillä lappui alkoi sanoilla "Dear Cilia". Hän myös oli laittanut muistiin, että taloudessamme on pieniä lapsia, sillä hän arveli viestissään uusien lehtien kiinnostavan minua, koska niissä oli paljon lapsiin liittyvää luettavaa.

Oli viesti puhutteleva tai ei, voin vain ihailla Jehovan todistajien markkinointityön tehokkuutta. Ainakin täällä Kaliforniassa se näyttää olevan potentiaalisen asiakkaan erittäin hienovaraisesti huomioivaa, asiallista, tarkasti personoitua ja inhimillistä. Tällaisia myyjiä minä palkkaisin!

Kauppoja ei silti tullut.

Arvokas, sivistynyt Eurooppa

"Kampaajamme ovat opiskelleet Euroopassa"

"Perinteinen eurooppalaistyylinen jogurtti"

"Parhaita eurooppalaisia juustoperinteitä noudattaen"

"Eurooppalaistyylinen ulkoilmatori"

Amerikkalaisessa markkinointikielessä Eurooppa näyttää symboloivan perinteikkyyttä, arvokkuutta, aitoutta ja jonkinlaista vaikeasti selitettävää laadukkuutta.

Samalla Eurooppaan liittyvät mainoslauseet osoittavat, että täältä valtameren toiselta puolen katsoen Eurooppa näyttäytyy yhtenä möykkynä. Eurooppa on vain yhtä ja samaa vanhaa kaupunkia, jossa kumisevat kirkonkellot ja jossa kuuluu kiesejä vetävien hevosten kavioiden kapse.

Aiemmin olisin närkästynyt tästä. Eivätkö nämä uuden maailman asukkaat voi tajuta, että kilpisjärveläisellä poronkasvattajalla on melko vähän yhteistä sisilialaisen kahvila-yrittäjän kanssa?

Mutta mitäpä siitä arbuusia sieraimeen vetämään. Yhdysvalloissa asuminen auttaa hyvin käsittämään maan suunnattoman koon. Asuinosavaltiomme Kalifornia on pinta-alaltaan suunnilleen yhtä suuri kuin Suomi. Ei täältä käsin käydä joka viikko shoppailemassa New Yorkissa. Sinne on tuntikausien lentomatka, ja kelloa siirretään useamman aikavyöhykkeen verran.

Jospa ajattelisin asian niin, että on mukavaa, että amerikkalaisten mielissä Eurooppa liittyy sivistykseen ja pitkiin perinteisiin. Minä voi omalta osaltani opetella paremmin ymmärtämään Yhdysvaltain laajuutta ja täkäläisten elämäntapojen ällistyttävää kirjoa. Kaliforniassa näkyy keskimäärin yhtä vähän surffaajia kuin Suomessa jääkarhuja.

Menlo Parkin kaupungissa erään ravintolan tarjoilija ylpeänä esitteli, kuinka tiskissä myytävänä ollut kakku oli "imported from Italy". En oikeastaan olisi halunnut sitä tietää. Mitä järkeä on syödä toiselta puolen maailmaa tullutta kakkua. Söin silti. Olihan se kunnianarvoisen historiallisesta Italiasta.

Ne pienet erot

Ilmaisjakelulehti Mountain View Voice oli haastatellut Steve Jobsin alakouluaikaista luokkakaveria Steve Hattia. Jobs kävi ensimmäiset koululuokkansa Mountain View'ssä, minkä jälkeen perhe muutti naapurikaupunki Cupertinoon, jossa Applen pääkonttori on.

Jutun eräs sitaatti tiivistää minusta erityisen hyvin eron suomalaisen ja amerikkalaisen ajatusmaailman välillä.

Hatt kertoo, kuinka Jobsin muutettua pois paikkakunnalta vanhat luokkakaverit seurasivat lehdistä miehen etenemistä, ja naapurustossa juteltiin miehen menestyksestä.

"Everyday it inspires me", Hatt said of having known Jobs.

Inspiraatio. Siinä on se ero. Hatt ei tuntenut kateutta tai pitänyt ihmeellisenä, miten Jobsin nulikasta kasvoi menestynyt yritysjohtaja. Hän tunsi inspiraatiota.

Hatt myös kertoo jutussa toivovansa, että paikalliset lapset ja nuoret saisivat Jobsin esimerkistä inspiraatiota "oppia uutta ja tehdä jotakin suurta".

Yhdysvalloissa saa inspiroitua, olla erityinen, saa oppia uutta ja suunnitella älyttömiä juttuja. Se on hyvä ja sitä soisi näkevän muuallakin.

Leikkipuistossa opittua

Erilaisissa ulkomaille muuttajan oppaissa mainitaan usein, kuinka parhaita paikkoja tutustua uuden kotimaan elämään, ihmisiin, ilmiöihin ja arvostuksiin ovat esimerkiksi kadunvarsikahvilat, hautausmaat ja leikkipuistot.

Kahden pienen lapsen äitinä olen saanut kahlata leikkipuistoja vähintäänkin tarpeeksi. Hiekkalaatikon reunalla voi helposti taantua vain tuitui-kieltä puhuvaksi vihannekseksi. Olen koettanut rimpuilla tästä irti seurailemalla lastenkaitsennan ohessa puistossa olevia ihmisiä, kuunnella sivukorvalla heidän juttujaan ja tarkkailla heidän tapaansa olla lastensa kanssa.

Piilaakson kulttuurien sekamelskassa olen keittiösosiologian taidoillani päätellyt seuraavaa:

- Vuorottelu ja lelujen jakaminen on tärkein asia, mitä lapselle täkäläisessä kulttuurissa tulee opettaa. "You have to share" -lause alkaa tulla korvistani ulos. Vaikka toinen lapsi kiskaisi toiselta lelun kädestä, pitää siihenkin suhtautua siten, että toisella on oikeus leikkiä lelulla ja lelun menettäjän tulee vain oppia jakamaan. Tähän perään tulee vanhemman pahoitella, kuinka "meidän yksivuotiaamme ei vielä oikein osaa jakaa leluja toisten kanssa".

- Aasialaistaustaiset vanhemmat ovat lastensa leikkien suhteen erityisen varovaisia. Lasten kaatuminen, kompastuminen, likaantuminen ja mustelmat huolettavat heitä paljon suomalaisvanhempaa enemmän.

- Leikkipuiston kiipeilytelineillä temppuilu on luonnollista ja sallittua, mutta jos lapsi kiipeää kivelle, puuhun tai puiston pengerrykselle, joka ei ole varsinaista leikkialuetta, se aiheuttaa hämmennystä.

- Pienet Goldfish-suolakeksit ovat täkäläisten lasten yleisin retkieväs.

- Kulttuurista riippumatta lapset ovat lapsia. He arvostavat, kun heitä katsoo suoraan ja heidän korkeudeltaan, heille juttelee niin kuin oikealle ihmiselle ja aidosti kuuntelee, mitä he sanovat. Ja kaikki, kaikki tenavat lumoutuvat, kun heidän kanssaan alkaa keksiä pöhköä mielikuvitustarinaa puutikusta, joka onkin vihreä avaruusmato.