Muumi, ulkosuomalaisuuden tunnus

Olen melko varma, että aivan kaikissa kyläilemissäni ulkosuomalaisissa perheissä keittiön kaapeista löytyy läjä Muumi-mukeja. Näin on ollut niin täällä Virossa kuin Kaliforniassakin.

Muistan, kuinka vietimme Piilaaksossa naisporukalla Suomen itsenäisyyspäivää, katsoimme netin kautta Linnan juhlia, söimme Marianneja ja joimme kahvia - tietysti Muumi-mukeista.

Kiitokset Tove Janssonille (hän olisi tänään täyttänyt 100 vuotta) ilmiöstä, joka pitää suomalaista kulttuuria kasassa kaikkialla maailmassa.

Päiväkodissa Tallinnassa, osa 2: Yksityiset päiväkodit ja päiväkotimaksut

Tallinnan yksityisistä päiväkodeista tiedän vain vähän, koska lapseni eivät ole sellaista koskaan käyneet. Sen tiedän, että kaupungin päiväkotien kermaa lienee Naba-niminen päiväkoti, jossa monen tuntemani suomalaisperheen lapset ovat käyneet. He ovat kehuneet paikkaa varauksetta, ja varmasti Tallinnaan muuttoa suunnittelevan suomalaisperheen kannattaakin kysyä paikkaa täältä, jos ei aio asettua pysyvämmin Viroon ja hankkiutua tänne kirjoille.

Yksityisen päiväkodin hinta voi olla aika suolainen. Em. päiväkodin nettisivu kertoo, että yhden kuukauden hoitomaksu on 504 euroa. Tähän päälle tulee ruokaraha, joka on 3,50 euroa päivässä. Olen vakuuttunut, että rahalle saa vastinetta, mutta hinta on aika tavalla eri kuin kunnallisella puolella.

Kunnallisessa päivähoidossa kuukausimaksu on tällä hetkellä 37,63 euroa. Tähän päälle tulee ruokaraha, joka on vanhemmalla lapsella 1,68 euroa päivässä ja pienemmällä 1,53 euroa päivässä.

Voin oman kokemukseni perusteella todeta, että harvassa asiassa on ollut hinta-laatu-suhde niin kohdillaan kuin tallinnalaisessa kunnallisessa päiväkodissa. Tietysti päiväkodit ovat erilaisia tunnelmaltaan ja hurjasti riippuu siitä, millaiset opettajat lapsen ryhmässä on.

Meitä on onnistanut, ja lapsemme käyvät leppoisaa, tavallista päiväkotia, jossa opettajat ovat tavattoman positiivisia ja lämpimiä. Ulkoiset puitteet eivät välttämättä ole suomalaisen silmiin kovin juhlavat, mutta minulle on herttaisen yhdentekevää, milloin eteisen muovimatto on vaihdettu, kunhan vain opettajat hoitavat hommansa. Ja he todellakin hoitavat.

Jos perheessä on esikouluikäisiä lapsia, vaihtoehtoja on Tallinnassa useampia. Tallinnan suomalaisessa koulussa on eskari. Samoin on Tallinnan kansainvälisessä koulussa sekä syksyllä 2013 aloittaneessa Eurooppa-koulussa. Ja kun nyt tässä tutustun asiaan, niin Eurooppa-koulussa näyttää olevan myös nursery eskarilaisia nuoremmille lapsille.

Blogathon, 28. päivä: Kovan onnen lapsi

Mauri Kunnaksen kirjoja olen lukenut tenavana paljon, ja sama meno jatkuu edelleen, kun oma ulkomailla lapsuuttaan elävä jälkikasvu tankkaa Suomi-tietoutta Kunnaksen opuksista. 

Vaikka olen lukenut Kaksitoista lahjaa Joulupukille -kirjan kymmeniä kertoja, tajusin vasta nyt, millainen puulelu Joulupukin pajassa on valmistunut. Pieni yksityiskohta on yksi niistä syistä, minkä takia aikuisellekin riittää Kunnaksen kirjoissa viihdettä. 

Ja nythän kyseinen puulelu on taas kovin ajankohtainen. 

Blogathon, 27. päivä: Kaksi vadillista riittää

Kaliforniassa asuessamme oli sikäläisessä kodissamme useampi suihku. Muistan erään päivän, jolloin tulin kotiin ja lastenhoitajamme kysyi minulta ihmetellen, missä kummassa meillä on amme. Hänen olisi pitänyt saada pestyä leikkipuistossa möyrineet lapsemme.

"Olen kiertänyt täällä teillä joka huoneen, enkä löydä", hän sanoi.

"Ei meillä ole", vastasin. 

"No mutta missä te sitten pesette lapset?", hän kysyi. 

En meinannut hämmästykseltäni ensin pystyä vastaamaan. Selvitin, että perheessämme peseydytään suihkussa ja että se on sekä Suomessa että Virossa yleisin peseytymistapa. 

Jätin väliin kommentit siitä, miten vähävetisessä ja pahoistakin kuivuusjaksoista kärsivässä Kaliforniassa voisi olla varsin järkevää, jos ihmiset ammeessa lojumisen sijasta käyttäisivät enemmän suihkua. 

Kalifornian vedet tulivat mieleeni tänään kuvan järven rannalla. Siellä, rantasaunassa (voi auvoa!), peseydyin kahdella vadillisella järvivettä. Lapsille riitti yksi. Tuskin voisimme olla puhtaampia.

Blogathon, Day 22: Small Step For Mankind, Giant Leap For An Expatriate

Few days ago I was sitting at a cafe writing. It's a small place in the centre of Tallinn with huge windows facing one of the most important ceremonial squares of Estonia.

It's not a fancy cafe, a cup of coffee (not served in paper cups) costs like one dollar, wifi works (as it does everywhere in the country) and I have a good place to work in peace and look at people coming and going. A salty slice of rye bread with herring and egg wakes me up.

It was an early morning, I was at the cafe all by myself, the waitress was doing her chores in the kitchen.

Suddenly she came to me and asked if I was going to stay at the cafe for 15 minutes or so. I said yes.

The waitress apologized and said that she needed to leave me alone for a second and lock the cafeteria door. She had to go outside to get some things.

Sure, fine for me, I said.

And there I sat, alone at the cafe with locked doors. It was a funny moment. In the very centre of the capital of this little country you can trust your client so much that you leave her alone in the cafe. I felt amused and honored.

I told this story to our Estonian babysitter. She started to laugh. She said that I've reached the point when I'm considered as part of the team. "Oh Silja, now you have lived long enough in Estonia", he said.

An expatriate usually always feels her/himself an outsider. In that sense I think this was a very good thing indeed.

Blogathon, Day 10: Why An Expatriate Needs A Blog?

I've been an expatriate for four years. I've been blogging all that time and would recommend it to every fellow expatriate.

Let me tell you why (even though I hate lists).

- Obviously, it is a great way to stay in touch with your dear ones in your country of origin. Sure, you should write letters, too, but nowadays it seems to be easier said than done. With a blog you reach basically all your family and friends with a one single post.

- Moving to another county is a huge change and a great adventure. Don't forget it. I always, always try to remind myself and others to write diary. Whether it is five pages every day or a sentence a week - write down what's happened in your everyday life. A blog is a kind of a diary even though you wouldn't reveal your deepest thoughts. It's great to read old posts about things and feelings that you had already forgotten.

- With a blog, it's easy to help other people who are moving to the same country or visiting it. For example, I've made a page where I write down places and things I like and recommend to see in my home town Tallinn. I know many of my friends have found this useful when they've been planning their visit. I've also got many, many mails from people who are moving to Estonia and have needed advice.

- A blog helps you to network with other expatriates in your new home country. It's great to know that you are not alone in the same kind of situation. For example, when I was moving to Silicon Valley I started to look for blogs written by Finnish expatriates who live in the Valley. I found one by a lady who had just moved to the area and was living in the neighbor town. Later, we met and got friends. The power of blogging can sometimes be just awesome!

- It's always interesting to read other expatriates' experiences. Following a blog written by an Italian who's moved to Canada can be good fun. Totally different countries than in my own case, but oh so similar feelings.

Blogathon, Day 9: Expatriate And Social Media - What's Practical For You?

Sometime around year 1910 my great-grandmother moved from Finland to Canada. My mother has told me that my great-granny was supposed to travel there on Titanic but she didn't get tickets. Lucky her, lucky me. 

By the Great Lakes she met another Finn and got married. Unfortunately they soon got to hear that her father-in-law was sick and the young couple needed to hurry back home to Northern Europe. Too late. My great-great-grandfather had already died. No way the message of his death could have reached them early enough.

1995 I moved to Norway. I wrote a lots of letters. Yes, those things you send in an envelope with a stamp on. I called my parents via land line approximately once in two weeks. I asked my parents to mail me newspapers so I would know better what's happening in my home country. My dear friend sent me c-cassettes so I could listen to some Finnish music. 

2012 I have internet and cell phones. I use Facebook, Twitter and e-mail. I blog. I Skype. I don't write much letters. I haven't used a land line phone for ages, not even in California. I listen to music via Rdio. My little son is pretty knowledgeable with an iPad. 

Being an expatriate sure has changed within a century. Sometimes I feel I don't live abroad at all. Estonia is next to Finland (well, there's the Gulf of Finland between), the language is pretty similar and most important of all - I have all the imaginable technical bells and whistles to stay in touch with my dear ones both in Finland and in other countries. 

For me as an expatriate the best combination seems to be to use Facebook and my blogs. In addition to the one you are reading right now, I have another blog where I try to keep my family members and friends updated what's happening in my expatriate life. But there's nothing very personal there, just some general observations. 

Facebook gets me a bit closer to my family and friends. Really private stuff I'll save for skyping and e-mails. 

Twitter I use as a more professional tool. None of my family members use it and only a couple of good friends tweet. I also have Google+ and Pinterest accounts but I don't use them at all. So none of these wouldn't work for staying in touch with the closest ones. 

It would be interesting to hear what kind of tools of social media are important for other expatriates. How many of you still write letters? I wish many! 

Blogathon, 3. päivä: Ulkosuomalaisen kovia kokeva äidinkieli

Mahdollisille uusille lukijoille tiedoksi: osallistun toukokuun aikana Blogathon-blogihaasteeseen. Postauksieni kieli on siksi toukokuussa välillä suomi ja välillä englanti.

*****


"No saatko sä hakkaamaan?" 
"Onko meillä sitä alkoholivapaata olutta?"
"Äiti, me korjattiin kiviä!" 

Tunnustetaan tosiasiat. Vaikka kuinka jääräpäisesti koettaisi ulkomailla asuessaan pitää huolta suomen kielensä monipuolisuudesta ja "oikeudesta", vieraskielisyydet hiipivät armotta omaan ja muiden perheenjäsenten puheeseen.

Kaliforniassa asuessa puheeseen alkoi ilmestyä varsin pian englantia, mutta minusta tuntuu, että anglismit on melko helppo karsia pois puheesta, kun taas viron vaikutukset tulevat kieleen salakavalammin. Viron ja suomen läheisyys aiheuttaa sen, että luulee puhuvansa suomea, mutta välillä yllättää itsensä puhumasta todella kummallisin sanakääntein.

Tämän postauksen ensimmäisessä esimerkkilauseessa kysytään, pärjäätkö sinä, selviätkö sinä. Viron kielessä se kysyttäisiin "kas sa saad hakkama?" Verbi saada hakkama on virossa hyvin tavallinen ja se livahtaa suomeen helposti. Mihinkään pieksemiseen asia ei liity mitenkään, ei edes sananpieksentään.

Viron kielen -ton- ja -tön-loppuisia sanoja muodostetaan usein lisäämällä sana -vaba pääsanan loppuun. Alkoholiton on alkoholivaba. Etanoliton kynsilakka on etanolivaba ja sokeriton suhkruvaba. Välillä joudun tosissani keskittymään, että osaisin käyttää suomalaista muotoa.

Viimeisin esimerkki tulee kaksivuotiaalta tyttäreltäni, joka pari päivää sitten kertoili tohkeissaan kivien korjaamisesta. En meinannut tajuta, mistä oikein on kyse, kunnes muistin: suomen kerätä-verbi on viroksi korjama.

Voi olla, että pidempiaikainen oleskelu Virossa vaikuttaa myös suomen kielen ääntämiseen. Viron kieli on paljon suomea etisempi, mikä tarkoittaa, että viro ääntyy suussa paljon edempänä kuin takavokaalien täyttämä, kurkkuun painuva suomi. Myös viron liudentuneet l-äänteet lisäävät kielen ääntämiseen laulullisuutta.

Suomeni ei varmasti vielä kuulosta virolta, mutta sen huomaan, että koko ääntöelimistö asettuu salamana toiseen asentoon kun puhuessani vaihdan lennossa suomesta viroon. Tuntuu myös, että puhun viroa korkeammassa rekisterissä kuin suomea. Aivot ovat ihmeellinen värkki.

Tartossa asuvien suomalaisten puhumasta suomen ja viron sekakielestä voi lukea tästä viro.nyt-lehden jutusta.

Ul-ko-suo-ma-lai-nen ta-vaa leh-te-ä

Olen tilannut paikallisen sanomalehden aina, kun olen muuttanut uuteen paikkaan. Kun muutin perheineni Viroon, alkoi lehtitilaus suunnilleen ensimmäisestä päivästä lähtien, vaikka en juuri kieltä osannut. Ensin tahkosin sarjakuvia ja silmäilin otsikoita. Vähitellen kielitaito alkoi karttua ja nyt, useamman Viro-vuoden jälkeen, luen viroa sujuvasti.

Tilasin paikallislehden myös heti Piilaaksoon muuttaessa ja väitän, että ilman sitä ymmärtäisin täkäläistä elämää paljon vähemmän kuin mitä nyt teen. Yhtä hyvin voisin lukea lehteä verkossa, mutta olen kokenut, että paperinen lehti on erityisen tärkeä juuri maahanmuuttajalle ja varsinkin silloin, jos kielitaito on kehno. 

Paperilehti antaa aikaa hengittää ja hahmottaa kokonaisuuksia. Verkossa jään klikkailemaan linkkejä päämäärättömästi enkä saa kokonaiskuvaa mistään. Tätä ongelmaa ei ole silloin, kun luen tuttuja suomalaisia lehtiä ja ymmärrän kielen sekä kulttuurikontekstin. 

Mutta kun luettavana on muu kuin äidinkieli ja asiat käsittelevät itselle vieraita aiheita, minun on saatava lehden aukeaman verran tilaa ajatuksille. Kun lehden tyyli ja oma elämänpiiri ovat tulleet tutummiksi, on ollut helpompi siirtyä lukemaan verkkolehteä. 

Erityisen tärkeää uuden asuinalueen ymmärtämisen kannalta on lukea oman kylän ilmaisjakelulehtiä. Täällä on tarjolla viikottain yksi jos toinenkin pikkulehti, joita voi jakelulaatikoista itselleen napata. Mikrotason paikallislehtien avulla pääsee mainiosti kärryille siitä, mitkä aiheet omilla nurkilla puhuttavat ja näin omakin olo tuntuu kotoisammalta. 

Muuttomme pois Piilaaksosta lähestyy. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun lehteä ei enää ollut aamulla odottamassa maassa autotallin oven takana. Haikeaa. 

Alis volat propriis

Piilaakso on hyvin kiinnostava paikka asua. Täällä lähes kaikki tuntuu mahdolliselta. On kovasti inspiroivaa elää ympäristössä, jossa ihmisiä ei tunnu rajoittavan "ei noin kuulu tehdä" -tyyppinen ajattelu. Kaikkea voi kokeilla. On mieletön ajatus, että kuka tahansa vastaantuleva ihminen voi olla oman ammattialansa ehdotonta maailman huippua. Täällä on helppo alkaa itsekin tehdä hulvattomia suunnitelmia, jotka pohjoisemmassa asuen saattaisi tunkea syvälle mielensä pohjalle, koska ne tuntuisivat niin älyttömiltä.

Mutta Piilaakso on myös hyvin ahdas. Ihmisiä vain on liikaa tämän kokoiselle alueelle. Maisemat eivät ole kummoiset. Täällä ei ole historiaa eikä paljon kiinnostavia nähtävyyksiä (mistä toki sopii älähtää vastaan).

Piilaakso on ihmeellinen, epätodellinen kupla. Ihmiset tulevat tänne hakemaan menestystä. Juuri kukaan ei ole täältä kotoisin. Vauhti on kova, väki tulee ja menee.

Niin silmiäavartavan hieno kokemus kuin onkin täällä asua, tämä kaikki ei tunnu kovin omalta.

Olin perheeni kanssa pitkän viikonlopun Kaliforniasta seuraavana pohjoiseen sijaitsevassa Oregonin osavaltiossa. Portlandin kaupungissa, jossa aikamme vietimme, oli saman tien varsin kotoinen olo.

Huomasin taas, kuinka tärkeä asia omalle viihtymiselle on omaa silmää miellyttävä maisema. Portlandia ympäröi hieman suomalaistyyppinen luonto, jolle lumihuippuiset vuoret tuovat oman, täkäläisen komean lisänsä. Portlandin läpi virtaa joki, mikä tekee saman tien kaupungista elävän.

Kaupunkia ympäröivät seudut olivat mukavan inhimillisiä. Tavallisten ihmisten tavallisia koteja, maatiloja ja hauskoja pikkukyliä.

Ennen kaikkea reissu oli tärkeä muistutus Yhdysvaltojen suuruudesta ja sen valtavasta maisemien ja kulttuurien kirjosta. Jos tuntemukset yhtä yksityiskohtaa ovat nihkeät, se ei saa johtaa siihen, että tuomitsee kokonaisuuden.

***

Otsikko on Oregonin osavaltion tunnuslause, joka on englanniksi käännettynä kutakuinkin "She Flies With Her Own Wings".