Hauraampi sukupuoli taas tilittää

Tasaisin väliajoin hämmästelen virolaisten tiedotusvälineiden käsittämätöntä tapaa alleviivata naisten ja miesten eroja. Nainen on uutisteksteissä säännöllisesti õrnem sugu, hauraampi sukupuoli.

Tänään taas Postimees-lehden urheilutoimituksen äijät olivat laittaneet parastaan. Viisi nuorta huippu-urheilijaa oli saanut useamman tuhannen euron edestä stipendejä. Kolme heistä on naismiekkailijoita, yksi naisseitsenottelija ja yksi miepuolinen aitajuoksija.

Postimees-lehden kannen otsikko kertoo, kuinka "Rasmus Mägi ja urheilukaunottaret saivat stipendit."

Varsinaisella uutissivulla iso otsikko kertoo, kuinka "Mägi sai stipendin ja pääsi poseeraamaan kaunotarten kanssa".

Varsinaisessa uutistekstissä kaunotarten nimet sentään muistetaan mainita, mutta muutoin juttu käsittelee vain Mägeä. Luonnollisesti kuvatekstissä vielä muistutetaan, että kuvassa ovat Mägi ja "kaunottaret".

Nämä "kaunottaret", joiden kanssa Mägi on päässyt poseeraamaan, ovat Viron menestyneimpiä huippu-urheilijoita. He ovat kalpamiekkailun maailmanmestari Julia Beljajeva (myös monia muita EM- ja MM-tason mitaleita), kalpamiekkailija Erika Kirpu (pitkä rivi EM- ja MM-tason mitaleita niin senioreista kuin junioreistakin), Katrina Lehis (kalpamiekkailun juniorien maailmanmestari) ja Grit Sadeiko (Viron tämän hetken paras seitsenottelija).

Rasmus Mägi on hieno urheilija, ja itsekin jännäsin viime kesän EM-kisoissa hurjasti hänen puolestaan. Hän sai 400 metrin aidoissa upeasti hopeaa.

"Kaunottaret" vain ovat menestyneet toistaiseksi huomattavasti enemmän arvokisoissa. No, pääsihän Mägi sentään nyt samaan kuvaan heidän kanssaan.

Jotta urheilusivujen sarja olisi ollut tälle päivälle täydellinen, oli stipendiuutisen viereisellä sivulla juttu maantiepyöräilijä Grete Treieristä (17. sija Lontoon olympialaisissa).

Treieristä kertovan jutun esirivissä (siis varsinaisen otsikon yläpuolella olevassa lyhyessä johdantokappaleessa) kerrotaan, kuinka "Viron paras hauraamman sukupuolen maantiepyöräilijä lopettaa uransa ja ryhtyy hyväksi perheenäidiksi".

Maantiepyöräily on suunnilleen rankin laji maailmassa ja sitten toimittaja kehtaa käyttää sitä ammatikseen tehneestä urheilijasta nimitystä "hauraampi sukupuoli".

Eipä minun ulkomaalaisena pitäisi huudella virolaisten journalistisista käytännöistä ja kielen tyylistä, mutta kyllä näissä jatkuvasti toistuvissa sanavalinnoissa näkyvät syvälle juurtuneet asenteet siitä, mikä on miehen tai naisen paikka. Maan päälehdessä soisi, että tällaisia sammakoita ei enää kovin usein pääsisi palstoille.

Vähemmän lukijoiden räpsyjä, enemmän ammattilaisten työtä

HS ilmoittaa lisäävänsä lukijoiden kuvien käyttöä. Kopioin tänne äsken kiukulla Facebookiin tekemäni päivityksen aiheesta:

"Tämä haisee. Olen niin eri mieltä Mukan kanssa. Kukaan ei hyödy lisääntyneistä lukijoiden kuvien käytöstä. 

A) ammattikuvaajien pitäisi olla tekemässä sitä työtä, mikä heille kuuluu 

B) lukijoiden pitäisi saada laadukasta kuvajournalismia 

C) 

Kuvan laatu ei riipu siitä, kuinka hieno putki tai kännykkäkamera ihmisellä on taskussa. Kuvan ottaa IHMINEN.

Lukijoiden kuvista hyötyy vain kustantaja, joka maksaa sukkahousurahoja kännykkäkuvien lähettäjille ja on olevinaan tosi interaktiivinen lukijakuntansa kanssa.

Minä en halua nähdä omia surkeita räpsyjäni lehdessä. Minä haluan, että isoilla lehdillä on käytössään tarpeeksi paljon valokuvauksen ykkösnyrkkejä, joita on mahdollisuus lähettää kuvaamaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on lukijan palvelua, ei suhnuiset kännykkäotokset." 

(Valitan rasittavia fonttien ja niiden kokojen muutoksia. Kokeilin varmaan kymmenen kertaa korjata asiaa, mutta nyt tulee vain sillisalaattia.) 

Ne tekee sen itse - virolaiset ja horoskooppi

Toimittaja Verni Leivak kirjoittaa tuoreimmassa virolaisen Postimees-lehden Arter-viikkoliitteessä näyttelijätär Elina Pähklimäestä:

"Elina on tunteellinen ja jollakin tapaa herkkä. Asian ymmärtää paremmin, kun kuulee hänen horoskooppimerkkinsä - hän onkin todellinen vesimies!"

Oi kiitos, tämä oli olennaista tietoa.

Mykistyn säännöllisesti virolaisten tarpeesta selittää maailma horoskoopeilla. Se toistuu kaikkialla. Sellaista henkilöhaastattelua ei olekaan, jossa ei jollakin tapaa viitattaisi haastateltavan horoskooppimerkkiin ja kerrottaisi, miksi henkilö on horoskooppinsa takia sellainen kuin on.

Kun sudet syövät Saarenmaalla lampaita tavallista enemmän, maamiehet kysyvät neuvoa paikalliselta "maagilta".

Parikymppinen, paikallisessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassakin esiintynyt noitatyttö katselee synkin silmin melkein joka naistenlehden kannesta ja jakaa elämänviisauksiaan.

Aina uuden vuoden alkaessa tiedotusvälineissä pääsevät näyttävästi esiin virolaisista noidista / ennustajista / astrologeista / maageista tunnetuimmat ja arvostetuimmat, erityisesti pitkäpartainen Igor Mang ja hänen naispuolinen kollegansa Edda Paukson.

Viroon muuttaessani olin pökertyä, kun tajusin, että parhaimpaan televisionkatseluaikaan alkuillasta ohjelmassa olivat horoskooppiuutiset. Siinä horoskooppimeteorologi selvittää vakavalla naamalla, millaiselta jousimiehen tai kauriin rakkaus- ja rahatilanne näyttää seuraavana päivänä. Tämä ei ole vitsi. Olen nähnyt ohjelman omin silmin.

Jokainen ihminen ja kansakunta näyttää tarvitsevan ja haluavan maailmanselityksiä. Jollekulle selitykset löytyvät kristinuskosta, toisille islamista, kolmannelle horoskoopeista.

Siitä vain, siinä ei ole mitään pahaa. Jos mielenrauha näin löytyy, niin kaikin mokomin.

Valitettavasti omissa silmissäni uskottavuus kärsii aika tavalla, jos selittää tekemisiään sillä, että "minä toimin näin, koska olen oinas".

Pelottavaksi tilanne muuttuu silloin, kun lukee ja kuulee huhuista, joiden mukaan tärkeissä tehtävissä olevat päättäjät kääntyvät suurien valintojen edellä partasuisten maagien puoleen. Minä toivon ja rukoilen (hah!), että valtion budjettia ei katsota tähdistä muualla kuin sanomalehden pilapiirroksessa.

Sääliksi käy ihmisiä, joiden käyttäytymistä arvioidaan sen mukaan, mikä heidän horoskooppinsa on. Nuoren lahjakkaan näyttelijän Pähklimäen puolesta haluaisin, että häntä arvioitaisiin sen mukaan, mitä hän on työssään tehnyt eikä siksi, missä kuussa hän on syntynyt.

Lyyrikon ensimmäinen sanomalehtiruno

Sanomalehtirunoutta luvattiin ja sitä myös saadaan.

Koska minulle ei tule mitään suomalaista sanomalehteä paperilla, tuli ensimmäisen runon pohja valita virolaisesta sanomalehdestä. Hieman piti pähkäillä, mutta tässäpä se on:

Laitetaanpa oheen vielä käännöskin. Alkuperäinen teksti on Postimees-lehdestä 5.4.2012.

Epätyypillinen 


Sain ensivaikutelman, hän jäi mieleen. 
Johtajana tapahtumien keskipisteessä, puhui suoraan. 
Hän nousi kuitenkin esille, puhui melkein kokonaan ulkoa. 
Oli suora, henkevä ja vakuuttava, säteilevämpi kuin suurin osa muista. 
Ei jättänyt mitään sattuman varaan. 

Kuka arvaa kenestä suomalaisesta on alkuperäisessä jutussa kyse?

Loistavaa aivovoimistelua tällainen vieraalla kielellä tehtävä sanomalehtirunous, muuten.

Väräjävä lyyrikko puhkeamassa kukkaan

Joko monikin on kokeillut sanomalehtirunoutta? Minä en, kun tajusin koko asian vasta tänään.

Lähipäivinä selviää, riittääkö viron kielen taitoni sanomalehtirunon tekemiseen vaikkapa Postimees-lehden jutusta.

Taatusti kokeellista kamaa tulossa.

Mainoskieltä 1940-luvulta

Lapsuudenkodin kirjahyllyssä on aina kaikkea hauskaa. Vuoden 1948 Uusi Suomi ja Keskisuomalainen ovat mahdottoman viihdyttävää luettavaa.

Kaikki ei todellakaan ollut ennen paremmin. Niin mukava kuin vanhoja lehtiä onkin nyt selailla, en taatusti tämännäköisiä lehtiä enää tilaisi. Täyteen tupattuja mustavalkoisia sivuja, pieniä suttuisia kuvia ja sinne tänne loikkivia palstajakoja. Nykyjournalismia voi haukkua suut ja silmät täyteen, mutta onpa eteenpäinkin menty.

Viihde- ja kulttuurihistoriallisessa arvossaan omassa luokassaan ovat kunkin aikakauden mainokset.

American Overseas Airlines ja American Airlines mainostavat, että  "maukasta ruokaa ja juomia (coctaileja, sherryä, whiskyä) tarjoillaan ilmaiseksi matkan aikana".

Oi niitä aikoja, kun lentomatkustamisessa oli vielä jotakin hohtoa.

Jalkapuu

Olen monesti miettinyt, että virolaiset ovat aika armottomia rikollisia kohtaan. Ei tarvitse olla kuin autokolari, niin pienessäkin uutispätkässä kerrotaan saman tien onnettoman tunarin nimi ja sellaisia yksityiskohtia tapauksesta, jotka eivät välttämättä Suomessa uutisessa läpi menisi.

Viikkolehti Eesti Ekspressin tuorein numero esitteli koko aukeaman verran rikollisia. Lehti oli listannut Virossa tuomitut rikolliset, joita odottaa vankeus, mutta joita syystä tai toisesta ei ole saatu telkien taakse. Osasta on kuva, osasta ei.

En oikein tiedä, mitä tällaisesta pitäisi ajatella. Toisaalta kannatan rikollisuuden torjunnassa kunnon julkista jalkapuu-henkistä häpäisyä. Välillä tuntuu, että maailmassa kaikki alkaa olla sallittua, eikä kukaan tule antamaan törttöilystä edes korvatillikkaa. Kunnon nolaus olisi joskus ihan asiaa.

Toinen puoli minusta kuitenkin miettii, viekö tällainen sosiaalipornahtava uutisointi yhtään mihinkään. Ketä muka palvelee se, että juoppo saa kuvansa lehteen?

Oikeaa vastausta en tiedä, mutta mietinkin tätä lähinnä kahden naapurimaan uutisointitapojen välisenä erona.

Tässä jutussa muuten näkyy eräs klassinen, jo lähes vitsiksi muuttunut virolaisen rikosuutisoinnin tapa: rikoksiin liittyvien autojen merkki mainitaan hyvin usein. Ei siis todeta vain, että rikollinen on varastanut kuusi henkilöautoa, vaan todetaan, että että voro vei kuusi Bemaria, joista osa oli X5- ja osa 3-sarjaa.

Minä en aivan ymmärrä, tuleeko autovarkaudesta jotenkin rankempi teko, jos varas vie Skodan sijaan Bemarin.

Ul-ko-suo-ma-lai-nen ta-vaa leh-te-ä

Olen tilannut paikallisen sanomalehden aina, kun olen muuttanut uuteen paikkaan. Kun muutin perheineni Viroon, alkoi lehtitilaus suunnilleen ensimmäisestä päivästä lähtien, vaikka en juuri kieltä osannut. Ensin tahkosin sarjakuvia ja silmäilin otsikoita. Vähitellen kielitaito alkoi karttua ja nyt, useamman Viro-vuoden jälkeen, luen viroa sujuvasti.

Tilasin paikallislehden myös heti Piilaaksoon muuttaessa ja väitän, että ilman sitä ymmärtäisin täkäläistä elämää paljon vähemmän kuin mitä nyt teen. Yhtä hyvin voisin lukea lehteä verkossa, mutta olen kokenut, että paperinen lehti on erityisen tärkeä juuri maahanmuuttajalle ja varsinkin silloin, jos kielitaito on kehno. 

Paperilehti antaa aikaa hengittää ja hahmottaa kokonaisuuksia. Verkossa jään klikkailemaan linkkejä päämäärättömästi enkä saa kokonaiskuvaa mistään. Tätä ongelmaa ei ole silloin, kun luen tuttuja suomalaisia lehtiä ja ymmärrän kielen sekä kulttuurikontekstin. 

Mutta kun luettavana on muu kuin äidinkieli ja asiat käsittelevät itselle vieraita aiheita, minun on saatava lehden aukeaman verran tilaa ajatuksille. Kun lehden tyyli ja oma elämänpiiri ovat tulleet tutummiksi, on ollut helpompi siirtyä lukemaan verkkolehteä. 

Erityisen tärkeää uuden asuinalueen ymmärtämisen kannalta on lukea oman kylän ilmaisjakelulehtiä. Täällä on tarjolla viikottain yksi jos toinenkin pikkulehti, joita voi jakelulaatikoista itselleen napata. Mikrotason paikallislehtien avulla pääsee mainiosti kärryille siitä, mitkä aiheet omilla nurkilla puhuttavat ja näin omakin olo tuntuu kotoisammalta. 

Muuttomme pois Piilaaksosta lähestyy. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun lehteä ei enää ollut aamulla odottamassa maassa autotallin oven takana. Haikeaa. 

Angry Birds ja USA:n presidentinvaalit

Angry Birds -oheistuotteita ovat täällä Piilaaksossakin kaikki nurkat väärällään, mikä on selvä menestyksen merkki.

Mutta todella isosta jutusta voinee puhua silloin, kun peliä ja sen hahmoja käytetään vastamainonnassa ja Yhdysvaltojen presidentinvaalien uutisoinnissa.

Palo Alton kaupungissa olen usein bongannut erään polkupyöräliikkeen pihalla mainoksen, jossa lukee jokseenkin näin: "Show your kids that all the birds are not angry" (näytä lapsillesi, että kaikki linnut eivät ole vihaisia).

Näyttävän ritsalennon lukijakunnan silmille linnut tekivät torstaiaamuna paikallislehtemme San Jose Mercury Newsin kannessa.

Republikaanit äänestivät keskiviikkona ensimmäisinä puolueen tulevasta presidenttiehdokkaasta. Iowan äänestyksen tulosten perusteella lehti oli laatinut AB-henkisen grafiikan ehdokkaiden menestysmahdollisuuksista. Röyhkeän porsaan sijaan lintujen kohteena on tietysti demokraattien norsu.

Minähän meinasin alkaa tällaisesta aamujogurtin äärellä lähes taputtaa. Hyvähyvä, suomalainen peliteollisuus!

Kuluttaja juhlii

Aiemmin tällä viikolla pähkäilin, milloin paperisen sanomalehden ohessa mainostavat kauppiaat laittavat kaikki paukut peliin loppuviikon Black Friday -huumaa varten.

Se selvisi torstaina, eli kiitospäivän aamuna.

Silloin täytyi lähestulkoon hakea kottikärryt, jotta jaksoi kantaa päivän lehden sisälle.

Nähtävästi mainostaminen kannattaa. Illalla klo 22:n jälkeen lähdimme ajelemaan kotia kohti kyläpaikastamme, jossa meillä oli ollut ilo viettää kiitospäivää. Kuvittelimme liikenteen olevan rauhallista.

Moottoritie oli tukossa. Liikenne seisoi. Kaikkein pahiten se seisoi niiden liittymien kohdalla, joissa ihmiset pyrkivät ostoskeskukseen.

Tässä maassa on ihmisillä todella vähän lomia ja yleisiä vapaapäiviä. Ymmärrän alennusmyynnit ja niihin liittyvän intoilun, mutta minun on hyvin hankala käsittää sitä, että ihmiset ovat valmiita vaihtamaan harvat vapaahetkensä rauhassa perheen parissa siihen, että he lähtevät jonottamaan myöhään illalla moottoritielle, jotta pääsevät ale-ostoksille Walmartiin.

Perjantain San Jose Mercury Newsissä kolumnisti Mike Cassidy puki erittäin hyvin sanoiksi ajatukseni ostoshuuman alkamisesta:

"I can't think of a better way to ruin Thanksgiving, a holiday that is glorious in its simplicity. No gifts, no shopping required, just the gathering of loved ones for a hearty, sometimes too hearty, meal and a chance to stop and consider how good we have it, even when we don't have it great. 

I don't want to sound holier than thou. I don't want to be a party pooper. But when I see the pictures of what looks like Occupy Best Buy, with bargain hunters lined up at the store, I can't help recalling other scenes of God-awful lines of people waiting." 

Ohut kuin tiistain lehti

Suomalaiset sanomalehdet ovat perinteisesti kaikkein ohuimpia juuri tiistaisin. Viikonlopun tapahtumista on kirjoitettu maanantaina, eikä tulevan viikonlopun asioihin kohdistuva ilmoittelu ja mainonta ole vielä järkevää.

Kyseessä taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö. Ainakin San Jose Mercury News on tiistaisin todella ohut lätty. Nyt huomaan, että Virossa asuessani en ajatellut asiaa, sillä Postimees ja Eesti Päevaleht ovat joka tapauksessa aina niin pieniä (suomalaisen pari kertaa viikossa ilmestyvätn paikallislehden kokoisia), että eroa ei huomannut.

Yllätyin eilen maanantaina, kun hain muovipussiin pakatun aamun lehden autotallimme oven edestä (jep, siihen ne heitetään, ihan niin kuin elokuvissa). Lehti oli todella vähäsivuinen. Tänään tiistaina lehden välissä oli ohut mainosläjä, mutta edelleen sivuja oli yllättävän naftisti.

Onko tämä tyyntä myrskyn edellä? Thanksgiving ja Black Friday tulevat, kuten jo aiemmin oli puhetta. Luulisi, että tässä kohtaa kauppiaat laittaisivat kaikki paukut peliin. Tuleeko keskiviikkoaamuna autotallin oveen lommo, kun postimies nakkaa mainostiiliskiven kohti kotiamme?

Lähiaikoina vastassa paljon mainoksia

Kuinkahan monessa ylioppilaskokeessa tai pääsykokeen kuvantulkintatehtävässä on ollut tehtävänä tulkita jotakin Adbustersin vastamainosta? Teininä oli suuri oivallus, kun tajusi lukion psykologian/uskonnon/äidinkielen mediakurssin oppikirjan kuvaa katsellessa, että otoksessa ei olekaan kaikki niin kuin on tottunut näkemään.

Aviomies nappasi kauppareissulla mukaansa Adbusters Magazinen. Melko jyrkkää luettavaa ja varsin vaihtoehtoista ulkoasuleikittelyä, kuten toki olettaa sopii.

Tällä hetkellä Adbusters näyttää keskittyvän Wall Streetin valtaamiseen, mutta kuvioissa on edelleen Älä osta mitään -päivä.

Nyt vasta tajuan, että päivä on Pohjois-Amerikassa 25.11. eli sama (tietenkin!) kuin yhdysvaltalaisen ostohurmion huipentuma Black Friday. Kiinnostava nähdä, kuinka pahasti Adbustersien laps' hankeen hukkuu, unhoittuu, kun täkäläiset rynnivät omille hulluille päivilleen.

Tämän postauksen klassinen McDonalds-vastamainos on Adbustersien vastamainossivulta.

Liian paljon hyviä tarinoita

Mietin päivät pitkät hyvää kirjoittamista ja haluaisin tulla pirun hyväksi tarinankertojaksi. Eipä ihme, että Saska Saarikosken postauksen otsikko Stipendiblogissa herätti huomioni.

Saarikoski kirjoittaa, että "brittilehtiä lukiessa tuntuu kuin yhtäkään featurea ei voisi kirjoittaa vain sulavasti ja sujuvasti, asian ehdoilla. Ei, kaikki pitää hukuttaa kaunokirjalliseen kikkailuun ja kevyeen leukailuun - -"

En tunne brittilehtien tyyliä niin hyvin, että voisin sitä kommentoida, mutta amerikkalaisia lehtiä lukiessa tunnistan kyllä ilmiön.

Täkäläisissä lehdissä kyse ei mielestäni ole brittiläisten virtuuoosimaiseen nerokkuuteen pyrkivästä sanailusta. Täällä sen sijaan haetaan vetävää tarinaa.

Voi kyllä, kannatan ehdottomasti tarinallista kerrontaa. Se imaisee lukijan, saa kiinnittämään huomiota hankaliinkin asioihin, pakottaa olemaan tekstin ääressä.

Mutta välillä mietin, onko aivan jokainen juttu aloitettava vedet silmissä meksikolaisen immigranttiperheen elämäntilannetta kuvaillen. Lukija tietää jo siinä kohtaa, että jutun viimeiset lauseet viittaavat perheen epävarmaan tulevaisuuteen, ja lopuksi pohditaan, onko "tämä se Amerikka, mitä Capitol Hillillä halutaan".

Ihailen täkäläisten toimittajien taitoa kirjoittaa tarina minkä tahansa aiheen ympärille. Välillä siitä vain tulee liian ilmeistä, liian toistavaa, liian ennalta-arvattavaa.

Toisaalta - jos lehden ulkoasu on niin rutikuivan mitätön ja hankalasti luettava kuin vaikkapa paikallislehdessäni San Jose Mercury Newsissä, niin en ihmettele, että tarinaa haetaan. Jotenkin lukija on koetettava lehteen koukuttaa, sillä muuten lehteen ei viitsisi tarttua kukaan.

Jahven myyntitykit

Joskus kesällä kotiovemme takana kävi kaksi Jehovan todistajaa kertomassa asiastaan. En ole aiheelle otollista kuulijakuntaa, mutta kuuntelin heidän viestinsä ja mietin samalla, miten äärimmäisen miellyttäviä, asiallisia ja huolellisesti tehtäväänsä koulutettuja he olivat.

Luonamme käyneet mies ja nainen eivät olleet vähääkään tuputtavia, olivat kertakaikkisen ystävällisiä ja hyvin tahdikkaasti ja tilannetajuisesti päättivät puheenvuoronsa, kun näkivät, että aiheesta ei kanssani pidempää keskustelua synny.

Tänään löysin portailtamme Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet (englanninkieliset versiot, toki). Niiden päällä oli keltainen post it -lappu, johon oli lyijykynällä kirjoitettu minulle henkilökohtainen viesti.

Viestiä lukiessa ällistyin. Kirjoittaja oli ilmeisesti sama nainen, joka oli meillä kesällä käynyt. Hän oli käynnin yhteydessä näköjään kirjannut ylös nimeni, sillä lappui alkoi sanoilla "Dear Cilia". Hän myös oli laittanut muistiin, että taloudessamme on pieniä lapsia, sillä hän arveli viestissään uusien lehtien kiinnostavan minua, koska niissä oli paljon lapsiin liittyvää luettavaa.

Oli viesti puhutteleva tai ei, voin vain ihailla Jehovan todistajien markkinointityön tehokkuutta. Ainakin täällä Kaliforniassa se näyttää olevan potentiaalisen asiakkaan erittäin hienovaraisesti huomioivaa, asiallista, tarkasti personoitua ja inhimillistä. Tällaisia myyjiä minä palkkaisin!

Kauppoja ei silti tullut.

Peelaakso

Kolmevuotias suomalaispoika ja neljävuotias virolaispoika kohtasivat yhteisten leikkien parissa Kalifornian hämärtyvässä illassa. Virolaispojalle tuli pissahätä, jolloin hänen äitinsä ohjasi lapsen puskapissalle läheisen pensaan juurelle.

Meni hetki, ja suomalaispoika tahtoi tehdä saman.

Sekä suomalainen että virolainen äiti olivat sitä mieltä, että asia oli mitä tavallisin. Toimitus kesti noin kymmenen sekuntia ja leikki jatkui siitä, mihin se pojilta hädän iskiessä jäi. Kerrotaan nyt vielä, että poikien oloa ei kevennetty keskellä runsasväkistä puistoa tai kaupungin kadulla, vaan rivitaloyhtiön nurkan pensaikossa.

Olikin melko hilpeää lukea seuraavana päivänä ilmaisjakelulehti Mountain View Voicesta närkästyneen rouvan mielipidekirjoitus. Rouva oli ollut ulkoiluttamassa koiraansa (!) eräässä kaupungin puistossa, jossa pieniä poikia oli ollut puskapissalla.

Rouva oli mennyt nuhtelemaan lapsien äitejä ja kysynyt, mitä äidit tekisivät, jos heillä olisi tytär, jolle tulisi pissahätä

- Opettaisitteko häntä kyykkäämään puistossa puskaan?

Poikien äidit olivat vain todenneet, että lapsen pissaaminen ei poikkea paljon koiran vastaavasta tarpeiden teosta.

Rouva jatkoi kirjoituksessaan, että hän ei koskaan antanut nyt jo aikuisille pojilleen lupaa pissata puistoon. Hän kirjoittaa, että hädän iskiessä hän laittaisi tenavat autoon ja ajaisi paikkaan, jossa pääsee vessaan.

Mielipidekirjoitus päättyy klassisesti "Oh, how times have changed".

Rouva voi järkyttyä pahasti, jos joku kertoo hänelle, että meitä tyttäriään kyykkäämään opettavia äitejä tosiaan on olemassa.

Ne pienet erot

Ilmaisjakelulehti Mountain View Voice oli haastatellut Steve Jobsin alakouluaikaista luokkakaveria Steve Hattia. Jobs kävi ensimmäiset koululuokkansa Mountain View'ssä, minkä jälkeen perhe muutti naapurikaupunki Cupertinoon, jossa Applen pääkonttori on.

Jutun eräs sitaatti tiivistää minusta erityisen hyvin eron suomalaisen ja amerikkalaisen ajatusmaailman välillä.

Hatt kertoo, kuinka Jobsin muutettua pois paikkakunnalta vanhat luokkakaverit seurasivat lehdistä miehen etenemistä, ja naapurustossa juteltiin miehen menestyksestä.

"Everyday it inspires me", Hatt said of having known Jobs.

Inspiraatio. Siinä on se ero. Hatt ei tuntenut kateutta tai pitänyt ihmeellisenä, miten Jobsin nulikasta kasvoi menestynyt yritysjohtaja. Hän tunsi inspiraatiota.

Hatt myös kertoo jutussa toivovansa, että paikalliset lapset ja nuoret saisivat Jobsin esimerkistä inspiraatiota "oppia uutta ja tehdä jotakin suurta".

Yhdysvalloissa saa inspiroitua, olla erityinen, saa oppia uutta ja suunnitella älyttömiä juttuja. Se on hyvä ja sitä soisi näkevän muuallakin.