Huokauksia kirjaläjän äärellä

Tammikuussa perheemme muuttaa.

Olen viikonloppuna alkanut raivata kaappeja ja perata pikkusälää sisältäviä kasoja, jotka ovat muuttajalle niitä raivostuttavimpia.

Samalla olen laittanut läjiin talouteemme vuoden aikana ilmestyneitä kirjoja. Ja voihan perhana, niitä on paljon enemmän kuin piti olla.

Tulimme Piilaaksoon sillä mielellä, että kirjat hankitaan ja luetaan sähköisenä, jotta seuraavassa muutossa kannettavaa olisi vähemmän. Taloudessa on sekä Kindle että Nook, mutta niihin on ladattuna paljon vähemmän luettavaa kuin mitä yöpöydillä ja kaapeissa on niteitä.

En missään tapauksessa ole sähköisten kirjojen vastustaja, eihän meillä muuten noita vehkeitä olisi. Mutta en voi sille mitään, että aika moni kirja on mukavampi lukea paperisena. Näin on erityisesti käsikirjatyyppisten oppaiden laita, joita haluaa selailla, silmäillä ja pläriä edestakaisin.

Jos taas olisin lähdössä useamman viikon mökkireissulle, olisi sähköinen kirja loistotapa ottaa mukaan nivaska lukemista ilman painavaa kantamista. Sähkökirjasta lukemiseen tottuu nopeasti, ja erityisesti Nook tuntuu käsissä mukavan muistikirjamaiselta ja vaivattomalta.

Toinen syy kirjojen kertymiseen on se, että lukemisen hankkiminen on perheessämme melko ennalta arvaamatonta. Jos kiinnostava opus tulee vastaan maitokauppareissulla, niin se hankitaan eikä juuri mietitä, saisiko kirjan sähköisenä.

Suuri osa kirjaläjistämme on lastenkirjoja. 3- ja 1-vuotiaamme ovat innokkaita lukijoita ja haluan heidän tutustuvan perinteisiin kirjoihin. Olisi hankala kuvitella, miten vaikkapa Tatua ja Patua luettaisiin sähkökirjan näytöltä. Iso kuva-aukeama on lukukokemukselle täysin välttämätön.

Sähköisiin vehkeisiin tenavat saavat kyllä tutustua muutoin. "Kiukkuiset linnut", Cut The Rope ja uusimpana suosikkina Talking Ben The Dog ovat kestohittejä.

Nyt edessä on muuton armottomin vaihe: mitä jätetään, mitä otetaan. Kaikkia kirjoja ei pitkää muuttoreissua lähdetä kantamaan. Mutta voi ääh - en millään raaskisi luopua edes kepeimmästä kioskikirjallisuudesta. Ja se Jobs-elämäkerta olisi todellakin pitänyt hankkia sähköisenä. Opus painaa tonnin, mutta ei puhettakaan, että sitä voisi jättää.

Luettavaa Laaksosta

Siinä sitä nyt olisi luettavaa 630 sivun verran. Menin kirjakauppaan etsimään syntymäpäivälahjaa, mutta päädyinkin lopulta ostamaan itselleni tämän. 

Piilaakso tekee ihmiselle kummia juttuja. En ole ollut elämässäni aiemmin juurikaan innostunut tekniikasta enkä vielä muutama vuosi sitten tainnut edes tietää, kuka on Steve Jobs. 

Nyt Jobsin elämäkerran lukeminen kiinnostaa kovasti. Samalla toivon oppivani paremmin ymmärtämään aluetta, jolla nyt asun. Walter Isaacsonin teos lienee hyvin vahvasti myös Piilaakson historiaa. 

Luettavanani on parhaillaan myös toinen Piilaaksoa käsittelevä kirja, jonka sisältö liippaa läheltä omaa elämäntilannettani paljon Jobs-raamattua enemmän. 

Raija Rapon ja Marita Seulamo-Vargaksen kirja Silicon Valley Journey - Experiences of Finnish IT Startups from Dot-Com Boom to 2010 vaikuttaa parin luvun lukemisen jälkeen teokselta, joka aivan jokaisen suomalaisen Piilaaksoon lähtijän tulisi lukea. Jos printtiversiota ei saa käsiinsä, voi kirjan ladata luettavakseen tältä Tekesin sivulta. 

Kummastakin opuksesta kirjoitan lisää, kunhan olen ne lukenut.

Eilisen lukemisia: Parvekejumalat

Tänä aamuna herätessä meinasi olla silmä poskella. Syytän Anja Snellmania. Jumituin eilisiltana lukemaan kirjailijan Parvekejumalat-romaania (ilm. 2010). Tarina kiihtyi loppua kohti niin hyvin, että en malttanut olla lukematta kerralla kokonaan. Snellman osaa näköjään pitää minut näpeissään, sillä muistan eräänkin jouluyön, jolloin valvoin Paratiisin kartta -romaania lukien.

Parvekejumalat on hieno kirja räjähdysherkästä aiheesta. Pidin siitä, että kirja tarjosi valmiiden mielipiteiden sijaan paljon yllättäviä näkökulmia ja ajateltavaa. Kirjaa lukiessa myös ihailin sitä, miten taitavasti Snellman kiskoi päähenkilöiden elämänpolkuja yhä lähemmäksi toisiaan.

Yksittäisiä kauniisti laitettuja sanoja, virkkeitä ja ajatuksia oli paljon. Mieleeni jäi erityisesti katkelma, jossa miettii kaikesta entisestä luopuva Alla-Zahra, toinen kirjan päähenkilöistä:

"Kolme täyttä meikkipussia roskikseen, niitä hän ei halunnut lahjoittaa kellekään, ei edes pikkusiskolle. Hän hämmästeli kaikkien valokynien ja varjostusten määrää. Missä vaiheessa, millaisessa mielentilassa hän oli kaikki ne ostanut? Kumman tarpeessa hän oli loppujen lopuksi ollut enemmän, valon vai varjon?"

Viimeisiä sivuja luin pala kurkussa ja olin kirjasta hyvin vaikuttunut, samoin kuin olen ollut kaikista lukemistani Snellmanin/Kaurasen romaaneista.

Snellman kirjoittaa vavahduttavasti, mutta jään odottelemaan, tulisiko häneltä romaani, joka olisi kerrassaan loistokas. Sellainen Parvekejumalat ei minusta ollut, vaikka hienon lukukokemuksen mittapuut sujuvasti täyttikin.

Nyt yölampun alla on Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jonka olen tainnut aloittaa jo kolmesti, mutta jota en vain ole saanut eteenpäin. Eiköhän nyt olisi aika.

Onko muuten joku ehtinyt lukea tuoretta Steve Jobs -elämäkertaa? Se on Rimmisen jälkeen seuraavana listalla. Pakollista luettavaa Piilaaksossa asuvalle, sanoisin.

Ne pienet erot

Ilmaisjakelulehti Mountain View Voice oli haastatellut Steve Jobsin alakouluaikaista luokkakaveria Steve Hattia. Jobs kävi ensimmäiset koululuokkansa Mountain View'ssä, minkä jälkeen perhe muutti naapurikaupunki Cupertinoon, jossa Applen pääkonttori on.

Jutun eräs sitaatti tiivistää minusta erityisen hyvin eron suomalaisen ja amerikkalaisen ajatusmaailman välillä.

Hatt kertoo, kuinka Jobsin muutettua pois paikkakunnalta vanhat luokkakaverit seurasivat lehdistä miehen etenemistä, ja naapurustossa juteltiin miehen menestyksestä.

"Everyday it inspires me", Hatt said of having known Jobs.

Inspiraatio. Siinä on se ero. Hatt ei tuntenut kateutta tai pitänyt ihmeellisenä, miten Jobsin nulikasta kasvoi menestynyt yritysjohtaja. Hän tunsi inspiraatiota.

Hatt myös kertoo jutussa toivovansa, että paikalliset lapset ja nuoret saisivat Jobsin esimerkistä inspiraatiota "oppia uutta ja tehdä jotakin suurta".

Yhdysvalloissa saa inspiroitua, olla erityinen, saa oppia uutta ja suunnitella älyttömiä juttuja. Se on hyvä ja sitä soisi näkevän muuallakin.