Ruokatilaus saapui

Eilen kerroin, että tilasin ensimmäistä kertaa arkiset ruokaostokset netistä löytyneen ruokakauppapalvelun kautta.

Homma toimi hyvin: lähetti toi ostoskassit tänään siihen aikaan kuin olin halunnutkin, ja sisältö vastasi tilaustani.

Aamupäivällä minulle soitettiin tästä nettimyymälästä ja kysyttiin, sopiiko minulle noin parin kiloinen painoinen hunajameloni. Olin laittanut tilaukseen "1 hunajameloni", minkä arvelin tarkoittavan, että lähetti tuo yhden hunajamelonin. Mutta se tarkoitti nähtävästi sitä, että tilasin kilon melonin.

Mutta minuun siis ystävällisesti otettiin yhteyttä ja kysyttiin, sopiiko kaksikiloinen etelän hetelmä vai vaihdanko tuotteen johonkin muuhun. Jotenkin huvittava puhelinkeskustelu, mutta oivallista asiakaspalvelua toki.

Tuotteet oli siististi pakattu paperikasseihin, ja mm. maitopussit oli pakattu vielä erikseen muovipussiin ja ladottu kassin päälle. Eli oli joku sentään vähän pakkaamista ajatellut.

Tämän kokemuksen perusteella käytän palvelua toistekin, jos tarkoitus on tilata vain kuivatarvikkeita ja selkeitä, tuttuja tuotteita, kuten maitoa, juustoa ja jogurttia.

Jos taas pitäisi ostaa enemmän hedelmiä ja vihanneksia sekä kalaa ja lihaa, haluan kyllä tehdä kierroksen kauppaan. Tuoretuotteita ostaessa tahdon itse nähdä, mitä ostoskoriin menee.

Hassua on se, että tällaisen palvelun käyttäminen tuntuu nololta. Huomaan väkisin ajattelevani, onkohan tämä tarpeellista ja mitä sitä nyt lähettiä juoksuttaa, kun voisin itsekin käydä. Entä mitä naapuritkin miettivät, kun minun ovelleni tuodaan ruokakasseja. Argh, voi kun osaisi joskus olla vähän vähemmän suomalainen ja ihan vain nauttia siitä, että tällaistakin on!

Ruokakauppa verkossa

Vähänkö nyt jännittää!

Tässä päivänä muutamana Prisman käytäviä laahustaessani mietin, miten kiva olisi, jos joku muu hoitaisi kaupassa käynnin.

Tuumasta toimeen. Aloin etsiä netistä tietoa, onko Virossa tällaisia "kauppakassipalveluja". Kiitos Twitter-keskustelujen, löytyi netimarket.ee, johon olen tänä iltana näpytellyt ostostilauksen.

Huomenna johonkin aikaan ovelleni pitäisi ilmestyä lähetti, joka tuo minulle tilaamani maidot, leivät, juustot, jauhot, vessapaperit ja suklaat. Ostokset olen jo maksanut verkkopankissa.

Kun ostosten hinta ylittää 35 euroa, on kotiinkuljetus maksuton.

Yllä olevassa kuvassa on näkymä palvelun nettisivulta. Tuotteista on kuva, ja lisa korvi -nappulasta tuote lisätään ostoskoriin.

Palaan asiaan!

Pussimaitopostaus

Mikä on varmin keino saada kolme-neljäkymppinen Virossa kävijä hihkaisemaan "hei, näitä oli, kun mä olin lapsi"?

Tämä ihmekikka on antaa vieraan kaataa itselleen lasillinen maitoa maitopussista. Sitten muistellaan huokaillen, kuinka kaupasta sai maakunnan lähimeijerin pussimaitoa.

Vanhan blogin puolella olen muistaakseni joskus maitopusseista kirjoittanut. Äsken jääkaapin pohjalta maitoroiskeita pyyhkiessäni päätin palata taas täälläkin aiheeseen.

Virossa maitoa (viroksi piim) myydään sekä tölkeissä että pusseissa. Tölkissä maidon litrahinta on noin 70 - 80 senttiä, pussissa 50 - 60 senttiä. Meillä maitoa kuluu aika haipakkaa, joten ostan enimmäkseen pussimaitoa. Pussi sopii hyvin mm. Muumi-kannuun (joka ulkosuomalaisella tietenkin on).

Ärsyttävää pusseissa on se, että kaupasta kotiin kuljettaessa ne menevät välillä rikki. Harva asia ottaa päähän niin kuin täysi ostoskassi, josta valuu maitoa. Tosin on tässä jo oppinut pakkaamaan ostoksensa niin, ettei rikkinäinen pussi aiheuta ruokakatastrofia.

Maidon lisäksi pusseissa myydään ainakin hapankermaa (hapukoor), piimää (hapupiim), rjazenka-juomaa ja jogurtteja.

Lisäksi vähän pussin tyyppisesti, muovipötkylässä, myydään rahkaa (kuvassa vasemmalla). Suosittelen muuten maistamaan Alman vaniljarahkaa. On sellaisenaan oikein hyvä jälkiruoka.

Pane leipään vain puolet rukihista

Suomalaiset ovat melko kovia ruisleivän syöjiä ja ruisleipää pidetään kulttuurissamme tyypillisenä suomalaisuden merkkinä. Ruisleipähehkutus saa välillä tuntemaan, että mikään muu kansa maailmassa ei tunne ruisleipää.

Emme ole yksin leipinemme.

Virolaiset ovat minusta vielä vannoutuneempia ruisleipä-uskovaisia. Täällä ruisleipä, rukkileib, on symboli kaikelle aidolle, alkuperäiselle, syvästi virolaiselle, jaksamiselle, selviämiselle ja karujen olojen sietämiselle. Ruisleipään viittaavaa symboliikkaa käytetään paljon mainoksissa ja ruisleipämainokset itsessään ovat aina täynnä etnisyyttä ja juurevuutta.

Jotenkin sitä kuvittelisi, että suomalaisella ruisleivän ystävällä on näin ollen Virossa kissan päivät.

Mutta ei ole. Kun eihän täkäläinen ruisleipä ole yhtään samanlaista kuin Suomessa tai varsinkaan sellaista kuin äidin leipoma!

Nyt ei kenenkään virolaisen pidä heristää suuntaani leipälapiolla. Täkäläinen ruisleipä on oikein hyvää, mutta suomalaisen leivän kitalakea nipistelevään happamuuteen on aika pitkä matka. Virolainen ruisleipä on usein makeahkoon häivähtävää, saaristolaisleivän tyyppistä limppua tai vuokaleipää. Mitä ruisleipää se muka on? Minusta virolaiset syövät kyllä paljon tummaa leipää, mutta kovin helposti en sitä ruisleiväksi kutsuisi.

Järkyttävintä on barbaarinen tapa lisätä ruisleipään kuminaa. Ei hämäläinen kerta kaikkiaan ymmärrä näitä rannikoiden ihmisten konsteja. Varsinais-Suomessa asuessa joutui kyyläämään leipäpakettien tuoteselosteita kuminan pelossa. Sama meno jatkuu täällä. Jumalatonta touhua.

Virolaisten kauppojen ruisleipähyllyjen sisältöä on siis tullut vuosien mittaan testailtua. Tällä hetkellä kaikkein eniten äidin ruisleivän kaltainen ruisleipä -tittelin saa kuvan leipä, Hiiu rukkileib. Se on valmiiksi siivutettu vuokaleipä, joka on toisaalta aivan erilaista kuin äidin leipä, mutta silti sen suutuntumassa ja happamuudessa on jotakin samaa. Eikä ole kuminaa.

Mitä virolaisessa päiväkodissa syödään?

Päiväkodin keittiön valmistama ruoka muodostaa hyvin ison osan lasteni ruokavaliosta. Minun ei tarvitse valittaa: lastemme kasvatuslaitoksessa on oma keittiö, jossa tädit tekevät ruuan ja oman ryhmä "ruokatäti" kiikuttaa murkinan keittiöstä lasten ryhmään. 

Safkat vaikuttavat minusta aina aivan tolkullisilta, tavallisilta ruuilta, joissa on suomalaiselle sopivasti kulttuurieroakin. 

Lapsoseni saavat säännöllisesti syödäkseen mm. tattaria sekä borssikeittoa. Samoin he saavat eteensä erilaisia kaaliruokia. Borssi- ja kaalipäivinä erityisesti esikoinen märisee, mutta siinäpähän oppii. Molempien lastemme päiväkotiryhmissä on ihanat opettajat, jotka kyllä vaativat maistamaan kaikkia ruokia, mutta mitään syömään pakottamista ei ole. 

Alla on päiväkotimme ruokalista parin viikon takaa. Päiväkodissa tarjoillaan aamupala noin klo 8.30. Joskus aamupäivästä on pieni välipala. Klo 13 on lounas ja klo 15.30 (päiväunien jälkeen) taas välipala.

Ruokalistasta näkyy, että esimerkiksi keskiviikkona (kolmapäev) lapsoset ovat saaneet aamupalaksi neljänviljanpuuroa, hilloa ja "aamujuoman", joka on ymmärtääkseni jonkinlainen tee.

Aamupäivän välipalana on luumuja. Lounaaksi on tarjoiltu seljankaa ja leipää ja aterian jälkiruuaksi karamellikiisseliä hillon kera.

Iltapäivän välipalana on kaali-jauhelihapaistosta, piimää ja puolikas sämpylä.

Ruokamaksu on Tallinnassa kunnallisessa päiväkodissa hieman yli 1 euron per päivä / lapsi, joten koen saavani maksulle erittäin hyvän vastineen.

Eilisen jämiä: Kesäkurpitsapihvit valkosipulijogurtin kera

Eilisen uutisia ei ole tunnettu nerokkaista ruokavinkeistään (öö, eikä muutenkaan yhtään mistään, mutta ei puhuta siitä), mutta nyt tuli Postimees-lehdessä (Arter-liite 16.8.2014) vastaan sellainen resepti, että ajattelin jakaa sen teidän kanssanne. Koska tänään keskiviikkona on Viron uudelleen itsenäistymisen päivä, tarjottakoon tämä näin virolaisena reseptinä virolaisen juhlapyhän kunniaksi.

Olen ollut aina hyvin huono syömään vihanneksia. Viime vuosina olen koettanut raivokkaasti opetella syömään kasvimaiden antimia. Kehitystä on tapahtunut.

Kesäkurpitsaakin koetan kaikenlaisiin paikkoihin upottaa, vaikka se onkin supertylsä vihannes. Tämä lehdestä nappaani ruokaohje oli kuitenkin niin helpon ja maukkaan oloinen, että päätin kokeilla. Kannatti. Tässä on kesäkurpitsa jalossa muodossa. Luultavasti se johtuu siitä, että kaikki, minkä upottaa jogurttiin ja runsaaseen valkosipuliin, maistuu minulle. 

Tässä tulee: 

Kesäkurpitsapihvit valkosipulijogurtin kera 

Pihvit: 

- noin puolikiloinen kesäkurpitsa 

- 1 tl suolaa 

- 1 sipuli 

- yhteensä 4 rkl silputtua tilliä ja persiljaa 

- 3 rkl vehnäjauhoa 

- 2 munaa 

- 1 murskattu valkosipulinkynsi 

- suolaa ja mustaa pippuria 

- öljuä paistamiseen 

Jogurttikastike: 

- 2,5 dl kreikkalaista jogurttia 

- 1 - 2 valkosipulinkynttä 

- 1 tl merisuolaa 

Raasta kesäkurpitsa rouheaksi raasteeksi. Laita raaste siivilään ja sekoita raasteen joukkoon teelusikallinen suolaa. Annan raasteen seistä vartin verran. Puristele sen jälkeen kesäkurpitsaraasteesta neste pois. Nesteen voi heittää pois, sitä ei tarvita.

Pilko sipuli pieneksi. Lisää sipuli, tilli ja persilja kurpitsaraasteeseen. Riko kananmunien rakenne ja lisää sekin kurpitsaraasteen joukkoon, samoin vehnäjauho ja valkosipulimurska. Lisää suolaa ja pippuria oman maun mukaan. Sekoita kaikki tasaiseksi mössöksi.

Ota paistinpannu esiin ja lurauta öljyä pannulle. Nosta lusikalle pannulle sopivan kokoisia pihvikökkäreitä ja painele litteiksi. Paista pihviä pari minuuttia toiselta puolen, käännä ja jatka vielä hetki paistamista toiseltakin puolen. Totea, että ekat pihvit palavat, toiset jäävät liian vaaleiksi, mutta kolmannella jo löytyy sopiva lämpötila.

Sekoita jogurttikastikkeen ainekset keskenään ja tarjoile kastiketta pihvien kõrvale eli ohessa.

Pihvit ovat ilman muuta parhaimmillaan heti paistamisen jälkeen, kun kuori on rapea, mutta ihan hyvin maistuivat vielä seuraavanakin päivänä.

Head isu eli hyvää ruokahalua!

Eilisen (kesä-)lukemisia: Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin

Ystävätär kävi kylässä ja unohti pöydälle kirjansa, johon minä tartuin. En tiedä, olisinko muuten osannut hakeutua tämän opuksen pariin, mutta olipa kiva, kun tuli tällaista sattumalta luettua.

Kirjailija Pamela Druckerman asuu Pariisissa englantilaisen miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Koko kirjan pointti on se, miten pariisilainen lapsenkasvatus poikkeaa amerikkalaisesta.

Lastenkasvatus on pienten lasten äitinä aina varsin kiinnostava aihe. Kun lisätään vielä ekspatriaatin näkökulma, niin kirja on vieläkin viihdyttävämpi. Näin Kalifornian-vuotemme aikana pienen välähdyksen amerikkalaista lastenkasvatusta, joten senkin puolesta osa kirjan asioista tuntui kerrassaan tutuilta.

Suomalainen voi kirjan luettuaan todeta, että pariisilainen lastenkasvatus ei poikkea juurikaan suomalaisesta - rajoja ja rakkautta koetetaan tarjoilla sopivassa suhteessa. Kirja antaa ymmärtää, että rapakon toisella puolella annetaan lasten paljon vapaammin "toteuttaa itseään", mistä seuraa aika kaoottisia tilanteita, neuroottisia perheitä ja lapsia, jotka kuvittelevat olevansa maailman napa. Ranskalaisen lastenkasvatuksen ydin puolestaan on cadre, raamit, jotka ovat hyvinkin tiukat, mutta joiden sisällä lapset saavat kokeilla kaikenlaista.

Koska kirjailija on yhdysvaltalainen, suomalaista välillä lähes nauratti, millaisiin asioihin hän oli ranskalaisessa lastenkasvatuksessa, päiväkotielämässä ja koulutuksessa kiinnittänyt huomiota. Ehkäpä eurooppalaisessa kasvatuksessa tosiaan on joitakin yhtenäisiä periaatteita.

Minusta kirjan kiinnostavinta antia olivat runsaat kuvaukset siitä, miten ranskalaisia lapsia kasvatetaan ruoka- ja ruokailutapakulttuuriin. Mon Dieu, millaista ruokaa lapset saavat pariisilaisessa, kunnallisessa päiväkodissa! Ja miten hienon ehdotonta on perheiden vaatimus yhteisistä ruokailuhetkistä, monipuolisesta ruuasta ja asiallisista pöytätavoista. Tässä voisi olla suomalaisillakin viilaamista.

Hääpäivä

Vietän tänään kymmenvuotishääpäivää. Ensimmäinen hääpäiväni leskenä. Koko avioelon aikana emme mieheni kanssa varmaan kertaakaan muistaneet hääpäiväämme. Joskus elokuussa aloimme aina ihmettelemään, että hups, taasko se meni. Tänä vuonna on tuntunut toisenlaiselta.

Olen tänään tehnyt kotihommia, nauttinut kesäsäästä ja tuijotellut seiniä. Mietiskellyt, miltä nyt tuntuu ja miltä pitäisi tuntua. Koko päivän on itkettänyt, mutta parkumiseen asti en ole selvinnyt. Itku ei yleensä tule silloin kun olettaisi. Puskista se iskee, pahalainen.

Häissämme pitopöydän näyttävin osa oli kokonainen, möyheäksi kypsennetty sika. Omena suussa ja kaikki. Nyt kun asiaa ajattelen, kyseessähän oli oikeastaan nyhtöpossu. Niin mureaksi ja suussasulavaksi oli Oskar-vainaa paistettu.

Niinpä valmistin tänään itse elämäni ensimmäisen kerran nyhtöpossua. Äsken sen revin riekaleiksi, ja nyt liha vielä paistuu hetken uunissa. Sikaa silputessa mietin, miten outoa on, että mieheni ei koskaan tainnut kuullakaan koko nyhtöpossutrendistä. Olisi kyllä tykännyt, se on varmaa.

Kohta teen possuvoileivän, nautin oheen lasillisen jotain hyvää ja ajattelen kiitollisia ajatuksia siitä, että minä sain elämääni melkein kymmenen vuotta erittäin onnellista avioliittoa.

Uu, se on La Muu

Ostin tänään hätäisesti puolivahingossa kaksi pakettia kovan hintaista jäätelöä.

Ei voi mitään - kukkaroa on pakko raottaa jatkossakin. Tallinnalaisen jäätelötehtaan La Muun jädä kolahti nasakasti kesäpäivän kahvihetkeen.

Ostin vaniljajäätelöä ja mangosorbettia. Vanilja maistui vaniljalle ja mango mangolle.

La Muu mainostaa olevansa Viron ensimmäinen luomujäätelön valmistaja. Hyvä niin. Kivaa on myös tietää, että voi syödä kotikaupungissaan tehtyä jätskiä. Lähiruuan fiilistä tuo sekin, että purkin pohjassa lukee, ketkä La Muun työntekijät ovat ko. jäätelösatsin tehneet. Näpsää markkinointia toki, ja sellaisenaan ihan mukava poikkeus jäätelöaltaiden syövereissä.

Pakkauksen pakkaus

En tiedä, kummat ovat pahempia asioiden muoviin käärijöitä, amerikkalaiset vai virolaiset. Kaliforniassa verenpaine nousi yksittäispakkausten ja muiden naurettavien kääreiden kanssa.

Virossa paketointityrmistys iskee yleensä kaupan kassalla, jossa kassaneidit haluavat laittaa kaikki ostokset vielä erikseen pieniin muovipusseihin.

Käyn Tallinnan kaikin tavoin ahtaalla ja ahdistavalla Stockmannilla noin kerran vuodessa. Ostin kolme suklaalevyä, jotka kassa laittoi omaan muovipussiinsa.

Kuvan leikkelepakkauksista toinen sai ympärilleen muovipussin, toinen ei.

En havaitse toiminnassa mitään logiikkaa tai järkeä.

Blogathon, 25. päivä: Blogihaasteen loppusuoralla

Kuten arvoisa lukija on saattanut huomata, Eilisen uutisissa on menty toukokuun ajan kovasti englantipainotteisesti. Olen osallistunut Blogathon-blogihaasteeseen.

Kuvittelin kirjoittavani englanniksi vain silloin tällöin, mutta kävikin päinvastoin: olen sohinut vieraalla kielellä lähes koko kuukauden.

Haasteen alussa kerroin aina vannoneeni, etten koskaan kirjoita julkisesti vieraalla kielellä. Periaatteet on näköjään tehty rikottaviksi, ja aivan hyvä niin. Tämä kuukausi on ollut kelpo harjoitusta englanniksi kirjoittamiselle. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka helposti vieraskieliset tekstit ovat syntyneet, kun vain on ollut postauksen idea päässä.

Mutta eihän se omalta tunnu. Ennen kaikkea tuntuu tyhmältä, kun en pysty ilmaisemaan itseäni niin verevästi kuin suomeksi osaisin. Olen kipeän tietoinen siitä, että englanninkielinen tekstini vilisee kirjoitusvirheitä. Prepositioita työnnän tekstiin fiilispohjalta. Muutama päivä jonkin tekstin kirjoittamisen jälkeen huomaan ko. postauksessa naurettavan kirjoitusvirheen tai ajatus-aivopierun. Kämmenellä on tullut iskettyä otsaa jo aika monta kertaa.

Siksipä luulen, että Blogathonin päättymisen jälkeen palaan yhtä blogikokemusta rikkaampana hyvillä mielin bloggaamiseen äidinkielellä. 

Vaikka voisihan sitä kokeilla viroksi bloggaamista... 

****

Blogihaasteen lisäksi tämän päivän toinen hauska haaste oli askarrella marsipaanista jokin hahmo ja maalata se karamelliväreillä. Kuvassa on vanha norsunmuotoinen marsipaanimuotti, jota voi ihailla virolaisen Kalevin makeistehtaan marsipaanityöpajassa. Kuvassa pilkottaa myös marsipaanista tehty kani, joka ei todellakaan ole omien kätteni työtä, vaan Kalevin koulutettujen marsipaanimestareiden käsialaa.

Blogathon, 11. päivä: Purkkapaperi - Sticky Fingers

Arvostan kyllä sitä, että tuottajat keksivät ratkaisuja ongelmiin, joita en tiennyt itselläni edes olevankaan.

Mutta silti tätä Jenkin purkkapakettia katsellessani en voi olla miettimättä, onko pakkaus mielettömän nerokas vai vahva ehdokas vuoden turhakkeeksi.

Xylitol-jäystön purkissa on mukana nippu pieniä papereita, joihin purkan voi jauhamisen jälkeen kääriä.

Nyt on kysyttävä kuten olen tyyliblogeista oppinut: hot or not?

****

There's Finnish chewing gum in this little box. In addition to the gum, there's a bunch of little paper sheets. After you've chewed enough you can wrap your bubbly stuff into a paper.

As a consumer, I can not decide whether this is pure geniousity or the most ridiculous invention for a long time. Depending on the point of view the tiny paper sheets are great customer service or an irritating way to underestimate customer's ability to think independently.

Kansainvälinen hillopurkki

Kaavin pannukakun päälle viimeiset jämät mansikkahillosta. Vasta näin hillon elinkaaren loppumetreillä aloin tarkemmin lukea, mitä purkin etiketissä lukee. 

Purkin etupuolella hillo on merkiltään "Cambridge & Thames".

Tuoteselostekyljellä on valkoinen laatikko, jossa lukee "German Recipe".

Lopulta kerrotaan, että tuote on "Designed in USA", mutta hillo on "Made in Egypt".

Anteeksi nyt vain, hillofirman markkinointiosaston väki, mutta tuotteenne englantilais-saksalais-egyptiläis-amerikkalainen henki jätti tämän kuluttajan hieman kylmäksi.