Sähköinen sairaushistoria

Olen jo tuhat kertaa kirjoittanut siitä, miten Virossa voi hoitaa lähes kaikki viralliset asiat sähköisesti. Jonkinlaista koostetta aiheesta kirjoitin viimeksi joulukuussa.

Ajokortin uusimista varten minulle tuli muutama päivä sitten tarve hankkia lääkärintodistus. Soitin perhelääkärille, joka ilmoitti, että minun tulee ensin täyttää netissä oma arvio terveydentilastani. Tämä sinällään ei ollut yllätys.

Mutta se puolestaan oli, että havahduin nyt vasta digilugu.ee-nettisivustoon, jonka kautta pääsee tutustumaan käytännössä koko omaan terveys-/sairaushistoriaansa.

Kuvakaappaus digilugu.ee:n etusivulta.

Digilugu-palveluun kirjaudutaan tietysti virolaisella id-kortilla. Tämän jälkeen saan palvelusta näkyviin kaikki minulle myönnetyt reseptit, minulle tehdyt leikkaukset, sairaalahoitojaksot, tutkimusten tulokset ja lähetteet. Ja koska minulla on alaikäisiä huollettavia lapsia, näen myös heidän tietonsa.

Tuijotin tätä kaikkea monttu auki, vaikka digitaalisten palvelujen kattavuus Virossa ei pitäisi olla minulle enää mikään yllätys. Minusta on hienoa, että pääsen itse helposti käsiksi omaan sairaushistoriaani eikä tarvitse kysellä mitään pahvisia otteita eri lääkäreiltä ja sairaaloista.

Entä se lääkärintodistuksen haku? No, täytin netissä tarvittavat lomakkeet ja allekirjoitin ne digitaalisesti. Perhelääkärini pääsee systeemin kautta kiinni tähän dokumenttiin ja kun hän tekee vielä tarvittavat lisäyksen, hän välittää digitaaliset paperini autorekisterikeskukseen, jossa ajokorttiasiaani voidaan edistää. Tämä on virolaisen tietoyhteiskunnan neroutta: riittää, kun tekee jonkin asian yhden kerran.

Näin, hyvät ihmiset, valjastetaan tekniikka hyötykäyttöön. Syvä kumarrukseni Viron propellipäille jälleen kerran.


*disclaimer alkaa* Tietotekniikka ei suinkaan ole aina avain onneen. Virolaisessa yhteiskunnassa on paljon parannettavaa, mistä olen tietoinen. Nettipalveluiden tietoturvakysymyksiä on aina syytä pohtia huolellisesti. *disclaimer päättyy*

Neekeri se on!

Tallinnassa tai ylipäänsä Virossa kohtaa aniharvoin mustaihoista ihmistä. Olen todennut, että katukuvassa näkemäni mustat vaikuttavat useimmiten Suomesta tulleilta turisteilta.

Kävin vaihteeksi taas Keskustorilla ostoksilla.  Tänään siellä sattui olemaan kokonainen perhe tummaihoisia. En tunnistanut heidän puhumaansa kieltään, mutta selvästikin he olivat lomamatkalla Virossa.

Mustaihoinen Tallinnan Keskustorilla on vähän kuin - niin, en edes tiedä mikä. Jokin hyvin epäodotuksenmukainen asia epätodennäköisessä paikassa.

Ja sen kyllä huomasi. Sitä tuijotuksen määrää. En jäänyt katsomaan, uskalsiko myyjä puhua matkailijaperheen rouvalle, joka katseli jotakin mekkoa.

Sen sijaan mieltä jäi pitkäksi aikaa kirvelemään teko, jonka satuin näkemään. Turistiperheen kohdalle tuli pientä väentungosta. Heistä koetti päästä ohi täkäläinen, keski-ikäinen rouva. Hän tuuppasi todella rumasti kulkutieltään pois turistiperheen noin 6 - 7-vuotiaan pojan. Angry Birds -paitaisen pikkumiehen ilme oli häkeltynyt, kun häntä tuupannut rouva sai tönäistyä edeltään tämän tummaihoisen esteen.

En ole hetkeen nähnyt mitään rumempaa. Tätä tapausta, Ukrainan ja Gazan tilanteita miettiessä sitä vain pähkäilee, miten ihmiset voisivat oppia sietämään toisiaan vähän paremmin.

Askel-askel-hyppy

Tämä on taas vuosi, jolloin suunnilleen koko Viro kokoontuu Tallinnan laululavalle joka viides vuosi järjestettävään laulu- ja tanssijuhlaan. Tämänvuotinen laulujuhla on järjestyksessä 26:s (tanssijuhla 14:s). Juhlan teemana on Ajan kosketus - Koskettamisen aika.

Juhla on heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Jos haluaa täysin ainutlaatuisen, omaleimaisen ja erittäin, erittäin vahvatunnelmaisen kokemuksen, niin suosittelen saapumaan paikalle. Olin humussa mukana viisi vuotta sitten ja tilaisuus oli unohtumaton. Tänä vuonna en pääse 100 000 laulajaa katsomaan ja mukana laulamaan, mutta koetan kannustaa kaikkia muita paikalle.

Varsinainen laulujuhla tuli nyt mieleeni, kun olen tänään viettänyt päivää Piritan pyöräilyvelodromin laidalla katsellen lasten voimistelujuhlan harjoituksia. Esikoinen on siellä päiväkotiryhmänsä kanssa mukana. Koko kevät on päiväkodin jumppatunnilla harjoiteltu tanssiesitystä, ja huomenna yleisö pääsee näkemään monisatapäisen lapsiparven esityksen kokonaisuuden.

Olen kovin iloinen siitä, että esikoinen on mukana tällaisessa. Hän ei ole koskaan nauttinut esiintymisestä ison yleisön edessä, mutta näköjään tuolla porukassa menee hurjalla innolla mukana, ja on oppinut jopa tekemään esitykseen kuuluvia kärrynpyöriäkin.

Katsokaapa muuten tästä linkistä superkuva vuoden 2009 juhlasta. Ensinnäkin siitä saa
käsityksen siitä, miten valtavasta väkimäärästä on kyse. Toiseksi voi leikkiä hauskalla tekniikalla, jossa kuvasta oikeasti voi löytää itsensä väkimassan joukosta.

Homot, nuo virolaisen yhteiskunnan suurimmat uhat

Onpa lohdullista tietää, että minä elän oikeassa perheessä.

Tämän rauhoittavan tiedon tarjosi minulle eilen Perheen ja perinteiden puolustukseksi -niminen säätiö (Sihtasutus Perekonna ja Traditsiooni Kaitseks), jonka joukkokirjeen sain käsiini.

Säätiöllä on nimittäin murhe. Se on huolissaan Viron tulevaisuuden takia. Yhteiskunnassa on moraalinen kriisi, sillä kansalaisten päälle tungetaan väen vängällä lakia samaa sukupuolta olevien parisuhteen virallistamisesta.

Olukord on väga tõsine, eli tilanne on hyvin vakava, sanoo säätiö kirjeessään. Jos emme välittömästi ala puolustaa perinteisiä perhearvoja, homoideologia alkaa muuttaa radikaalisti virolaista yhteiskuntaa. Lapsille saatetaan jopa alkaa puhua homoseksuaalisuudesta niin kuin se olisi  normaali asia. Kuulemma jo nyt kouluissa ja päiväkodeissa lasten niskaan kaadetaan sukupuolineutraalia kasvatusta. Lapsillemme kuitenkin pitäisi antaa mahdollisuus kasvaa terveessä yhteiskunnassa.

Homomyönteisyyden lisääntymisen lopullinen tavoite on säätiön mukaan tuhota yhteiskunnan moraaliset arvot ja läpi aikojen säilyneet yleiset totuudet. Säätiön mielestä tämä valitettava suuntaus on nähty jo monessa länsivaltiossa.

Näistä murheista ja määrittelemistään aukottomista totuuksista huolestuneena SAPTK-säätiö on lähettänyt kirjeitä, joilla kerätään allekirjoituksia adressiin, jonka säätiö aikoo toimittaa maaliskuussa Riigikoguun. Adressin viestinä on, että Viron kansa ja sen lapset eivät suostu homopropagandaan.

Minä voin huoletta kävellä ydinperheineni hiekkarannalla tunnelmallisesti kohti auringonlaskua. Minä nähtävästi kelpaan SAPTK:lle.

Sen sijaan yksinhuoltaja- tai homoystäväni ovat "vastoin ikiaikaisia totuuksia".

Viihdyn Virossa erinomaisesti, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin potkisin tätä maata nilkkaan, jos se vain olisi mahdollista.

Kuinka huonoa asiakaspalvelu voi olla

Virossa on valitettavasti totuttava siihen, että asiakaspalvelu on keskimäärin kehnoa, ellei jopa surkeaa. On täysin tavallista, että kaupan kassa ei katso asiakkaaseen päinkään, saati että puhuisi mitään. 

Tänään kävin lasteni kanssa kahvilassa, jossa kohtaamani "palvelu" oli tylyydessään jotenkin erityisen mieleenjäävää. 

Astuin kahvilaan sisälle ja tervehdin iloisesti ja selkeällä äänellä. Tiskin takana oli kaksi tarjoilijatarta, jotka juttelivat keskenään. Kun he kuulivat tervehdykseni, he lopettivat keskustelunsa, kääntyivät katsomaan minua tympein silmin ja kääntyivät sitten taas jatkamaan jutteluaan. 

Ei sanaakaan minulle, asiakkaalle. 

Olisi pitänyt kääntyä saman tien pois, mutta koska lapseni tarvitsivat juomista, kävimme kuitenkin pienellä välipalalla. Palvelu ei muuttunut sydämellisemmäksi, mutta tarjoilija sai sentään itsestään puristettua väkinäisen "ole hyvän" ja "kiitoksen". 

Asiakaspalvelun uskomaton tylyys on minulle Viron suuri mysteeri. Tunnen Viron-vuosieni jälkeen sentään jo aika joukon virolaisia ja he ovat kaikki äärimmäisen ystävällisiä, mukavia ja ennen kaikkea avuliaita ihmisiä. 

En jaksa uskoa, että kaikki asiakaspalvelutiskien takana jurottavat umpimieliset hahmot kulkisivat koko elämänsä suupielet alaspäin. Kai he joskus hymyilevät ja puhuvat? Mikä perhana siinä on, että sitä ei pysty asiakkaalle tekemään? 

Ymmärrän, että virolaiskahvilan työntekijän palkka on jotakin oikeusmurhan ja huonon vitsin luokkaa, joka ei paljon kannusta ylimääräisiin ponnistuksiin. Mutta silti. Edes työntekijän itsensä tähden. Jos kerran töissä käy, voisi yrittää tehdä duunistaan mukavamman ja viihtyisämmän ja ehkä jopa kehittyä siinä. Työpäivästään voisi koettaa tehdä iloisen. Asiakkaita voisi kohdata samalla tavalla lämpimästi ja inhimillisesti kuin kohtaa vaikkapa omaa perhettään tai puolisoaan. 

Ehkä säännöstelyajasta on vielä liian vähän aikaa. Ehkä vieraan pelko on vielä liian kova. Ehkä ei vain voisi vähempää kiinnostaa. Ehkä minä olen naurettavan sinisilmäisen naiivi. 

En voi tehdä juuri muuta kuin olla käymättä kuvaamani kahvilan kaltaisissa paikoissa ja antaa vuolaasti lämmintä asiakaspalautetta niille harvoille, jotka sitä täällä osaavat tarjota.

Akka ratissa

Autoilu-uraa Virossa on kertynyt minulle pian viisi vuotta. Sen ja tänään ajetun noin 400 kilometrin kunniaksi on pakko sanoa muutama sananen virolaisesta autoilukulttuurista.

Positiivisia asioita:

- Autoilijat kunnioittavat ihailtavasti suojatietä. Kuten tunnettua, Suomessa suojatie on maantiehen piirretty raidoitus, jolla ei ole käytännön merkitystä. Virossa se todella on SUOJAtie. Autoilija, joka sitä ei usko, saa jalankulkijalta käsimerkkejä ja huutelua peräänsä. Muistutankin tässä Suomesta Viroon tulevia autoilijoita: suojateiden merkkejä tien laidoissa on pakko seurata ja ennakoida, sillä tielle  todellakin voi marssia ihminen ilman sen kummempia miettimisiä.

- Jollakin tapaa rennompi suhtautuminen autoiluun. Kun haluan vaihtaa kaistaa, tilaa annetaan. Kun koetan päästä pihalta vilkkaasti liikennöidylle tielle, joku yleensä pysäyttää ja päästää minut liikennevirtaan. Pysäköintipaikoilla näkee välillä melko luovia ratkaisuja, mutta mitäpä siitä, jos ei pelastusteitä tukita. Olen nähnyt Tallinnan keskustassa auton, joka oli pysäköity liikenneympyrän keskelle, ja autossa oleva pariskunta näytti kiireettömästi puhelevan kännyköihinsä.


Järki sumenee ärsytyksestä -tyyppisiä asioita:

- Perässä roikkuminen. Kun ajaa paljon kaupunkiliikenteessä, ei muistakaan, miten tolkuttoman ärsyttävää ja hengenvaarallista on, kun toinen autoilija roikkuu 100 kilometrin tuntinopeudessa puskurissa kiinni. Tänään Tallinna - Tartto-maantiellä sain jälleen todeta, että turvallisen ajoetäisyyden pituudelle mahtuu virolaisella tiellä aina vähintään 4-5 autoa.

- Yksittäiset hurjastelijat ja kiilailijat. Suomessa ajellessa kiinnittää aina huomiota siihen, kuinka rauhallisen harmonista liikenne on. Virossa minkä tahansa automatkan aikana kohtaa vähintään yhden silmittömästi kaahailevan ja pujottelevan autoilijan, joka sitten lopulta seisoo seuraavissa liikennevaloissa edessäni. Terveiset vain sille ohittajalle, joka tänään lähti kaatosateessa ohitseni autoni sivupeiliä hipoen ja kiilaten nokan edestä eteeni todella härskisti.

- Peräänajoja näkee usein. No shit, Sherlock. Jos porukka roikkuu toistensa puskurissa kiinni, niin mitä sopii odottaa.

Ne tekee sen itse - virolaiset ja horoskooppi

Toimittaja Verni Leivak kirjoittaa tuoreimmassa virolaisen Postimees-lehden Arter-viikkoliitteessä näyttelijätär Elina Pähklimäestä:

"Elina on tunteellinen ja jollakin tapaa herkkä. Asian ymmärtää paremmin, kun kuulee hänen horoskooppimerkkinsä - hän onkin todellinen vesimies!"

Oi kiitos, tämä oli olennaista tietoa.

Mykistyn säännöllisesti virolaisten tarpeesta selittää maailma horoskoopeilla. Se toistuu kaikkialla. Sellaista henkilöhaastattelua ei olekaan, jossa ei jollakin tapaa viitattaisi haastateltavan horoskooppimerkkiin ja kerrottaisi, miksi henkilö on horoskooppinsa takia sellainen kuin on.

Kun sudet syövät Saarenmaalla lampaita tavallista enemmän, maamiehet kysyvät neuvoa paikalliselta "maagilta".

Parikymppinen, paikallisessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassakin esiintynyt noitatyttö katselee synkin silmin melkein joka naistenlehden kannesta ja jakaa elämänviisauksiaan.

Aina uuden vuoden alkaessa tiedotusvälineissä pääsevät näyttävästi esiin virolaisista noidista / ennustajista / astrologeista / maageista tunnetuimmat ja arvostetuimmat, erityisesti pitkäpartainen Igor Mang ja hänen naispuolinen kollegansa Edda Paukson.

Viroon muuttaessani olin pökertyä, kun tajusin, että parhaimpaan televisionkatseluaikaan alkuillasta ohjelmassa olivat horoskooppiuutiset. Siinä horoskooppimeteorologi selvittää vakavalla naamalla, millaiselta jousimiehen tai kauriin rakkaus- ja rahatilanne näyttää seuraavana päivänä. Tämä ei ole vitsi. Olen nähnyt ohjelman omin silmin.

Jokainen ihminen ja kansakunta näyttää tarvitsevan ja haluavan maailmanselityksiä. Jollekulle selitykset löytyvät kristinuskosta, toisille islamista, kolmannelle horoskoopeista.

Siitä vain, siinä ei ole mitään pahaa. Jos mielenrauha näin löytyy, niin kaikin mokomin.

Valitettavasti omissa silmissäni uskottavuus kärsii aika tavalla, jos selittää tekemisiään sillä, että "minä toimin näin, koska olen oinas".

Pelottavaksi tilanne muuttuu silloin, kun lukee ja kuulee huhuista, joiden mukaan tärkeissä tehtävissä olevat päättäjät kääntyvät suurien valintojen edellä partasuisten maagien puoleen. Minä toivon ja rukoilen (hah!), että valtion budjettia ei katsota tähdistä muualla kuin sanomalehden pilapiirroksessa.

Sääliksi käy ihmisiä, joiden käyttäytymistä arvioidaan sen mukaan, mikä heidän horoskooppinsa on. Nuoren lahjakkaan näyttelijän Pähklimäen puolesta haluaisin, että häntä arvioitaisiin sen mukaan, mitä hän on työssään tehnyt eikä siksi, missä kuussa hän on syntynyt.

Kamalia kesäuutisia

Viron kesäuutisten kärjessä ainakin kommenttien määrässä on tällä hetkellä kaksi kurjaa tapausta.

Tallinnassa Stroomin uimarannassa uimavalvojat löysivät rannalta itsekseen leikkivän kolmevuotiaan tytön. Parin tunnin juttelun ja selvittelytyön jälkeen lapsi osasi ohjata valvojat lapsen kotiin. Sieltä löytyi äiti, joka lapsen ja uimavalvojien saapuessa oli tietokoneella netissä surffaten. Lapsi oli ollut pois kotoa yli kaksi tuntia, mutta äiti ei ollut sitä huomannut.

Saarenmaalla keski-ikäinen nainen valeli itsensä bensalla ja sytytti tuleen. Nainen oli uutisten mukaan pahasti alkoholisoitunut ja velkaantunut. Nainen selvisi hengissä, mutta tuskinpa hänen tulevaisuutensa kovin paljon onnellisemmalta näyttää.

Kammottavia yksittäistapauksia, mutta kommenttipalstojen kansa huutaa muutamia iskusanoja: tuloerot, minimipalkka, ihmisten jaksaminen, kapitalismi.

Viro kehittyy ja rikastuu, ja hyvä niin. Valitettavasti kaikki vain eivät pysy mukana.

Ei mitään uutta auringon alla.

Loman tarpeessa

Tallinnan kaupunginkirjastossa ei sovi viettää aikaansa päällystakki päällä, vaan ulkovaatteet tulee jättää narikkaan.

Kun tänään hain takkiani narikan tädiltä, hän vaikutti kovin uupuneelta ja alkoi vuodatuksen:

"Tänä kesänä ei näköjään kukaan aio lomailla. Odotin jo, että tulisi rauhallisempi aika, mutta asiakkaita on aina vain", takkeja vastaanottava ja takaisin antava rouva latasi virolaisen suorasukaisesti.

Öh, kiitos vain tiedosta, minä asiakkaana mietin. En ehkä tätä tilitystä olisi halunnut kuulla, mutta koetin lohduttaa rouvaa, että kyllä se työn määrä hellittää, kun ilmat vähän lämpenevät eivätkä asiakkaat enää palttoitaan tarvitse.

Lomailtu on Eilisen uutisissakin. Tiiviin bloggaus-toukokuun jälkeen oli hyvä pitää hiljaiseloa, mutta nyt ollaan langoilla taas.

Anu Saagim, Viron oma Oprah-Lenita-Lady Gaga

Enpä varmaan koskaan olisi voinut kuvitella kirjoittavani Anu Saagimista.

Nyt sen aika tuli. Törmäsin tänään nettisivustoon, joka lopullisesti vakuutti minut siitä, kuinka taitavasti Saagim tekee itsestään tuotetta.

Elu24.ee-sivuston alla on Saagim Social Club -niminen sivusto, joka tuntuu enimmäkseen esittelevän Saagimia edestä, takaa, istualtaan ja makuultaan, vaatteissa ja ilman. Jokunen hänen ajatuksensakin joukossa on, mutta niitä saa hieman hakea kohu - überseks - playboy - raju - burleski - bile-eläin - blondi -sanastoa sisältävien otsikoiden takaa.

Hankala Saagimia on kehenkään verrata. Hän on julkisuuden henkilö, koska on julkisuuden henkilö, mutta totaalisena tyhjäpäänä en osaa häntä nähdä. Saagim pitää itseään johdonmukaisesti ja häpeilemättä otsikoissa ja tekee sen aina omalla ronskilla tyylillään. Mauttomia ja ärsyttäviä tempauksia Saagimilla riittää, mutta oman linjansa hän tuntuu pitävän.

Brändi-sanan merkitystä en ehkä syvällisesti ymmärrä, mutta ei liene aivan metsässä sanoa, että Saagim on  onnistunut luomaan itsestään menestyvän brändin, joka myy. Kaikki tuntevat hänet ja kaikilla on hänestä mielipide.

Sitäpaitsi Saagimista käytetään Virossa nimeä Bravuuritar. Ihmisen, jolle on ajastaan syntynyt (vai onkohan sekin Saagimin itse keksimä) oma, vain häntä tarkoittava nimitys, täytyy olla jonkin sortin ilmiö.

Pesukoneenkorjaajan järkkyvä mielenrauha

Etelä-Virossa asuvan ystäväni luona oli käynyt pesukoneenkorjaaja, joka oli jakanut avoimesti ajatuksiaan yhteiskunnasta, kansallisuuksista ja sukupuolten rooleista.

Korjaaja oli kauhistellut sitä, kuinka oli Helsingissä nähnyt miehiä, jotka ihan tuosta vain häpeilemättä työntävät lastenrattaita. Päiväsaikaan, kaikkien nähden.

Korjaaja oli myös taivastellut ystävälleni sitä, millaista luonnonlakien rikkomista on se, kun valkoihoinen nainen saa lapsen tummaihoisen kanssa. Ja huivipäät sitten, huh-huh. Suomessa niitä tosiaan näkee, Virossa onneksi ei vielä.

Virolainen pesukoneenkorjaaja olisi luultavasti saanut infarktin tänään Kiasman edessä, kun pudotin rahaa sotaveteraanien keräyslippaaseen. Lipasta pidellyt, pienellä aksentilla suomea puhunut varusmies oli pikimusta.