Sähköinen sairaushistoria

Olen jo tuhat kertaa kirjoittanut siitä, miten Virossa voi hoitaa lähes kaikki viralliset asiat sähköisesti. Jonkinlaista koostetta aiheesta kirjoitin viimeksi joulukuussa.

Ajokortin uusimista varten minulle tuli muutama päivä sitten tarve hankkia lääkärintodistus. Soitin perhelääkärille, joka ilmoitti, että minun tulee ensin täyttää netissä oma arvio terveydentilastani. Tämä sinällään ei ollut yllätys.

Mutta se puolestaan oli, että havahduin nyt vasta digilugu.ee-nettisivustoon, jonka kautta pääsee tutustumaan käytännössä koko omaan terveys-/sairaushistoriaansa.

Kuvakaappaus digilugu.ee:n etusivulta.

Digilugu-palveluun kirjaudutaan tietysti virolaisella id-kortilla. Tämän jälkeen saan palvelusta näkyviin kaikki minulle myönnetyt reseptit, minulle tehdyt leikkaukset, sairaalahoitojaksot, tutkimusten tulokset ja lähetteet. Ja koska minulla on alaikäisiä huollettavia lapsia, näen myös heidän tietonsa.

Tuijotin tätä kaikkea monttu auki, vaikka digitaalisten palvelujen kattavuus Virossa ei pitäisi olla minulle enää mikään yllätys. Minusta on hienoa, että pääsen itse helposti käsiksi omaan sairaushistoriaani eikä tarvitse kysellä mitään pahvisia otteita eri lääkäreiltä ja sairaaloista.

Entä se lääkärintodistuksen haku? No, täytin netissä tarvittavat lomakkeet ja allekirjoitin ne digitaalisesti. Perhelääkärini pääsee systeemin kautta kiinni tähän dokumenttiin ja kun hän tekee vielä tarvittavat lisäyksen, hän välittää digitaaliset paperini autorekisterikeskukseen, jossa ajokorttiasiaani voidaan edistää. Tämä on virolaisen tietoyhteiskunnan neroutta: riittää, kun tekee jonkin asian yhden kerran.

Näin, hyvät ihmiset, valjastetaan tekniikka hyötykäyttöön. Syvä kumarrukseni Viron propellipäille jälleen kerran.


*disclaimer alkaa* Tietotekniikka ei suinkaan ole aina avain onneen. Virolaisessa yhteiskunnassa on paljon parannettavaa, mistä olen tietoinen. Nettipalveluiden tietoturvakysymyksiä on aina syytä pohtia huolellisesti. *disclaimer päättyy*

Vuoteni internetissä

Joulukuusilähetti toi tänään internetin kautta tilaamani kuusen kotipihalleni.

Joulupuuta jalkaansa asetellessani mietin, kuinka tämänkin asian voi Virossa hoitaa internetin kautta.

Ei ole enää mikään uutinen, että Viro on internetin ja tietotekniikan käytössä maailman huippua. Päätin tehdä loppuvuoden kunniaksi koosteen siitä, millaisia palveluja olen netissä käyttänyt.


- Olen hoitanut ruokaostokset netin kautta.

- Olen tilannut joulukuusen netin kautta.

- Olen tilannut ruohonleikkurin korjauksen netin kautta.

- Olen tilannut kauneushoitola-ajan netin kautta.

- Olen asioinut perintöasioissa täkäläisen käräjäoikeuden kanssa netitse. Tai en vain "asioinut", vaan hoitanut koko lupaprosessin netin kautta. Tämä on minusta kaikkein hämmästyttävintä. Ei kerrassaan minkäänlaista paperisen lomakkeen kuljettamista minnekään, vaan hakemukset luodaan e-toimik-nimisessä palvelussa, allekirjoitukset annetaan sähköisenä ja kas - notaarin päätökset ilmestyvät aikanaan samaan e-toimik-systeemiin.

- Olen hoitanut kaikki pankkiasiani netissä.

- Olen tehnyt veroilmoitukseni netissä (ja palautukset olivat tilillä muutama päivä ilmoituksen teon jälkeen).

- Olen äänestänyt europarlamenttivaaleissa netissä.

- Olen hakenut netissä työtäni varten täkäläisen rikosrekisteriotteen. Se singahti sähköpostiini ennen kuin ehdin sulkea ohjelmaa koneellani.

- Olen tarkastanut autoni rekisteröintitiedot ja muut tiedot täkäläisen autorekisterikeskuksen tietojärjestelmästä.

Tarvitaan virolainen id-kortti ja kortinlukija, ja virolaisten viranomaisten palvelut ovat tässä silmieni edessä ruudulla. Ei voi valittaa.

Riemukuplassa

Olihan taksimatka tänään. Kävin kesken työpäivän hammaslääkärissä. Aikataulun sujuvoittamiseksi matkasin taksilla.

Menomatka maksoi 3,20 euroa. Se oli käypä hinta lyhyestä etapista Tallinnan keskustan alueella.

Takaisin töihin lähdin vauhdilla. Pää pöllyssä puudutusaineista ja tunnin yhtäjaksoisesta suun aukipitämisestä nappasin lennosta ensimmäisen kadun varressa seisoneen taksin. Ei ehkä olisi pitänyt.

Mitään kamalaa ei tapahtunut, mutta hassua ja lompakkoa tyhjentävää vain.

Kun istahdin autoon, tajusin, että nyt ei ole ihan normaali taksi kyseessä. Ratin takana istui tyyppi, jolta oli selvästi mennyt Woodstock pitkäksi. Taksin sisus oli vuorattu kirjavilla virkkaustöillä. Ikkunoiden ympärykset oli koristeltu höyhenillä ja erilaisilla pähkinänkuorilla. Penkit oli päällystetty kirjavilla kankailla. Unisiepparit roikkuivat katossa ja jonkin suitsukkeen tuoksunkin saattoi tuntea.

Tein sekunnissa perinteisen skannauksen: hinnasto on näkyvissä, mittari on, kuskin taksilupakortti on. Periaatteessa siis kaikki kunnossa. Tosin huomasin, että mittarissa oli jo valmiina kaksi euroa suurempi lähtöhinta kuin mitä ikkunaan liimattu hinnasto kertoi. Huomautin siitä ratin takana istuvalle hipille, joka sanoi ystävällisesti, että ilman muuta kaksi euroa vähennetään hinnasta. Jep jep.

Sitten alkoi auton käynnistäminen. Ei ihan meinannut startata. Kuski valitteli, että auto oli kyllä aiemmin päivällä käynnistynyt hyvin, mutta jostakin syystä ei vain meinannut nyt lähteä. Olin jo käsi ovenkahvassa nousemassa pois, kun kulkupeli lähti käyntiin.  Siis matkaan.

Lyhyellä matkalla tämä elämäntapaintiaani ehti pohtia monia ihmisen terveyteen liittyviä seikkoja. Kuinka hän kävelee nyt joulukuussakin paljain varpain ja käy avannossa. Ei kuulemma tarvitse lääkärillä käydä. Hän muistutti minua päähineen käytöstä pakkasella. Lisäksi hän selvitti, kuinka monet sairaudet ovat yleensä ihmisen itsensä aiheuttamia, koska unohdamme keskustella oman kehomme kanssa. "Jos jalka on kipeä, niin voi kysyä itseltään, onko koskaan kysynyt omalta jalaltaan, kuinka se voi", mies valisti. Hän oli kuulemma opiskellut Siperiassa näitä elämäntaitoihin liittyviä juttuja.

Mies puhui tauotta, ja myös taksimittari raksutti vilkkaasti. Kun mittarissa oli 11 euroa, pyysin pysäyttämään auton ja vähentämään hinnasta sen 2 euroa, joka oli lähtiessä ylimääräistä. Muistutan: kaupunkin tullessani toisen taksifirman autolla tismalleen sama matka maksoi 3,20 euroa.

Koska en oikein osaa räyhätä, en jaksanut alkaa valittaa hinnasta, joka oli matkaan suhteutettuna aivan järjetön. Kävelin loppumatkan töihin.

Rahat meni, mutta olihan tässä tavallaan viihdearvoa. Ei silti tarvitse aivan noin pimeään taksiin enää astua.

Pane leipään vain puolet rukihista

Suomalaiset ovat melko kovia ruisleivän syöjiä ja ruisleipää pidetään kulttuurissamme tyypillisenä suomalaisuden merkkinä. Ruisleipähehkutus saa välillä tuntemaan, että mikään muu kansa maailmassa ei tunne ruisleipää.

Emme ole yksin leipinemme.

Virolaiset ovat minusta vielä vannoutuneempia ruisleipä-uskovaisia. Täällä ruisleipä, rukkileib, on symboli kaikelle aidolle, alkuperäiselle, syvästi virolaiselle, jaksamiselle, selviämiselle ja karujen olojen sietämiselle. Ruisleipään viittaavaa symboliikkaa käytetään paljon mainoksissa ja ruisleipämainokset itsessään ovat aina täynnä etnisyyttä ja juurevuutta.

Jotenkin sitä kuvittelisi, että suomalaisella ruisleivän ystävällä on näin ollen Virossa kissan päivät.

Mutta ei ole. Kun eihän täkäläinen ruisleipä ole yhtään samanlaista kuin Suomessa tai varsinkaan sellaista kuin äidin leipoma!

Nyt ei kenenkään virolaisen pidä heristää suuntaani leipälapiolla. Täkäläinen ruisleipä on oikein hyvää, mutta suomalaisen leivän kitalakea nipistelevään happamuuteen on aika pitkä matka. Virolainen ruisleipä on usein makeahkoon häivähtävää, saaristolaisleivän tyyppistä limppua tai vuokaleipää. Mitä ruisleipää se muka on? Minusta virolaiset syövät kyllä paljon tummaa leipää, mutta kovin helposti en sitä ruisleiväksi kutsuisi.

Järkyttävintä on barbaarinen tapa lisätä ruisleipään kuminaa. Ei hämäläinen kerta kaikkiaan ymmärrä näitä rannikoiden ihmisten konsteja. Varsinais-Suomessa asuessa joutui kyyläämään leipäpakettien tuoteselosteita kuminan pelossa. Sama meno jatkuu täällä. Jumalatonta touhua.

Virolaisten kauppojen ruisleipähyllyjen sisältöä on siis tullut vuosien mittaan testailtua. Tällä hetkellä kaikkein eniten äidin ruisleivän kaltainen ruisleipä -tittelin saa kuvan leipä, Hiiu rukkileib. Se on valmiiksi siivutettu vuokaleipä, joka on toisaalta aivan erilaista kuin äidin leipä, mutta silti sen suutuntumassa ja happamuudessa on jotakin samaa. Eikä ole kuminaa.

Hauraampi sukupuoli taas tilittää

Tasaisin väliajoin hämmästelen virolaisten tiedotusvälineiden käsittämätöntä tapaa alleviivata naisten ja miesten eroja. Nainen on uutisteksteissä säännöllisesti õrnem sugu, hauraampi sukupuoli.

Tänään taas Postimees-lehden urheilutoimituksen äijät olivat laittaneet parastaan. Viisi nuorta huippu-urheilijaa oli saanut useamman tuhannen euron edestä stipendejä. Kolme heistä on naismiekkailijoita, yksi naisseitsenottelija ja yksi miepuolinen aitajuoksija.

Postimees-lehden kannen otsikko kertoo, kuinka "Rasmus Mägi ja urheilukaunottaret saivat stipendit."

Varsinaisella uutissivulla iso otsikko kertoo, kuinka "Mägi sai stipendin ja pääsi poseeraamaan kaunotarten kanssa".

Varsinaisessa uutistekstissä kaunotarten nimet sentään muistetaan mainita, mutta muutoin juttu käsittelee vain Mägeä. Luonnollisesti kuvatekstissä vielä muistutetaan, että kuvassa ovat Mägi ja "kaunottaret".

Nämä "kaunottaret", joiden kanssa Mägi on päässyt poseeraamaan, ovat Viron menestyneimpiä huippu-urheilijoita. He ovat kalpamiekkailun maailmanmestari Julia Beljajeva (myös monia muita EM- ja MM-tason mitaleita), kalpamiekkailija Erika Kirpu (pitkä rivi EM- ja MM-tason mitaleita niin senioreista kuin junioreistakin), Katrina Lehis (kalpamiekkailun juniorien maailmanmestari) ja Grit Sadeiko (Viron tämän hetken paras seitsenottelija).

Rasmus Mägi on hieno urheilija, ja itsekin jännäsin viime kesän EM-kisoissa hurjasti hänen puolestaan. Hän sai 400 metrin aidoissa upeasti hopeaa.

"Kaunottaret" vain ovat menestyneet toistaiseksi huomattavasti enemmän arvokisoissa. No, pääsihän Mägi sentään nyt samaan kuvaan heidän kanssaan.

Jotta urheilusivujen sarja olisi ollut tälle päivälle täydellinen, oli stipendiuutisen viereisellä sivulla juttu maantiepyöräilijä Grete Treieristä (17. sija Lontoon olympialaisissa).

Treieristä kertovan jutun esirivissä (siis varsinaisen otsikon yläpuolella olevassa lyhyessä johdantokappaleessa) kerrotaan, kuinka "Viron paras hauraamman sukupuolen maantiepyöräilijä lopettaa uransa ja ryhtyy hyväksi perheenäidiksi".

Maantiepyöräily on suunnilleen rankin laji maailmassa ja sitten toimittaja kehtaa käyttää sitä ammatikseen tehneestä urheilijasta nimitystä "hauraampi sukupuoli".

Eipä minun ulkomaalaisena pitäisi huudella virolaisten journalistisista käytännöistä ja kielen tyylistä, mutta kyllä näissä jatkuvasti toistuvissa sanavalinnoissa näkyvät syvälle juurtuneet asenteet siitä, mikä on miehen tai naisen paikka. Maan päälehdessä soisi, että tällaisia sammakoita ei enää kovin usein pääsisi palstoille.

Lasten mehuhetki päättyi ikävästi

Lapseni alkavat olla siinä iässä, että kavereiden synttärit ovat kova juttu. 

Virossa syntymäpäivä on aina hyvin iso asia. Sitä todellakin juhlitaan, oli sitten kyseessä viisi- tai viisikymmenvuotisjuhla. 

Tässä parin viime vuoden aikana on käynyt selväksi, että ainakin Tallinnassa lasten synttärit järjestetään useimmiten mängumaassa eli sisäleikkipaikassa. Mängumaita on täällä hämmästyttävä määrä. Tuntuu, että lähes joka korttelissa on jonkinlainen sisäleikkikeskus.

Mängumaassa on liukumäki, pallomeri, jos jonkinlaista kiipeilyseinää ja -putkistoa, ehkä pieni trampoliini ja paljon erilaisia irtoleluja. Lisäksi mängumaassa on pitkät penkit ja pöydät sekä pienet keittiötilat synttäritarjoilujen valmistelua varten. Suuremmissa leikkimaissa näitä keittiö- ja tarjoilutiloja on useampi, jotta samassa mängumaassa voi juhlia useampi seurue kerrallaan (kyllä, kuvitelkaa vaikkapa noin 60 leikki-ikäistä sinkoilemassa kiljuen pitkin seiniä). 

Eri leikkikeskuksilla on vielä erilaista lisätarjontaa. Joihinkin voi tilata taikurin, ilmapalloja, Peppi Pitkätossun, merirosvon tai vaikka diskon juhlan lopuksi. 

Alan olla konkari mängumaiden kiertämisessä. Täällä tuntuu olevan tapana, että kaikki päiväkotiryhmän kaverit kutsutaan synttäreille. Kun ryhmässä on 25 lasta ja jokainen kutsuu jokaisen ryhmäkaverinsa synttäreilleen, siitä kertyy vuodessa aika hurja määrä mängumaa-käyntejä. Ja minulla on kaksi lasta…  

Olen suhtautunut vähän nihkeästi näihin leikkikeskuksiin. En ole oikein ymmärtänyt, miksi juhlia ei voi pitää kotona. Moni muukin suomalainen on ihmetellyt samaa. Mutta kuten sanottua, syntymäpäivä on Virossa tärkeä. Jos asuu kerrostalokaksiossa tai -kolmiossa, on melko hankalaa kutsua lasten päiväkotiryhmää ja sukulaisia kerralla samoihin juhliin. Ja mitäpä se minulle kuuluu, missä itse kukin haluaa juhliaan pitää. Maassa maan tavalla. 

J ja K ovat käyneet niin monissa mängumaa-juhlissa, että he osaavat vaatia omia synttäreitäänkin leikkimaahan. Alanpa minäkin kallistua sille kannalle, että juhlat riehutaan jossakin leikkiluolassa. 

Siinä sitten kersojen juhlahälinää katsellessa voi lauleskella vaikka Tuomari Nurmiota: 

Eilisen (kesä-)lukemisia: Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin

Ystävätär kävi kylässä ja unohti pöydälle kirjansa, johon minä tartuin. En tiedä, olisinko muuten osannut hakeutua tämän opuksen pariin, mutta olipa kiva, kun tuli tällaista sattumalta luettua.

Kirjailija Pamela Druckerman asuu Pariisissa englantilaisen miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Koko kirjan pointti on se, miten pariisilainen lapsenkasvatus poikkeaa amerikkalaisesta.

Lastenkasvatus on pienten lasten äitinä aina varsin kiinnostava aihe. Kun lisätään vielä ekspatriaatin näkökulma, niin kirja on vieläkin viihdyttävämpi. Näin Kalifornian-vuotemme aikana pienen välähdyksen amerikkalaista lastenkasvatusta, joten senkin puolesta osa kirjan asioista tuntui kerrassaan tutuilta.

Suomalainen voi kirjan luettuaan todeta, että pariisilainen lastenkasvatus ei poikkea juurikaan suomalaisesta - rajoja ja rakkautta koetetaan tarjoilla sopivassa suhteessa. Kirja antaa ymmärtää, että rapakon toisella puolella annetaan lasten paljon vapaammin "toteuttaa itseään", mistä seuraa aika kaoottisia tilanteita, neuroottisia perheitä ja lapsia, jotka kuvittelevat olevansa maailman napa. Ranskalaisen lastenkasvatuksen ydin puolestaan on cadre, raamit, jotka ovat hyvinkin tiukat, mutta joiden sisällä lapset saavat kokeilla kaikenlaista.

Koska kirjailija on yhdysvaltalainen, suomalaista välillä lähes nauratti, millaisiin asioihin hän oli ranskalaisessa lastenkasvatuksessa, päiväkotielämässä ja koulutuksessa kiinnittänyt huomiota. Ehkäpä eurooppalaisessa kasvatuksessa tosiaan on joitakin yhtenäisiä periaatteita.

Minusta kirjan kiinnostavinta antia olivat runsaat kuvaukset siitä, miten ranskalaisia lapsia kasvatetaan ruoka- ja ruokailutapakulttuuriin. Mon Dieu, millaista ruokaa lapset saavat pariisilaisessa, kunnallisessa päiväkodissa! Ja miten hienon ehdotonta on perheiden vaatimus yhteisistä ruokailuhetkistä, monipuolisesta ruuasta ja asiallisista pöytätavoista. Tässä voisi olla suomalaisillakin viilaamista.

Neekeri se on!

Tallinnassa tai ylipäänsä Virossa kohtaa aniharvoin mustaihoista ihmistä. Olen todennut, että katukuvassa näkemäni mustat vaikuttavat useimmiten Suomesta tulleilta turisteilta.

Kävin vaihteeksi taas Keskustorilla ostoksilla.  Tänään siellä sattui olemaan kokonainen perhe tummaihoisia. En tunnistanut heidän puhumaansa kieltään, mutta selvästikin he olivat lomamatkalla Virossa.

Mustaihoinen Tallinnan Keskustorilla on vähän kuin - niin, en edes tiedä mikä. Jokin hyvin epäodotuksenmukainen asia epätodennäköisessä paikassa.

Ja sen kyllä huomasi. Sitä tuijotuksen määrää. En jäänyt katsomaan, uskalsiko myyjä puhua matkailijaperheen rouvalle, joka katseli jotakin mekkoa.

Sen sijaan mieltä jäi pitkäksi aikaa kirvelemään teko, jonka satuin näkemään. Turistiperheen kohdalle tuli pientä väentungosta. Heistä koetti päästä ohi täkäläinen, keski-ikäinen rouva. Hän tuuppasi todella rumasti kulkutieltään pois turistiperheen noin 6 - 7-vuotiaan pojan. Angry Birds -paitaisen pikkumiehen ilme oli häkeltynyt, kun häntä tuupannut rouva sai tönäistyä edeltään tämän tummaihoisen esteen.

En ole hetkeen nähnyt mitään rumempaa. Tätä tapausta, Ukrainan ja Gazan tilanteita miettiessä sitä vain pähkäilee, miten ihmiset voisivat oppia sietämään toisiaan vähän paremmin.

Vaalimainontaa virolaisen rumasti

Vaalimainonta tuskin on eleganttia ja tahdikasta yhtään missään, mutta virolainen äänien kalastelu on minusta todella vastenmielistä.

Täällä vaalimainonta keskittyy härskisti siihen, miten nolata vastapuolta.

Sen sijaan, että perustellusti nostettaisiin esiin omaa osaamista ja vahvoja puolia, mainoksissa kaivellaan vastustajaa.

Tökkiminen tehdään sekä sanallisesti että kuvin. Minun on hankala kuvitella suurta suomalaista puoluetta tekemässä vaalimainoksiaan niin, että se sijoittaisi niihin pilakuvamaisia, halventavia otoksia vastustajista. Virossa tämä osataan.

Tulevissa eurovaaleissa Viron kaikilla isoilla puolueilla on tarjota ehdokkaaksi täkäläisessä politiikassa todella suuri nimi. Mediassa on hehkutettu, että tämänkertainen eurovaali on varsinainen dinosaurusten taisto.

Toivoisi, että näillä dinosauruksilla puoluekoneistoineen olisi kykyä tyylikkäämpään kampanjointiin, mutta mitä vielä.

Pari päivää sitten Postimees-lehden kannessa oli kammottavan surkea otos Keskerakond-puolueen Edgar Savisaaresta, jonka irvikuvamaisen huonon kasvokuvan taustalle oli kuvankäsitelty Kreml. Vieressä hymyili vastikään väistynyt pääministeri, Reformierakond-puolueen Andrus Ansip, ja mainostekstissä tietysti tökittiin kaikin mahdollisin keinoin Savisaarta.

Tänään mainos tavallaan jatkui. Jatkajana vain oli kahden edellisen kilpailija. Nyt Postimees-lehden kannessa olivat naamat surkeina sekä Savisaar että Ansip, ja heitä puolestaan nälvi IRL-puolueen ehdokas Tunne Kelam, nykyinen europarlamentaarikko. Mainos on niin rumanhuono, että se on jo lähes hilpeä.

Maailmanajassa, jossa Naton joukot ovat juuri saapuneet Viroon, koettaa ymmärtää, että miehitysajasta on tässä maassa kovin lyhyt aika ja naapurin uhka on virolaisille paljon totisempi asia kuin suomalaisille. Silti toivoisin, että vaalimainonnassa voitaisiin keskittyä vähän tuoreempiin teeseihin kuin siihen, millainen jonkun rooli on ollut miehitysaikana tai sen päättyessä. Yli 20 vuoden takaisten tekemisten muistelu vaalityössä tuntuu hieman muinaiselta.

Eurovaaleissa äänestän Virossa (muutoin tietysti Suomen vaaleissa). Äänestän aina kun voin, mutta näille toisiaan nälviville muinaismuistoille tai heidän puolueilleen ei viitsisi ääntään antaa.

Homot, nuo virolaisen yhteiskunnan suurimmat uhat

Onpa lohdullista tietää, että minä elän oikeassa perheessä.

Tämän rauhoittavan tiedon tarjosi minulle eilen Perheen ja perinteiden puolustukseksi -niminen säätiö (Sihtasutus Perekonna ja Traditsiooni Kaitseks), jonka joukkokirjeen sain käsiini.

Säätiöllä on nimittäin murhe. Se on huolissaan Viron tulevaisuuden takia. Yhteiskunnassa on moraalinen kriisi, sillä kansalaisten päälle tungetaan väen vängällä lakia samaa sukupuolta olevien parisuhteen virallistamisesta.

Olukord on väga tõsine, eli tilanne on hyvin vakava, sanoo säätiö kirjeessään. Jos emme välittömästi ala puolustaa perinteisiä perhearvoja, homoideologia alkaa muuttaa radikaalisti virolaista yhteiskuntaa. Lapsille saatetaan jopa alkaa puhua homoseksuaalisuudesta niin kuin se olisi  normaali asia. Kuulemma jo nyt kouluissa ja päiväkodeissa lasten niskaan kaadetaan sukupuolineutraalia kasvatusta. Lapsillemme kuitenkin pitäisi antaa mahdollisuus kasvaa terveessä yhteiskunnassa.

Homomyönteisyyden lisääntymisen lopullinen tavoite on säätiön mukaan tuhota yhteiskunnan moraaliset arvot ja läpi aikojen säilyneet yleiset totuudet. Säätiön mielestä tämä valitettava suuntaus on nähty jo monessa länsivaltiossa.

Näistä murheista ja määrittelemistään aukottomista totuuksista huolestuneena SAPTK-säätiö on lähettänyt kirjeitä, joilla kerätään allekirjoituksia adressiin, jonka säätiö aikoo toimittaa maaliskuussa Riigikoguun. Adressin viestinä on, että Viron kansa ja sen lapset eivät suostu homopropagandaan.

Minä voin huoletta kävellä ydinperheineni hiekkarannalla tunnelmallisesti kohti auringonlaskua. Minä nähtävästi kelpaan SAPTK:lle.

Sen sijaan yksinhuoltaja- tai homoystäväni ovat "vastoin ikiaikaisia totuuksia".

Viihdyn Virossa erinomaisesti, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin potkisin tätä maata nilkkaan, jos se vain olisi mahdollista.

Käytöskukkasia kinossa

Kävin esikoisen kanssa katsomassa Zambesia-nimisen piirretyn Tallinnan Solaris Kinossa.

Mainion leffakäynnin pilasi pariksi minuutiksi vieruskaveri, isä kahden lapsensa kanssa.

Miehen kännykkä soi kesken leffan. Kuvittelin, että hän vaimentaisi luurinsa mahdollisimman nopeasti.

Vielä mitä. Tyyppi vastasi puhelimeensa. Onneksi puhelu ei kestänyt muutamaa lausetta pidempään. Sen verran kauan kuitenkin, että oma verenpaineeni ehti käydä melko korkealla.

Näin sitä välitetään käytöstapoja omalle jälkipolvelle, puhumattakaan niistä kymmenistä muista salissa istuneista tenavista.

Episodista muistui mieleen tapaus noin kymmenen vuoden takaa, yliopiston luentosalista. Istuin luennolla, ja pari riviä taempaa kuului Nokia Tune. Tuolloinkin luotin, että kanssakansalaisella olisi ollut tajua hiljentää puhelimensa.

Vaan niin ei käynyt tuolloinkaan. Herra puhui puhelimeensa pitkät pätkät, luennoitsija hämmentyi. Tajusin, että puhelimen toisessa päässä oli nuoren miehen tyttöystävä.

Tapauksen kruunu tuli puhelun lopuksi, kun kuulin filosofian ylioppilaan sanovan vieruskaverilleen: "Aina noi naiset soittaa vääriin aikoihin".

Tämän jälkeen en ole ikinä voinut ottaa kyseistä puolitutun puolituttua vakavasti missään tilanteessa.

Ne tekee sen itse - virolaiset ja horoskooppi

Toimittaja Verni Leivak kirjoittaa tuoreimmassa virolaisen Postimees-lehden Arter-viikkoliitteessä näyttelijätär Elina Pähklimäestä:

"Elina on tunteellinen ja jollakin tapaa herkkä. Asian ymmärtää paremmin, kun kuulee hänen horoskooppimerkkinsä - hän onkin todellinen vesimies!"

Oi kiitos, tämä oli olennaista tietoa.

Mykistyn säännöllisesti virolaisten tarpeesta selittää maailma horoskoopeilla. Se toistuu kaikkialla. Sellaista henkilöhaastattelua ei olekaan, jossa ei jollakin tapaa viitattaisi haastateltavan horoskooppimerkkiin ja kerrottaisi, miksi henkilö on horoskooppinsa takia sellainen kuin on.

Kun sudet syövät Saarenmaalla lampaita tavallista enemmän, maamiehet kysyvät neuvoa paikalliselta "maagilta".

Parikymppinen, paikallisessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassakin esiintynyt noitatyttö katselee synkin silmin melkein joka naistenlehden kannesta ja jakaa elämänviisauksiaan.

Aina uuden vuoden alkaessa tiedotusvälineissä pääsevät näyttävästi esiin virolaisista noidista / ennustajista / astrologeista / maageista tunnetuimmat ja arvostetuimmat, erityisesti pitkäpartainen Igor Mang ja hänen naispuolinen kollegansa Edda Paukson.

Viroon muuttaessani olin pökertyä, kun tajusin, että parhaimpaan televisionkatseluaikaan alkuillasta ohjelmassa olivat horoskooppiuutiset. Siinä horoskooppimeteorologi selvittää vakavalla naamalla, millaiselta jousimiehen tai kauriin rakkaus- ja rahatilanne näyttää seuraavana päivänä. Tämä ei ole vitsi. Olen nähnyt ohjelman omin silmin.

Jokainen ihminen ja kansakunta näyttää tarvitsevan ja haluavan maailmanselityksiä. Jollekulle selitykset löytyvät kristinuskosta, toisille islamista, kolmannelle horoskoopeista.

Siitä vain, siinä ei ole mitään pahaa. Jos mielenrauha näin löytyy, niin kaikin mokomin.

Valitettavasti omissa silmissäni uskottavuus kärsii aika tavalla, jos selittää tekemisiään sillä, että "minä toimin näin, koska olen oinas".

Pelottavaksi tilanne muuttuu silloin, kun lukee ja kuulee huhuista, joiden mukaan tärkeissä tehtävissä olevat päättäjät kääntyvät suurien valintojen edellä partasuisten maagien puoleen. Minä toivon ja rukoilen (hah!), että valtion budjettia ei katsota tähdistä muualla kuin sanomalehden pilapiirroksessa.

Sääliksi käy ihmisiä, joiden käyttäytymistä arvioidaan sen mukaan, mikä heidän horoskooppinsa on. Nuoren lahjakkaan näyttelijän Pähklimäen puolesta haluaisin, että häntä arvioitaisiin sen mukaan, mitä hän on työssään tehnyt eikä siksi, missä kuussa hän on syntynyt.

Loman tarpeessa

Tallinnan kaupunginkirjastossa ei sovi viettää aikaansa päällystakki päällä, vaan ulkovaatteet tulee jättää narikkaan.

Kun tänään hain takkiani narikan tädiltä, hän vaikutti kovin uupuneelta ja alkoi vuodatuksen:

"Tänä kesänä ei näköjään kukaan aio lomailla. Odotin jo, että tulisi rauhallisempi aika, mutta asiakkaita on aina vain", takkeja vastaanottava ja takaisin antava rouva latasi virolaisen suorasukaisesti.

Öh, kiitos vain tiedosta, minä asiakkaana mietin. En ehkä tätä tilitystä olisi halunnut kuulla, mutta koetin lohduttaa rouvaa, että kyllä se työn määrä hellittää, kun ilmat vähän lämpenevät eivätkä asiakkaat enää palttoitaan tarvitse.

Lomailtu on Eilisen uutisissakin. Tiiviin bloggaus-toukokuun jälkeen oli hyvä pitää hiljaiseloa, mutta nyt ollaan langoilla taas.

Blogathon, 27. päivä: Kaksi vadillista riittää

Kaliforniassa asuessamme oli sikäläisessä kodissamme useampi suihku. Muistan erään päivän, jolloin tulin kotiin ja lastenhoitajamme kysyi minulta ihmetellen, missä kummassa meillä on amme. Hänen olisi pitänyt saada pestyä leikkipuistossa möyrineet lapsemme.

"Olen kiertänyt täällä teillä joka huoneen, enkä löydä", hän sanoi.

"Ei meillä ole", vastasin. 

"No mutta missä te sitten pesette lapset?", hän kysyi. 

En meinannut hämmästykseltäni ensin pystyä vastaamaan. Selvitin, että perheessämme peseydytään suihkussa ja että se on sekä Suomessa että Virossa yleisin peseytymistapa. 

Jätin väliin kommentit siitä, miten vähävetisessä ja pahoistakin kuivuusjaksoista kärsivässä Kaliforniassa voisi olla varsin järkevää, jos ihmiset ammeessa lojumisen sijasta käyttäisivät enemmän suihkua. 

Kalifornian vedet tulivat mieleeni tänään kuvan järven rannalla. Siellä, rantasaunassa (voi auvoa!), peseydyin kahdella vadillisella järvivettä. Lapsille riitti yksi. Tuskin voisimme olla puhtaampia.

Pesukoneenkorjaajan järkkyvä mielenrauha

Etelä-Virossa asuvan ystäväni luona oli käynyt pesukoneenkorjaaja, joka oli jakanut avoimesti ajatuksiaan yhteiskunnasta, kansallisuuksista ja sukupuolten rooleista.

Korjaaja oli kauhistellut sitä, kuinka oli Helsingissä nähnyt miehiä, jotka ihan tuosta vain häpeilemättä työntävät lastenrattaita. Päiväsaikaan, kaikkien nähden.

Korjaaja oli myös taivastellut ystävälleni sitä, millaista luonnonlakien rikkomista on se, kun valkoihoinen nainen saa lapsen tummaihoisen kanssa. Ja huivipäät sitten, huh-huh. Suomessa niitä tosiaan näkee, Virossa onneksi ei vielä.

Virolainen pesukoneenkorjaaja olisi luultavasti saanut infarktin tänään Kiasman edessä, kun pudotin rahaa sotaveteraanien keräyslippaaseen. Lipasta pidellyt, pienellä aksentilla suomea puhunut varusmies oli pikimusta.

Eilisen lukemisia: Freelancerin kahvilakäytösopas

Olen kannettavan tietokoneeni kanssa täkäläisten kahviloiden vakiokalustoa. Kun omaa konttoria ei ole, istun kirjoittamassa siellä, missä on langaton verkko, pistorasioita ja hyvää kahvia. Pidemmän päälle ratkaisu ei ole ihanteellinen, mutta tämänhetkisessä elämäntilanteessani se toimii.

En ole läppäreineni yksin. Piilaakson kuppiloissa istuu yrittäjä jos toinenkin. Olen usein miettinyt, kuinka kauan on sopivaa istua yhdessä ja samassa kahvilassa. Tuntuu, että työpäivän mittaa ei kehtaisi missään paikassa jumittaa ja olenkin yleensä lounasaikaan vaihtanut "toimistoani".

Mountain View'n kaupungissa on mukava kahvila nimeltä Red Rock Coffee. Sen ikkunalaudalta löysin sattumoisin kopion jutusta, jossa käsitellään sitä, millainen on kohtelias tapa tehdä työasioita kahvilassa.

The Entrepreneur's Guide To Coffee Shop Etiquette antaa vastauksen moneen mielessäni pyörineeseen kysymykseen.

Jutun pääteesit olivat seuraavat: 

- Jos työskentelet kahvilassa, osta AINA jotakin. Jos olet kahvilassa koko päivän, on kohteliasta ostaa uusi kupponen juomaa muutaman tunnin välein.
- Kahvilassa saa viipyä niin kauan kuin huvittaa. Kahvilanomistaja on aina iloisempi siitä, että kuppilassa on edes yksi asiakas kuin että siellä ei olisi ketään.
- Työpuhelut olisi kohteliasta soittaa kahvilan ulkopuolelta.
- Älä koskaan pidä tietokoneesi kaiuttimia päällä, vaan käytä kuulokkeita.
- Olet yksi ihminen, joten käytä vain yhtä tuolia. Laukuilla ja takeilla ei varata tyhjiä tuoleja.
- Toisia kahvilassa istuvia voi pyytää vahtimaan tavaroita vaikkapa vessareissun aikana.
- Pieniä kokouksia kahvilassa voi pitää, mutta väkimäärän ei olisi hyvä ylittää neljää.
- Käytä verkkoa asiallisesti. Aikuisviihde- ja pelisivustoilla voit surffailla kotona.
- Anna tarjoilijoille hyvät juomarahat, niin kaikilla on parempi mieli siitä, että pyörit nurkissa pitkään.

Sinällään näissä ohjeissa ei ole mitään, mitä tolkulliset käytöstavat omaava ihminen ei pystyisi päättelemään. Mutta koko ilmiö on minusta vain niin kiinnostava ja on hauskaa, että aiheesta on tällainen juttu tehty. Toimistotila on kallista ja yksityisyrittäjiä on paljon, joten kahviloissa toimii melkoinen kerrostuma täkäläistä yritystoimintaa. Virossa tällaista en ole vielä yhtä paljon nähnyt. Suomesta en tiedä, kun en ole siellä aikoihin niin pitkään ollut, että olisin voinut tällaista asiaa aistia.

Jutun hauskin vinkki oli kenties se, että useamman pistokepaikan sisältävän jatkojohdon avulla voi saada paljon uusia kavereita, kun hysteerisenä pistorasiaa etsivät yrittäjät koettavat saada koneensa akkua ladattua. Loistava ajatus! Sähkön tarjoamisen jälkeen voikin jo antaa käyntikorttinsa ja alkaa jutella mahdollisista yhteistyökuvioista.

Sagen Sie bitte Emmental!

Amerikkalaiset tai pitkään Amerikassa asuneet ovat yleensä mahtavia valokuvattavia. He poseeraavat rennosti ja tottuneesti sekä hymyilevät kuvissa. Aina.

Ero Suomeen on tässä asiassa valtava. Kun kuljen Suomessa kameran kanssa juttukeikalla vaikkapa jossakin tapahtumassa, olo on kuin Mooseksella. Ihmismassat väistyvät edestäni ja saan kulkea tyhjää baanaa, kun väki kurkkii pelokkaana kaulassani roikkuvaa sielunsyöjää. Tietysti suomalaisistakin rentoja kuvia saa. Se vain vie hieman kauemmin aikaa kuin täällä.

Amerikkalaisten taito opettaa aivan pienet lapsetkin hymyilemään ja poseeraamaan kameralle on täysin mykistävä. Parivuotiaat tattiaiset keskeyttävät leikkinsä ja loihtivat kasvoilleen hymyn, kun äiti niin käskee.

On äärettömän huvittavaa nähdä, kuinka omat lapset ovat nopeasti oppineet täkäläisiltä aikuisilta ja lapsilta tämän taidon. Kun nykyään otan jälkikasvustani kuvia, esikoiseni vetäisee suunsa pakonomaiseen, hassuun irvistykseen. Olin suorastaan järkyttynyt, kun ensimmäisen kerran tämän tajusin. Olen koettanut sanoa hänelle, että ei ole pakko hymyillä, mutta hieman huonoin tuloksin. Viime aikojen kuvissa poikani on alkanut näyttää luonnottomalta virnistelijältä.

On kamerakoulutuksessa puolensakin. Omat lapseni ovat niin tottuneita vanhempien jatkuvaan kuvaamiseen, että eivät juokse Canonia karkuun. Digiaikakauden lapsina he tietysti myös haluavat nähdä kuvat heti kameran näytöltä ja ottaa kuvia itse.


Tämän postauksen kuvat ovatkin kolmevuotiaani otoksia kalifornialaiselta leikkipaikalta.

PS Ottaa päähän. Vuosikausia olen käyttänyt erilaisia Bloggerin blogipohjia, mutta ikinä en ole törmännyt sellaisiin asetteluongelmiin kuin tämän pohjan kanssa. En saa fontteja, niiden kokoa ja rivivälejä asettumaan millään. Pitänee lähiaikoina vaihtaa pohjaa. 

Onks pakko, jos ei haluu?

Suomalaisen voi viedä pois Suomesta, mutta ei Suomea pois suomalaisesta.

Jos kaupan kassa haluaa maksamisen päätteeksi heittää kanssani high fiven, tunnen oloni harmaaksi heinäseipääksi, joka meinaa pyörtyä kesäpäivän auringonpaisteeseen.

Huomisen kiitospäivän hengessä olen kiitollinen mahdollisuudesta olla pitämättä kaikista aurinkoisen Kalifornian piirteistä.

Ohut kuin tiistain lehti

Suomalaiset sanomalehdet ovat perinteisesti kaikkein ohuimpia juuri tiistaisin. Viikonlopun tapahtumista on kirjoitettu maanantaina, eikä tulevan viikonlopun asioihin kohdistuva ilmoittelu ja mainonta ole vielä järkevää.

Kyseessä taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö. Ainakin San Jose Mercury News on tiistaisin todella ohut lätty. Nyt huomaan, että Virossa asuessani en ajatellut asiaa, sillä Postimees ja Eesti Päevaleht ovat joka tapauksessa aina niin pieniä (suomalaisen pari kertaa viikossa ilmestyvätn paikallislehden kokoisia), että eroa ei huomannut.

Yllätyin eilen maanantaina, kun hain muovipussiin pakatun aamun lehden autotallimme oven edestä (jep, siihen ne heitetään, ihan niin kuin elokuvissa). Lehti oli todella vähäsivuinen. Tänään tiistaina lehden välissä oli ohut mainosläjä, mutta edelleen sivuja oli yllättävän naftisti.

Onko tämä tyyntä myrskyn edellä? Thanksgiving ja Black Friday tulevat, kuten jo aiemmin oli puhetta. Luulisi, että tässä kohtaa kauppiaat laittaisivat kaikki paukut peliin. Tuleeko keskiviikkoaamuna autotallin oveen lommo, kun postimies nakkaa mainostiiliskiven kohti kotiamme?

Älä syö keltaista lunta, lapsoseni

Tyypillinen Yhdysvaltoihin liittyvä klisee on se, että täällä kaikkea pitää varoa ja että kaikesta varoitetaan.

Se stereotypia ei mene aivan metsään. Varoituksia ja varomista näen täällä naurettavan paljon, maalaisjärjen käyttöä harmillisen vähän.

Mutta ei täällä silti tarvitse hysteerikkojen kanssa päiviään viettää. Arki pyörii eikä koko ajan tarvitse olla varpaillaan. Siksi eräs episodi taloyhtiömme viheralueella sai minut puhisemaan kiukusta ja epäuskosta.

Minusta on päivänselvää, että jos lapsi haluaa kiivetä puuhun, hän saa kiivetä puuhun. Lähdin esikoisen kanssa katselemaan pihan puita ja selvittämään, mihin voisi järjellisesti kiivetä.

Sellaista ei meinannut löytyä. Lähes kaikkien puiden alimmat oksat olivat liian korkealla.

Lopulta löytyi puu, jonka alaoksalle sain kolmivuotiaani nostettua istumaan ja roikkumaan. Tenava oli onnellinen. Äiti samoin. Vihdoin jotakin muuta kuin valmiiksi mietittyjä, superturvallisia lakimiesten tarkastamia leikkikenttien kiipeilyseiniä.

Lapsen riippuessa puussa paikalle saapui naapurimme, mukava tolkun ihminen. Hän hieman hätkähtäen totesi, että kappas, lapsi on puussa. Minä selitin innoissani, että jee, lopultakin löysimme puun, johon lapsen saa nostettua ja harmittelin ääneen, kuinka muissa puissa oksat olivat  liian korkealla.

Siihen naapuri hieman vaivaantuneena totesi, että niin on luultavasti tarkoituskin.

Minä aloin kerätä loksahtanutta leukaani nurmikolta ja koetin näyttää vähemmän tyrmistyneeltä.

Naapuri jatkoi, että puissa kiipeilyä ei luultavasti katsota oikein hyvälltä. "Turvallisuussyistä, tiedäthän."

Sanoin, että en taatusti haasta ketään oikeuteen, jos lapseni oman mokani takia tippuu puusta.

"Yeah, but the lowest common nominator will", vastasi naapuri.

Välillä minun on hyvin vaikea ymmärtää tätä maata.