Hautausmaa internetissä

Virossa kaikki on internetissä. Myös hautausmaat.

Twitterin kautta sain kuulla kalmistud.ee-nettisivusta. Osoitteesta löytyy Haudi - Kalmistute register, eli Haudi-niminen hautausmaarekisteri.

Aika huimaa. Ei rekisterissä taida sentään olla vielä aivan kaikki Viron hautausmaat, mutta hyvin moni kuitenkin.

Sivun oikeassa yläreunassa on hakutoiminto. Kun sinne kirjoittaa kuolleen ihmisen etu- ja sukunimen, saa tiedon siitä, mille hautausmaalle hän on haudattu. Kun oikea vainaja löytyy listasta, ohjelma näyttää hautausmaan kartan ja täsmällisen hautapaikan koordinaatteineen.

Kokeilkaapa vaikka laittaa hakuun laulaja Georg Ots. Haulla löytyy oheisen kuvan näköinen tieto.

Otsin hauta on keltaisella. Vieressä olevia muita laatikoita voi tietysti klikkailla ja selvittää, keitä niihin on haudattuna.

Veikkaan, että ei mene kauan siihen, kunnes tästä palvelusta on myös kännykälle sopiva sovellus, jolloin virolaisilla hautausmailla taivaltaa hautausmaaturisteja älypuhelin kädessään.

Köyhän miehen SmartBoard

Työpaikallani ei ole SmartBoardia, mutta kehittelin siitä oman versioni.

Kun oppilaiden kanssa laaditaan tussitaululle jokin suuri muistiinpano, esimerkiksi miellekartta, otan siitä kännykkäkamerallani kuvan.

Jos muistiinpanoa pitää seuraavalla tunnilla jatkaa, heijastan kuvan videotykillä taululle ja jatkamme hommaa siitä.

Asiasta tuli puhetta myös Twitterissä, jossa @Saijakaisa jatkojalosti ideaa siten, että oppilaat voisivat ottaa itselleen muistiinpanosta kuvan ja lukea sen kotiläksynä.

Minä tuumailin lisäksi, että hitaammalle muistiinpanojen kirjoittajalle tällaisesta voisi olla apua. Jos kirjoittaminen tökkii, hän voisi omalla kännyllään ottaa valmiista muistiinpanosta kuvan ja tutkia sitä sitten rauhassa kotona.

Kollegat opetusalalla ja/tai muutoin aiheesta kiinnostuneet: miten vielä oppilaiden taskuissa olevia kännyköitä voisi hyödyntää muistiinpanojen tekemisessä?

Kuvassa omia suttujani, eli esimerkki "mediapitsasta", joita oppilaiden kanssa teimme.

Käytöskukkasia kinossa

Kävin esikoisen kanssa katsomassa Zambesia-nimisen piirretyn Tallinnan Solaris Kinossa.

Mainion leffakäynnin pilasi pariksi minuutiksi vieruskaveri, isä kahden lapsensa kanssa.

Miehen kännykkä soi kesken leffan. Kuvittelin, että hän vaimentaisi luurinsa mahdollisimman nopeasti.

Vielä mitä. Tyyppi vastasi puhelimeensa. Onneksi puhelu ei kestänyt muutamaa lausetta pidempään. Sen verran kauan kuitenkin, että oma verenpaineeni ehti käydä melko korkealla.

Näin sitä välitetään käytöstapoja omalle jälkipolvelle, puhumattakaan niistä kymmenistä muista salissa istuneista tenavista.

Episodista muistui mieleen tapaus noin kymmenen vuoden takaa, yliopiston luentosalista. Istuin luennolla, ja pari riviä taempaa kuului Nokia Tune. Tuolloinkin luotin, että kanssakansalaisella olisi ollut tajua hiljentää puhelimensa.

Vaan niin ei käynyt tuolloinkaan. Herra puhui puhelimeensa pitkät pätkät, luennoitsija hämmentyi. Tajusin, että puhelimen toisessa päässä oli nuoren miehen tyttöystävä.

Tapauksen kruunu tuli puhelun lopuksi, kun kuulin filosofian ylioppilaan sanovan vieruskaverilleen: "Aina noi naiset soittaa vääriin aikoihin".

Tämän jälkeen en ole ikinä voinut ottaa kyseistä puolitutun puolituttua vakavasti missään tilanteessa.