Luettavaa Laaksosta

Siinä sitä nyt olisi luettavaa 630 sivun verran. Menin kirjakauppaan etsimään syntymäpäivälahjaa, mutta päädyinkin lopulta ostamaan itselleni tämän. 

Piilaakso tekee ihmiselle kummia juttuja. En ole ollut elämässäni aiemmin juurikaan innostunut tekniikasta enkä vielä muutama vuosi sitten tainnut edes tietää, kuka on Steve Jobs. 

Nyt Jobsin elämäkerran lukeminen kiinnostaa kovasti. Samalla toivon oppivani paremmin ymmärtämään aluetta, jolla nyt asun. Walter Isaacsonin teos lienee hyvin vahvasti myös Piilaakson historiaa. 

Luettavanani on parhaillaan myös toinen Piilaaksoa käsittelevä kirja, jonka sisältö liippaa läheltä omaa elämäntilannettani paljon Jobs-raamattua enemmän. 

Raija Rapon ja Marita Seulamo-Vargaksen kirja Silicon Valley Journey - Experiences of Finnish IT Startups from Dot-Com Boom to 2010 vaikuttaa parin luvun lukemisen jälkeen teokselta, joka aivan jokaisen suomalaisen Piilaaksoon lähtijän tulisi lukea. Jos printtiversiota ei saa käsiinsä, voi kirjan ladata luettavakseen tältä Tekesin sivulta. 

Kummastakin opuksesta kirjoitan lisää, kunhan olen ne lukenut.

Eilisen lukemisia: Parvekejumalat

Tänä aamuna herätessä meinasi olla silmä poskella. Syytän Anja Snellmania. Jumituin eilisiltana lukemaan kirjailijan Parvekejumalat-romaania (ilm. 2010). Tarina kiihtyi loppua kohti niin hyvin, että en malttanut olla lukematta kerralla kokonaan. Snellman osaa näköjään pitää minut näpeissään, sillä muistan eräänkin jouluyön, jolloin valvoin Paratiisin kartta -romaania lukien.

Parvekejumalat on hieno kirja räjähdysherkästä aiheesta. Pidin siitä, että kirja tarjosi valmiiden mielipiteiden sijaan paljon yllättäviä näkökulmia ja ajateltavaa. Kirjaa lukiessa myös ihailin sitä, miten taitavasti Snellman kiskoi päähenkilöiden elämänpolkuja yhä lähemmäksi toisiaan.

Yksittäisiä kauniisti laitettuja sanoja, virkkeitä ja ajatuksia oli paljon. Mieleeni jäi erityisesti katkelma, jossa miettii kaikesta entisestä luopuva Alla-Zahra, toinen kirjan päähenkilöistä:

"Kolme täyttä meikkipussia roskikseen, niitä hän ei halunnut lahjoittaa kellekään, ei edes pikkusiskolle. Hän hämmästeli kaikkien valokynien ja varjostusten määrää. Missä vaiheessa, millaisessa mielentilassa hän oli kaikki ne ostanut? Kumman tarpeessa hän oli loppujen lopuksi ollut enemmän, valon vai varjon?"

Viimeisiä sivuja luin pala kurkussa ja olin kirjasta hyvin vaikuttunut, samoin kuin olen ollut kaikista lukemistani Snellmanin/Kaurasen romaaneista.

Snellman kirjoittaa vavahduttavasti, mutta jään odottelemaan, tulisiko häneltä romaani, joka olisi kerrassaan loistokas. Sellainen Parvekejumalat ei minusta ollut, vaikka hienon lukukokemuksen mittapuut sujuvasti täyttikin.

Nyt yölampun alla on Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jonka olen tainnut aloittaa jo kolmesti, mutta jota en vain ole saanut eteenpäin. Eiköhän nyt olisi aika.

Onko muuten joku ehtinyt lukea tuoretta Steve Jobs -elämäkertaa? Se on Rimmisen jälkeen seuraavana listalla. Pakollista luettavaa Piilaaksossa asuvalle, sanoisin.

Peelaakso

Kolmevuotias suomalaispoika ja neljävuotias virolaispoika kohtasivat yhteisten leikkien parissa Kalifornian hämärtyvässä illassa. Virolaispojalle tuli pissahätä, jolloin hänen äitinsä ohjasi lapsen puskapissalle läheisen pensaan juurelle.

Meni hetki, ja suomalaispoika tahtoi tehdä saman.

Sekä suomalainen että virolainen äiti olivat sitä mieltä, että asia oli mitä tavallisin. Toimitus kesti noin kymmenen sekuntia ja leikki jatkui siitä, mihin se pojilta hädän iskiessä jäi. Kerrotaan nyt vielä, että poikien oloa ei kevennetty keskellä runsasväkistä puistoa tai kaupungin kadulla, vaan rivitaloyhtiön nurkan pensaikossa.

Olikin melko hilpeää lukea seuraavana päivänä ilmaisjakelulehti Mountain View Voicesta närkästyneen rouvan mielipidekirjoitus. Rouva oli ollut ulkoiluttamassa koiraansa (!) eräässä kaupungin puistossa, jossa pieniä poikia oli ollut puskapissalla.

Rouva oli mennyt nuhtelemaan lapsien äitejä ja kysynyt, mitä äidit tekisivät, jos heillä olisi tytär, jolle tulisi pissahätä

- Opettaisitteko häntä kyykkäämään puistossa puskaan?

Poikien äidit olivat vain todenneet, että lapsen pissaaminen ei poikkea paljon koiran vastaavasta tarpeiden teosta.

Rouva jatkoi kirjoituksessaan, että hän ei koskaan antanut nyt jo aikuisille pojilleen lupaa pissata puistoon. Hän kirjoittaa, että hädän iskiessä hän laittaisi tenavat autoon ja ajaisi paikkaan, jossa pääsee vessaan.

Mielipidekirjoitus päättyy klassisesti "Oh, how times have changed".

Rouva voi järkyttyä pahasti, jos joku kertoo hänelle, että meitä tyttäriään kyykkäämään opettavia äitejä tosiaan on olemassa.

Leikkipuistossa opittua

Erilaisissa ulkomaille muuttajan oppaissa mainitaan usein, kuinka parhaita paikkoja tutustua uuden kotimaan elämään, ihmisiin, ilmiöihin ja arvostuksiin ovat esimerkiksi kadunvarsikahvilat, hautausmaat ja leikkipuistot.

Kahden pienen lapsen äitinä olen saanut kahlata leikkipuistoja vähintäänkin tarpeeksi. Hiekkalaatikon reunalla voi helposti taantua vain tuitui-kieltä puhuvaksi vihannekseksi. Olen koettanut rimpuilla tästä irti seurailemalla lastenkaitsennan ohessa puistossa olevia ihmisiä, kuunnella sivukorvalla heidän juttujaan ja tarkkailla heidän tapaansa olla lastensa kanssa.

Piilaakson kulttuurien sekamelskassa olen keittiösosiologian taidoillani päätellyt seuraavaa:

- Vuorottelu ja lelujen jakaminen on tärkein asia, mitä lapselle täkäläisessä kulttuurissa tulee opettaa. "You have to share" -lause alkaa tulla korvistani ulos. Vaikka toinen lapsi kiskaisi toiselta lelun kädestä, pitää siihenkin suhtautua siten, että toisella on oikeus leikkiä lelulla ja lelun menettäjän tulee vain oppia jakamaan. Tähän perään tulee vanhemman pahoitella, kuinka "meidän yksivuotiaamme ei vielä oikein osaa jakaa leluja toisten kanssa".

- Aasialaistaustaiset vanhemmat ovat lastensa leikkien suhteen erityisen varovaisia. Lasten kaatuminen, kompastuminen, likaantuminen ja mustelmat huolettavat heitä paljon suomalaisvanhempaa enemmän.

- Leikkipuiston kiipeilytelineillä temppuilu on luonnollista ja sallittua, mutta jos lapsi kiipeää kivelle, puuhun tai puiston pengerrykselle, joka ei ole varsinaista leikkialuetta, se aiheuttaa hämmennystä.

- Pienet Goldfish-suolakeksit ovat täkäläisten lasten yleisin retkieväs.

- Kulttuurista riippumatta lapset ovat lapsia. He arvostavat, kun heitä katsoo suoraan ja heidän korkeudeltaan, heille juttelee niin kuin oikealle ihmiselle ja aidosti kuuntelee, mitä he sanovat. Ja kaikki, kaikki tenavat lumoutuvat, kun heidän kanssaan alkaa keksiä pöhköä mielikuvitustarinaa puutikusta, joka onkin vihreä avaruusmato.