Näppäilytaito peruskoulun opetusohjelmaan?

Täällä blogissa olen sattunut pari kertaa ottamaan puheeksi näppäilytaidon merkityksen sujuvalle kirjoittamiselle.

Näppäilytaito-aktivistit ovat laittaneet pystyyn verkko-adressin, jonka avulla koetetaan edistää näppäilytaidon opetuksen saamista peruskoulun opetusohjelmaan. Verkko tursuaa kaikenlaisia adresseja eikä niiden vaikutuksesta ole mitään takeita, mutta hyvä, että tässäkin asiassa yritetään.

Mutta eikö näppäilytaidon pitäisi olla myös osa mediakasvatusta ja sen opettamista? Tätä mietin selaillessani viime vuonna ilmestynyttä Opetushallituksen tekemää toimintaohjelmaa Lapset ja nuoret mediaosallistujina. En mielestäni löytänyt toimintaohjelmasta pienintäkään mainintaa siitä, että näppäilytaidon opettaminen voisi olla mediakasvatusta. Löysikö joku muu?

Medialukutaito, jota eri-ikäisille tenaville mediakasvatuksen keinoin koetetaan opettaa, on mielestäni sekoitus tietoa ja taitoa. Ja siellä taitopuolella tietokoneen käyttö on järkyttävän tärkeässä asemassa. Opetellaanhan käsin kirjoittamistakin varten perustekniikka, jonka jälkeen jokaisen oma käsiala muotoutuu sellaiseksi kuin muotoutuu. Yhtä lailla nykyajan koululaisille olisi syytä opettaa koneella kirjoittamisen perustekniikka. Kukin voisi sitten kehittyä siinä niin hyväksi kuin haluaa.

*****

En voi tässä yhteydessä olla puuttumatta OPH:n toimintaohjelman kieleen. Manailin taannoin myyntisuppiloita ja konversioita, mutta kyllä tämä viranomaistenkin kieli on puisevuudessaan aivan omaa luokkaansa. Toimintaohjelman esittelytekstissä on muun muassa seuraavia kuolan suupielestä valumista aiheuttavia sanoja:

toimintaohjelma, tulossopimus, kehittämis- ja toteuttamissuunnitelma, työprosessi, toimeksianto, demokratiakasvatus, toteutuminen 


Krooh... Mitä olinkaan sanomassa? Ai niin sitä, että moni viranomainen joutaisi kyllä demokratiakasvatuksen tunnille, sillä kovin demokraattista tällainen tavallista kansalaista vieraannuttava kieli ei ole.

Kapulakielisesti lasten ruokailusta

Turun kaupunginkirjastossa on vielä tämän kuun loppuun asti nähtävänä valokuvanäyttely Katseet aterian äärellä - voimauttavia valokuvia.

Voimauttava valokuvaaminen vaikuttaa hienolta asialta, ja tämän näyttelyn teema tuntuu näin pienten lasten äitinä varsin kiinnostavalta. Kuvat ovat varmasti puhuttelevia ja sympaattisia. Jos olisin Turussa, voisin vallan mainiosti käydä näyttelyn katsomassa.

Mutta voi herran tähden, millainen esittelyteksti näyttelylle on kirjoitettu.

Into näyttelyyn tutustumiseen laantuu aika tavalla, kun pitää ensin esittelytekstistä tavata sanat ja termit voimauttava valokuvaaminen, prosessi, terapeutti, merkityksellistää, voimauttava kuvaustapahtuma, osapuoli, kuvausprojekti, menetelmäohjaaja, jatkokoulutus, päättötyö ja menetelmä.

Juuri tällaisissa tapauksissa minua jurppii eniten suomen kielen kehno käyttö. Asia on hyvä ja kaikin tavoin kannatettava, mutta siitä on kirjoitettu täysin väärin - näyttelyn toteuttajan, ei asiakkaan näkökulmasta.

Homma näpeissä

Opiskelin aikanaan vuoden verran liiketaloutta, kehnoin tuloksin. Opintoala oli minulle täysin väärä, mutta onneksi jaksoin olla luennoilla hereillä. Kaikenlaista hyötyä on siitäkin tarpomisesta ollut.

Erityisen iloinen olen siitä, että vaivauduin konekirjoituksen luennoille. Kymmensormijärjestelmän oppiminen osoittautui sittemmin äärettömän tärkeäksi taidoksi.

Kymmensormitekniikkani ei ole lähimainkaan täydellinen, mutta riittävän hyvä siihen, että pystyn tutulla näppäimistöllä kirjoittamaan pitkiä tekstejä nopeasti ja ilman sormiin tuijottamista. En voi käsittää, miten voisin tehdä kirjoitustöitäni ja -harrastuksiani, jos en siihen pystyisi.

Mielestäni konekirjoitus (tai mikä ikinä nimitys olisikaan) saisi olla pakollinen oppiaine jo peruskoulussa. Tietokoneella tehtävät työt tuskin tulevaisuudessa vähenevät. Näppäimistön hakkaamiseen käytetään huikeita määriä aikaa. Kuinka paljon oma työ voisikaan sujuvoitua, jos ottaisi asiakseen opetella oikean kirjoitustekniikan? Minä koin valtavan muutoksen yhdellä konekirjoituksen peruskurssilla. Jo perusosaaminen vie taitoa paljon eteenpäin, saati sitten, että tekniikan hioisi aivan loppuun saakka.

Yläkouluaikoinani koulussamme sai vielä valita konekirjoituksen valinnaiseksi aineeksi. Mikähän mahtaa nykyään olla tilanne suomalaisissa kouluissa, vai onko jo perusoletus, että tenavat ovat oppineet sujuvan kirjoitustekniikan itsekseen? Vaikka olisivatkin, niin aina voi treenata lisää.

Liian paljon hyviä tarinoita

Mietin päivät pitkät hyvää kirjoittamista ja haluaisin tulla pirun hyväksi tarinankertojaksi. Eipä ihme, että Saska Saarikosken postauksen otsikko Stipendiblogissa herätti huomioni.

Saarikoski kirjoittaa, että "brittilehtiä lukiessa tuntuu kuin yhtäkään featurea ei voisi kirjoittaa vain sulavasti ja sujuvasti, asian ehdoilla. Ei, kaikki pitää hukuttaa kaunokirjalliseen kikkailuun ja kevyeen leukailuun - -"

En tunne brittilehtien tyyliä niin hyvin, että voisin sitä kommentoida, mutta amerikkalaisia lehtiä lukiessa tunnistan kyllä ilmiön.

Täkäläisissä lehdissä kyse ei mielestäni ole brittiläisten virtuuoosimaiseen nerokkuuteen pyrkivästä sanailusta. Täällä sen sijaan haetaan vetävää tarinaa.

Voi kyllä, kannatan ehdottomasti tarinallista kerrontaa. Se imaisee lukijan, saa kiinnittämään huomiota hankaliinkin asioihin, pakottaa olemaan tekstin ääressä.

Mutta välillä mietin, onko aivan jokainen juttu aloitettava vedet silmissä meksikolaisen immigranttiperheen elämäntilannetta kuvaillen. Lukija tietää jo siinä kohtaa, että jutun viimeiset lauseet viittaavat perheen epävarmaan tulevaisuuteen, ja lopuksi pohditaan, onko "tämä se Amerikka, mitä Capitol Hillillä halutaan".

Ihailen täkäläisten toimittajien taitoa kirjoittaa tarina minkä tahansa aiheen ympärille. Välillä siitä vain tulee liian ilmeistä, liian toistavaa, liian ennalta-arvattavaa.

Toisaalta - jos lehden ulkoasu on niin rutikuivan mitätön ja hankalasti luettava kuin vaikkapa paikallislehdessäni San Jose Mercury Newsissä, niin en ihmettele, että tarinaa haetaan. Jotenkin lukija on koetettava lehteen koukuttaa, sillä muuten lehteen ei viitsisi tarttua kukaan.

Näkömuisti

Olen armoton muistilappujen kirjoittaja. Erivärisiä post it -tarroja on joka paikassa. Lisäksi teen muistiinpanoja kalenteriin, muistikirjoihin, iPhonen muistivihkoon sekä puhelimella ja läppärillä mainioon Evernote-ohjelmaan, jota ilman en enää osaisi olla.

Sähköisten muistiinpanovälineiden käyttöä olen koettanut lisätä ja kirjoittaa esimerkiksi tekeillä olevien lehtijuttujen rakennesuunnitelmia Evernoteen.

Joka kerta olen todennut, että ei ole lyijykynää ja muistivihkoa  voittanutta.

Suunnittelu- ja mietintävaiheessa minun täytyy saada pähkäillä isompia kokonaisuuksia paperin ja kynän avulla. Kun työ on vähän pidemmällä ja pääsen kirjoittamaan pidempiä pätkiä, voin jo siirtyä koneelle. Mutta ennen sitä vihko täyttyy ranskalaisista viivoista, miellekartoista, plussista, miinuksista ja punaisen yliviivaustussin jäljistä.

Eilisiltana aloin jo vakavasti miettiä fläppitaulun hankkimista, sillä teki mieli ideoida erästä juttua miellekartan avulla isolle paperille.

Vaikka olen täysin piirustustaidoton, huomaan vuosi vuodelta enemmän käyttäväni näkömuistia asioiden hahmottamisessa. Jokin asiakokonaisuus rakentuu minulle ymmärrettäväksi, kun teen siitä konkreettisesti kynällä mieleiseni kaavion.

Puhelinnumeroita ja pin-koodeja muistan ulkoa melko paljon sen takia, että näen numerosarjat kuvana päässäni. Joskus muistan, millaisella kynällä ja millaiselle paperille olen jonkin numeron kirjoittanut ja pystyn palauttamaan mieleeni kuvan tästä kokonaisuudesta.

Sama pätee siis juttujen suunniteluunkin. Kun olen touhukkaasti vedellyt miellekartan viivoja sinne tänne ja laittanut palapelin kasaan, olen turvallisin mielin. Toisille ihmisille käsittämätön suttu jää päähäni varsin hyvin ja voin edetä levollisesti haastatteluja ja jutun kirjoittamista kohti.