Kymmenen vuoden yksinäisyys

Tallinnan pääkirjastoon oli ilmestynyt hylly, johon oli koottu kirjoja, joita kukaan ei ole lainannut viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kokoelma taitaa olla osa pientä näyttelyntapaista, sillä hyllyn vieressä oli vanha luettelokorttien laatikosto (saisikohan sen ostaa?), jykevä kirjastonhoitajan pöytä ja vähän muutakin kirjaston täti -memorabiliaa.

Mutta ne kirjat. Voi nidepoloja - kukaan ei ole ollut niistä vuosikymmeneen kiinnostunut. Luulisi, että esimerkiksi Stephen Kingin Tulisilmää (viroksi Tulesüütaja) olisi joku lukenut, mutta eipä vain ole.

Unohdettujen kirjojen joukossa oli myös koirien ensiapukirja, sekalainen joukko horoskooppikirjoja, Viron polkupyöräilyn 100-vuotishistoriikki sekä Kaari Utrion Kuukiven kevät. 


Minunkaan sydämeni ei millekään opuksista heltynyt. Yöpöytä notkuu jo muutenkin luettavasta. Mutta hauskan lehtijutun aiheen tästä sai.

Tiistain ovi

Tiistai-illan hämyssä ja lumimyräkän loppumainingeissa Tallinnan vanhakaupunki oli hurjan kaunis. Niin on myös tämä Uus-kadulla oleva ovi, jossa pidän erityisesti tuosta yläosasta ovaalinmuotoisine yksityiskohtineen.

Talvi pukee Tallinnaa paremmin kuin räikeä, turistien täyttämä kesä.

Kapulakielisesti lasten ruokailusta

Turun kaupunginkirjastossa on vielä tämän kuun loppuun asti nähtävänä valokuvanäyttely Katseet aterian äärellä - voimauttavia valokuvia.

Voimauttava valokuvaaminen vaikuttaa hienolta asialta, ja tämän näyttelyn teema tuntuu näin pienten lasten äitinä varsin kiinnostavalta. Kuvat ovat varmasti puhuttelevia ja sympaattisia. Jos olisin Turussa, voisin vallan mainiosti käydä näyttelyn katsomassa.

Mutta voi herran tähden, millainen esittelyteksti näyttelylle on kirjoitettu.

Into näyttelyyn tutustumiseen laantuu aika tavalla, kun pitää ensin esittelytekstistä tavata sanat ja termit voimauttava valokuvaaminen, prosessi, terapeutti, merkityksellistää, voimauttava kuvaustapahtuma, osapuoli, kuvausprojekti, menetelmäohjaaja, jatkokoulutus, päättötyö ja menetelmä.

Juuri tällaisissa tapauksissa minua jurppii eniten suomen kielen kehno käyttö. Asia on hyvä ja kaikin tavoin kannatettava, mutta siitä on kirjoitettu täysin väärin - näyttelyn toteuttajan, ei asiakkaan näkökulmasta.

Itsenäisyyspäiväaiheista höngintää kansan syvistä riveistä

Tänään perjantaina 24.2. on Viron tasavallan vuosipäivä, Eesti vabariigi aastapäev. Valtio juhlii 94-vuotista itsenäisyyttään - neuvostoaikaa siinä välissä ei viitsi muistella.

Istuin päivällä Tallinnan tärkeimmän, seremoniallisimman aukion laidalla kahvilassa kirjoittamassa erästä juttuani kasaan. Kahvilaan hiippaili päivän mittaan vanhoja setiä katsomaan televisiosta itsenäisyyspäivän paraatia, joka tänä vuonna oli Tartossa.

Eräs harmaapartainen pappa kuluneessa vihreässä poplarissaan ja karvahatussaan soitti kahvilakäyntinsä aikana kännykällä useamman kiivashenkisen puhelun. Minulla oli korvatulpat korvissa, mutta en voinut olla herran kuohuntaa kuulematta.

"Noh kus ma olen! Noh siin vabadussamba juures! Rahvast ei ole, pidu ei ole! Milleks meie ehitasime selle kalli asja, kui meie seda kasutada ei oska?!" 


"Että missä olen! No tässä Vapauden patsaan luona! Ihmisiä ei ole, juhlaa ei ole! Mitä varten me tämän kalliin asian rakensimme, kun emme kerran osaa sitä käyttää?!"

Aukion laidalla seisoo Vabadussammas, Vapauden patsas (käytetään myös nimeä Võidusammas, Voitonpatsas), jonka rakentaminen on ollut Virossa viime vuosien kuumimpia puheenaiheita. Patsaan rakentamisessa meni pieleen aika lailla kaikki mahdollinen, ja palavan rahan hajun saattoi Vapauden aukiolla melkein haistaa.

Näköjään lasinen risti jaksaa vieläkin herättää kiivaita tunteita. En voi sanoa olevani täysin eri mieltä tuohtuneita puheluita soittaneen härran kanssa. Vaikka virallinen paraati ja presidentin vastaanotto ovatkin tänä vuonna Tartossa, olisi itsenäisyyspäivä voinut näkyä Vapauden aukiolla edes jotenkin.

Kauneutta kadulta katsoen

Kuten monessa muussakin vanhassa, useita historiallisia kerrostumia sisällään pitävässä kaupungissa, myös Tallinnassa on paljon kauniita ovia.

Neljä vuotta sitten Tallinnaan muuttaessani minulla oli kova meininki alkaa kuvata Tallinnan ovia ja tehdä niistä toisen blogini puolelle kuvasarja. Krhm, taisin saada otettua kaksi ovikuvaa.

Tänään kaupungin keskustassa, Kaupmehe-kadulla, tuli vastaan kaunis uks. Nyt kun kamera on puhelimessa koko ajan mukana, ei voi vedota siihen, että ovet jäisivät kuvauskaluston puutteen takia ikuistamatta.

Ruutia en ole ovienkuvausasiassa keksimässä: ostin syksyllä vanhastakaupungista Tallinnan ovet -julisteen.  Julisteessa taitaa olla 12 ovikuvaa. Mutta siihen eivät kaupungin kauniit ovet lopu. Kuvattavaa riittää minullekin.

Tätäkin ovea katsoessani mietin, miksi ovet ovat nykyään niin tylsiä. Olisi niin paljon mukavampi tulla kotiin tai työpaikalle, kun ensimmäisenä vastassa olisi ovi, joka olisi ilo silmälle.

****

Mainittakoon tässä yhteydessä vironkieliseen katukyltitykseen liittyvä yksityiskohta: kadunnimet ilmaistaan aina omistusmuodossa, kuten tämä Kaupmehe, jonka perusmuoto olisi 'kaupmees'. Katu- tai tie-sanaa kylteissä ei yleensä koskaan ole. Kaupmehe-katukin on oikeasti Kaupmehe tänav, mutta tietä merkitsevää tänav-sanaa siinä ei ole.

Jalkapuu

Olen monesti miettinyt, että virolaiset ovat aika armottomia rikollisia kohtaan. Ei tarvitse olla kuin autokolari, niin pienessäkin uutispätkässä kerrotaan saman tien onnettoman tunarin nimi ja sellaisia yksityiskohtia tapauksesta, jotka eivät välttämättä Suomessa uutisessa läpi menisi.

Viikkolehti Eesti Ekspressin tuorein numero esitteli koko aukeaman verran rikollisia. Lehti oli listannut Virossa tuomitut rikolliset, joita odottaa vankeus, mutta joita syystä tai toisesta ei ole saatu telkien taakse. Osasta on kuva, osasta ei.

En oikein tiedä, mitä tällaisesta pitäisi ajatella. Toisaalta kannatan rikollisuuden torjunnassa kunnon julkista jalkapuu-henkistä häpäisyä. Välillä tuntuu, että maailmassa kaikki alkaa olla sallittua, eikä kukaan tule antamaan törttöilystä edes korvatillikkaa. Kunnon nolaus olisi joskus ihan asiaa.

Toinen puoli minusta kuitenkin miettii, viekö tällainen sosiaalipornahtava uutisointi yhtään mihinkään. Ketä muka palvelee se, että juoppo saa kuvansa lehteen?

Oikeaa vastausta en tiedä, mutta mietinkin tätä lähinnä kahden naapurimaan uutisointitapojen välisenä erona.

Tässä jutussa muuten näkyy eräs klassinen, jo lähes vitsiksi muuttunut virolaisen rikosuutisoinnin tapa: rikoksiin liittyvien autojen merkki mainitaan hyvin usein. Ei siis todeta vain, että rikollinen on varastanut kuusi henkilöautoa, vaan todetaan, että että voro vei kuusi Bemaria, joista osa oli X5- ja osa 3-sarjaa.

Minä en aivan ymmärrä, tuleeko autovarkaudesta jotenkin rankempi teko, jos varas vie Skodan sijaan Bemarin.

Tyrmistynyt

Sanoma Magazines Finlandin (jolle en ole koskaan kirjoittanut) sekä freelance-kirjoittajien ja -valokuvaajien välillä tapahtuu tällä hetkellä hämmentäviä asioita.

Valokuvaaja Kari Kuukka on viimeisimmässä blogipostauksessaan sanonut kaiken oleellisen.

Kovin on vaikeaa ymmärtää isojen talojen touhua.

Eilisen lukemisia: Kirahvin kyyneleet

Kun pari vuotta sitten luin Mma Ramotswe -sarjan ensimmäisen kirjan, Naisten etsivätoimisto No. 1:n, ajattelin automaattisesti, että kirjan tekijä on nainen. Ihmeellinen, alitajuntainen ennakko-oletus.

Nyt tiedän jo, että lempeän aurinkoisen kirjasarjan tekijä on skotlantilainen Alexander McCall Smith, vuonna 1948 syntynyt oikeustieteen emeritusprofessori.

Kirahvin kyyneleet (kamalan kioskikirjamainen nimi, muuten) on sarjan toinen kirja.

Tätä kirjaa, kuten sarjan ensimmäistäkin, voinee kuvailla läpeensä sympaattiseksi ja vähän naiiviksi. Lukeminen on nopeaa, tarina kulkee vaivatta eikä päätään tarvitse aivan hirveästi rasittaa. Mainiota, hyväntahtoista viihdettä, siis.

Itselleni lukemieni Mma Ramotswe -kirjojen suurin anti on ollut se, että olen tajunnut, kuinka hävettävän vähän Afrikasta tiedän. Luen ylivoimaisesti eniten suomalaista kirjallisuutta. On hyvä, että jo pelkästään tällainen todella kepeä käsilaukkulukeminen herättää huomaamaan, että repertuaaria olisi syytä laajentaa.

No, nyt luettavana onkin lisää Afrikka-asiaa, mutta useamman potenssin verran jyrkempää kamaa, Ayaan Hirsi Alin Infidel (suom. Pakomatkalla). Sen ensimmäiset kymmenet sivut ovat olleet hypnoottisen hienoja. En jaksa uskoa, että kirja loppua kohti kovasti huononee.

Hammashoitorunoutta

Mahtaako teistä moni olla sellaista ikäpolvea, jolle on lapsuuden hammaslääkärireissuilla jaettu opettavaisia tarroja?

Omien lasteni kanssa hampaita harjatessa mieleeni palautui kaksi säkeenpätkää, jotka ovat aikanaan tarrojen tuijottelun tuloksena jääneet selkäytimeen.

"Harjaa hampaat yltä alta, suukko maistuu paremmalta."
"Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu."

Kyselin kavereilta, muistavatko he lisää. Muistivathan he. Huolelliseen hampaidenhoitoon johdattelevia säkeitä ovat lisäksi ainakin seuraavat:

"Nököhampaalla vasta on mukava olo, puhdas on jokainen hampaankolo."
"Kissan harjaa ei näy tässä, kissa on hampaita pesemässä."
"Puhdas hammas kestää, harja reiät estää."
"Aamulla ja illalla, harjaa hampaat huolella."

Lisäksi eräs kaverini muisti julisteen, jossa oli suuren suun kuva. Suuhun sai aina liimata yhden hammas-tarran, kun oli legonsa hyvin pessyt.

Onko näitä vielä lisää? Entä jaetaankohan tällaisia enää, vai pitääkö tenavilla olla jokin iPad-sovellus, jossa saa lisää pelimerkkejä, jos käy pesemässä hampaansa surisevalla ja väriä vaihtavalla harjalla?

Häsäri

Eilisillan postauksessa pähkäiltiin suomenkielistä vastinetta Twitterissä käytettävälle hashtag-sanalle. Kiitoksia kommentoijille, joille jo kommentilootassa lyhyesti vastasin.

Yksi kommenteissa tulleista ehdotuksista oli avainsana. Täältä Yksityisen kielitoimiston nettisivulta (jossa on muuten todella paljon oivallista kieliasiaa) voi lukea napakan artikkelin, miksi juuri avainsana olisi toimiva. Enpä keksi itsekään parempaa yleiskielistä, asialliseen käyttöön sopivaa sanaa.

Kommenttilootassa kolmantena ehdotettiin häsäriä ja pam - oma suosikkini oli siinä! Minun kielikorvaani se kuulostaa hyvin luontevalta, sellaiselta, jota voisin oikeasti käyttää.

Häsäri on sananmuodostuksen puolestakin toimiva, sillä siinä on suomen kielessä hyvin tavallinen -Ari-johdin, jonka avulla kielessämme tehdään tyyliltään usein hieman kevyempiä sanoja (veskari, räppäri, rekkari, jännäri).

Sekä avainsanan että häsärin ongelma on minusta se, että kummastakaan ei saa luonnikkaasti teonsanaa. "Laita twiittiin avainsanaksi sejase" tai "Pistä twiitin häsäriksi sejase" ovat edelleen vähän turhan pitkiä.

Hauskahan tätä aihetta on pyöritellä, mutta veikkaan, että tässäkin tapauksessa aika ja käyttäjät määrittävät sen, mikä suomenkielinen vastine jää käyttöön, jos jää. Ennen kaikkea toivon, että suomenkielisen versio lötyisi, kun kerran Twitteriä muutenkin voi käyttää suomeksi.

Viron kielessä hashtag on muuten teemaviite. Suomelta näyttävä sana on ihan viroa ja tarkoittaa sitä, miltä näyttää. Vaan kyllä virossakin enemmän käytetään tägi-sanaa.

Tästä tuli aasinsilloitse mieleen: miten kävi sen Hesarin sanakeräyksessä ehdotetun sormitietokoneen? Käyttääkö sitä kukaan missään?

Risuja hashtagille

Twitterin puolella oli maanantai-illan ratoksi muutaman käyttäjän kanssa ideoiden vaihtoa siitä, mikä voisi olla sopiva suomennos hashtag-sanalle. Keskustelun taisi polkaista käyteen twitteristi @laurakarppinen, ja mukana varsin luovassa ideoinnissa olivat ainakin @AMakinen, @kielipoliisi ja @hponka (suokaa anteeksi, jos unohdin jonkun).

Kyseessä tuskin oli ensimmäinen saati viimeinen kerta, kun aihetta pähkäiltiin. Hashtag on aika kamala sana suomen kieleen ympättynä, joten omakieliselle vastineelle olisi totisesti tarvetta.

Viestien vaihdossa keskustelijat heittivät enemmän tai vähemmän kieli poskessa seuraavia ehdotuksia:

- tägi
- aihemerkki
- aihetunnus
- aihelinkki
- aihesana
- risuaita
- twiketti

Keskustelijat totesivat, että tägin vahvuus on sen lyhyydessä. Siitä voi myös vaivatta tehdä verbin tägätä, vaikka kovin vieraskieliseltähän se näyttää ja kuulostaa. Mutta sille ei voi mitään, että "tägää twiittisi" on aika paljon lyhyempi tapa ilmaista asia kuin "merkkaa twiittisi aihetunnuksella", kuten @laurakarppinen asiaa kuvasi.

Onko blogin lukijoilla ehdotuksia? Onko joku kuullut, että jossakin muussa kielessä sanaa olisi käännetty? Mistä tulikin mieleeni, että täytyypä kysellä virolaisilta twitteristeiltä, onko vironkielistä vastinetta jo olemassa.

***

EDIT klo 22.36 Poistin pari kirjoitusvirhettä.

'Vaalien' alkuperä

"Ruotsalaisperäinen lainasana vaalit on tullut suomen kirjakieleen 1700-luvun puolimaissa. Ruotsin val-sanan muodostustapa on epäselvä, mutta se kuulunee yhteen valitsemista merkitsevän välja-verbin kanssa. Ensimmäinen asiakirjamaininta suomen vaali-sanasta on vuodelta 1741." 


Kaisa Häkkisen erinomaisesta, kansantajuisesta Nykysuomen etymologisesta sanakirjasta löytyy aina hyvä knoppitieto kaikkiin elämäntilanteisiin.

Kolmisen tuntia jälkipeleihin.

Lisäys blogin yläpalkissa

Blogin yläpalkkiin tälläsin välilehden nimeltä Juttunäytteitä, josta löytyy tekemiäni journalistisia töitä. Toistaiseksi piskuiseen listaan tulee tavaraa lisää sitä mukaa kun saan kasaan pdf-tiedostoja ja skannauksia.

Sivulla olevat linkit vievät Scribd-sivustolle, jossa näytteet varsinaisesti sijaitsevat.

Tykkäsi tulevasta vaalituloksesta tai ei, vietetään silti juhlallista vaalipäivää ja iloitaan siitä, että meiltä suomalaisilta edes kysytään.

Eilisen lukemisia: Jumalan sana

Lienen suunnilleen Suomen ainoa ihminen, joka ei ole lukenut Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä. Enkä totta puhuen muista, olenko lukenut muutakaan Hotakaista ennen tätä, joten oli jo aikakin tarttua Finlandia-palkitun teokseen.

Jumalan sana on hieno kuin mikä. Päähenkilö Hopeaniemen ja autonkuljettaja-Armaksen dialogia lukiessa tunsi istuvansa autossa heidän kanssaan. Kapitalismia ja markkinavoimia Hotakainen kuvaa minusta ainutlaatuisella tavalla.

Loppua kohden tarina kiristyy ja tiivistyy uljaasti. Kun tuli Hopeaniemen aika astua televisiokameroiden eteen, puristin kirjankansia tiukasti ja käskin aviomiehen olla hiljaa. Hopeaniemen hirvittävä jännitys ja ramppikuume oli kuvattu tavalla, joka sai sisuskalut rutistumaan. Samaan tunteen koin aikanaan Kuninkaan puhe -elokuvaa katsoessani.

Komeaa, ajassa kiinni olevaa sanataidetta. Suosittelen.

Amatöörien puuhastelua

Jos taas ensin tutkisi ennen kuin hutkii. Palasin vartin jälkeen Dynamic View:sista konservatiivisempaan ulkoasuun.

Katsotaan, mitä seuraava vartti tuo tullessaan.

Ulkoasu vaihtoon

Kyllästyin täysin katselemaan tämän blogin historian ensimmäistä blogipohjaa. Tappavan mitäänsanomaton pohja oli tietoinen valinta, sillä halusin lähteä rauhaisasti liikkeelle ja katsoa ulkoasunkin suhteen, mihin suuntaan blogi alkaa kehittyä. Rajansa silti asiallisuudellakin (lue: tylsyydellä).

Bloggeriin olikin tullut uusia pohjia sitten viime katsomani. Tykkäsin tästä Dynamic Views -nimellä nimellä kulkevasta vaihtoehdosta. Tuolta sivun vasemmasta yläreunasta reunasta voi lukija itse valita mieluisimman tavan katsella sivustoa. On perinteisempää bloginäkymää, Flipboard-henkistä näkymää ja vaikka mitä muuta. Ihan jees.

Tätä tehdessä haaveilen edelleen hetkestä, jolloin teetätän ammatilaisella täysin itselleni räätälöidyn blogin ulkoasun tai oman näköiseni nettisivun. Kyllä maar sekin päivä vielä koittaa.

Kuulen kernaasti kommentteja, mitä ajatuksia uusi blogipohja herättää. Entä onko muita Bloggerin dynaamisten pohjien käyttäjiä?

Ovenkoputusta odotellessa

Virossa on käynnissä väestölaskenta, johon maassa pysyvästi asuvat saattoivat osallistua myös internetin kautta. Sähköisen väestölaskennan aika päättyi 1.2.

1,3 miljoonan asukkaan kansa käytti taas kerran verkkoasiointimahdollisuutta ahkerasti. Laskentaan on osallistunut 815 467 ihmistä.

Meidän perheemme ei ole siinä joukossa, joten me jäämme odottelemaan ovelle saapuvaa väestölaskijaa. Ovelta ovelle kulkevat kyselijät aloittavat kierroksensa 16. helmikuuta. Laskenta päättyy maaliskuun viimeinen päivä.

Ei voi mitään, mutta minusta väestölaskennassa on jotakin ikiaikaista juhlallisuutta. Onpahan taas yksi kokemus lisää päästä vastailemaan meille tulevien väestölaskijoiden kysymyksiin. Notta pitäisiköhän silloin oikein kahveet keittää?

(kuva tältä sivulta)

On maamme pieni ja siksi jää

Postimees-sanomalehdessä oli pari päivää sitten juttu Viron väkiluvusta, muuttoliikkeestä ja väestönkasvusta eri seuduilla. Parhaillaanhan Virossa on meneillään Rahva ja eluruumide loendus eli väestölaskenta.

Väestölaskennasta ja siihen osallistumisesta kirjoitan varmasti myöhemmin, mutta Postimehen (nnghh, kuinka tuo pitäisi suomenkielisessä tekstissä taivuttaa?) jutussa oli pari yksityiskohtaa, jotka valaisevat hyvin tämän maan pienuutta.

Õrun kunnassa Valgamaan maakunnassa väkimäärä lisääntyi viime vuonna paljon, 2,9 %. Kasvu on samaa luokkaa kuin Tallinnan ympäryskunnilla, täkäläisillä nurmijärvillä.

Õrun kunnanjohtaja Andres Palloson selvitti asiaa seuraavasti: "Kuntaan muutti kaksi monilapsista perhettä. Sillä tavalla se väkimäärä lisääntyikin."

Asukkainen määrä Õrussa kasvoi viime vuonna 14 henkilön verran.

Kaikkein eniten väestö väheni viime vuonna Martnan kunnassa Läänemaan maakunnassa. Siellä pudotusta oli huimat 6,2 %. Absoluuttisina lukemina määrä oli 60. Ei ihme, että kunnanjohtaja on huolissaan noin 1 000 asukkaan kunnastaan.

Yksityiskohdat sikseen - jutun tärkeä viesti on se, että Virossa väki keskittyy yhä enemmän kahden keskuksen, Tallinnan ja Tarton, ympärille.

Hiipumaan päin on myös Pärnu, mitä ei edistä Eforen tuore päätös sulkea Pärnun tehdas. Työttömäksi jää uutisten mukaan 152 ihmistä.