Eilisen lukemisia: Kaikki oikein

Joululoma onnistui hyvin siinäkin mielessä, että sain luettua enemmän kuin yhden kirjan.

Finlandia-voittajasta jo puhuinkin. Pukki toi myös Anna-Leena Härkösen viime vuonna ilmestyneen romaanin Kaikki oikein.

Kirja kertoo pariskunnasta, jonka kohdalle napsahtaa seitsemän miljoonan euron lottovoitto. Onnenkantamoisesta seuraa hyvää, huonoa ja sekavaa. Tai voinee sanoa, että lottovoitto sysää pariskunnan elämässä käyntiin muutoksia, joita alitajunta on jo kehitellyt.

Kaikki oikein on kepeää, viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Härkönen kirjoittaa hyvin uskottavan tuntuisesti niistä asioista, joita jättipotin saamisesta voisi kuvitella tapahtuvan. Lukija alkaa sujuvasti pyöritellä mielessään, päätyisikö itse samankaltaisiin ratkaisuihin, jos kädessä olisi seitsemän oikein -kuponki.

Kirjan parasta antia on minusta dialogi, jonka kirjoittamisen Härkönen hanskaa loistavasti. Päähenkilöpari Eevin ja Karin jutustelu on erinomaisen luontevaa.

Kaikki oikein ei räjäytä lukukokemuksena pankkia (öhö-öhö), mutta mukava viihdepläjäys tämä on kyllä.

Eilisen lukemisia: He eivät tiedä mitä tekevät

Joulupukki ei pettänyt ja toi tänäkin vuonna luettavaa. Kontista löytyi Finlandia-voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät.

Olin näköjään elänyt syksyn täydellisessä uutispimennossa Suomen tapahtumien suhteen, sillä en ollut seurannut Finlandia-uutisointeja lainkaan (huomatkaa ammattimainen suhtautumiseni kirjallisuuden opetuksen, krhm...)

Niinpä pääsin lukemaan kirjaa ilman mitään tietoa kirjasta tai kirjailijasta.

Valtosen teoksessa olisi minun suhteeni kaikki tähdenasennot kohdallaan: kirja kertoo pääosin 30 ja risat perheen elämästä, on tietotekniikan oivalluksia, Amerikan-eloa, aktivismia, lasten kasvattamista ja akateemista maailmaa.

Tarina on ehdottoman kiinnostava. Valtonen rakentelee pelottavan aidon oloisia tietotekniikkaan liittyviä tulevaisuuden visioita, jotka monelta osin ovat jo tottakin. Loistavaa, että suomalaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan nykymaailmalle tyypillisistä isoista aiheista. Hienoa, että kirja tuo esille, mikä on tieteellisen tutkimus on merkitys.

Mutta voi blääh. Miksi tästä kaikesta pitää kirjoittaa yli 500 sivua? Puolet vähemmän olisi riittänyt. Luin koko ajan odottavan tunteen vallassa. Milloin alkaa tapahtua? Milloin teksti alkaa lentää? Kai tämä nyt kohta lähtee vauhtiin niin kielen kuin tarinankin puolesta?

No ei lähtenyt. Tarina kyllä kulki hyvään, dramaattiseen loppuun saakka, mutta sen kiinnostavuus jäi kielellisen jaarittelun alle.

Valitettavasti joudun sanomaan, että He eivät tiedä mitä tekevät on vaatimattomin lukemani Finlandia-voittaja. Kirja on lukemisen arvoinen ja kiinnostava, mutta palkitulta opukselta olisin odottanut enemmän.

(Unohdin ottaa kirjasta kuvan ennen kuin annoin kirjan sukulaiselle lainaan. Kirjaan voi tutustua vaikka tästä.)

Eilisen lukemisia: Punainen viiva

Kirjallisuuden yksi hienoimpia piirteitä on sen kyky päästää ihminen aikamatkalle.

Ilmari Kiannon Punainen viiva (ilm. 1909) onnistuu heittämään lukijansa sujuvasti 1900-luvun alun Suomeen, Kainuun korpeen, tavallisten Romppasten elämään.

Kirjassa eletään talvea 1906 - 1907. Korpiloukon väki kuulee eduskuntavaaleista ja mahdollisuudesta saada sorretun työväen ääni esille. Punainen viiva on merkintä äänestyslipukkeessa, tiukasti puristetun kynän vetäisy kohti parempaa elämää.

Historiallisiin tosiasioihin viittaaminen auttaa tietysti aikamatkailussa, mutta minut yli sadan vuoden takaiseen aikaan heitti Kiannon kieli. Kirjailija voi kuvailla ansiokkaasti paikkoja, tapoja ja kulttuureja vuosien takaa, mutta kieli on se, joka tuo lukijalle menneisyyden rytmin, ihmisten äänen ja hengityksen. Kiannon kieli on mukana jokaisessa suksenpotkussa ja räkäisen sairaan lapsen huudossa. Kielen poljento vie aikaan, jota ei enää ole.

Ja voi hyvä ihme sentään, kuinka liikuttavan aitoja korpiloukkolaiset ovat tietämättömämyydessään. Heidän hämmennyksessään ja uuden pelossaan on huimasti samaa kuin Juhani Ahon Rautatien Matissa ja Liisassa, jotka joutuvat kohtaamaan kiskoilla kulkevan hirvityksen.

Niin kuin monessa menneisyyteen vievässä romaanissa, Punaista viivaa lukiessa voi vain ihmetellä, miten toivottoman vähän ihminen mihinkään koskaan muuttuu tai viisastuu. Tai maailma ylipäänsä. Nyt me toljotamme vaikkapa tietokoneiden ja muun tekniikan ihmeellisyyksiä samoin kuin korpiloukkolaiset äänestyskoppia tai Matti ja Liisa rautatietä.

Punaisessa viivassa idästä tuleva karhu saa kylän koirat haukkumaan levottomasti. Kontio nukkuu ja kääntää kylkeään, mutta kun se lopulta herää ja hermostuu, on jälki hyvin rumaa. Myös tältä osin Kiannon teos on täysin tätä päivää.

Lukemassani kirjan pokkariversiossa on järjettömän hieno kansi. Äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko tämä teoksen alkuperäiskansi. Voisi kyllä olla. Hienoa graafikontyötä, sanon minä.

****

Että päivää vaan: täällä ollaan pitkäksi venähtäneen kirjoitustauon jälkeen. Jospa tästä taas vauhtiin pääsisi.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin

Ystävätär kävi kylässä ja unohti pöydälle kirjansa, johon minä tartuin. En tiedä, olisinko muuten osannut hakeutua tämän opuksen pariin, mutta olipa kiva, kun tuli tällaista sattumalta luettua.

Kirjailija Pamela Druckerman asuu Pariisissa englantilaisen miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Koko kirjan pointti on se, miten pariisilainen lapsenkasvatus poikkeaa amerikkalaisesta.

Lastenkasvatus on pienten lasten äitinä aina varsin kiinnostava aihe. Kun lisätään vielä ekspatriaatin näkökulma, niin kirja on vieläkin viihdyttävämpi. Näin Kalifornian-vuotemme aikana pienen välähdyksen amerikkalaista lastenkasvatusta, joten senkin puolesta osa kirjan asioista tuntui kerrassaan tutuilta.

Suomalainen voi kirjan luettuaan todeta, että pariisilainen lastenkasvatus ei poikkea juurikaan suomalaisesta - rajoja ja rakkautta koetetaan tarjoilla sopivassa suhteessa. Kirja antaa ymmärtää, että rapakon toisella puolella annetaan lasten paljon vapaammin "toteuttaa itseään", mistä seuraa aika kaoottisia tilanteita, neuroottisia perheitä ja lapsia, jotka kuvittelevat olevansa maailman napa. Ranskalaisen lastenkasvatuksen ydin puolestaan on cadre, raamit, jotka ovat hyvinkin tiukat, mutta joiden sisällä lapset saavat kokeilla kaikenlaista.

Koska kirjailija on yhdysvaltalainen, suomalaista välillä lähes nauratti, millaisiin asioihin hän oli ranskalaisessa lastenkasvatuksessa, päiväkotielämässä ja koulutuksessa kiinnittänyt huomiota. Ehkäpä eurooppalaisessa kasvatuksessa tosiaan on joitakin yhtenäisiä periaatteita.

Minusta kirjan kiinnostavinta antia olivat runsaat kuvaukset siitä, miten ranskalaisia lapsia kasvatetaan ruoka- ja ruokailutapakulttuuriin. Mon Dieu, millaista ruokaa lapset saavat pariisilaisessa, kunnallisessa päiväkodissa! Ja miten hienon ehdotonta on perheiden vaatimus yhteisistä ruokailuhetkistä, monipuolisesta ruuasta ja asiallisista pöytätavoista. Tässä voisi olla suomalaisillakin viilaamista.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Perijät

Olen todennut, että Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin kannattaa tarttua silloin, kun haluaa luettavakseen siistiä, harmitonta kirjallisuutta, jota lukee oikein mielellään, mutta jonka ei halua aiheuttavan liian suuria väristyksiä.

Joskus juhannuksen alla luin Hämeen-Anttilan vuonna 2006 ilmestyneen kirjan Perijät (Otava). Se ei pettänyt mielikuvaani kirjailijan teoksista.

Nyt on elokuu, ja minä olen muistamaton. Sen muistan, että Perijät oli oikein viihdyttävä ja hämeenanttilamaisen eleettömän varma. Hämeen-Anttilan kirjoissa näkyy aina jollakin tavoin kirjailijan tavaton lukeneisuus ja akateeminen sivistys. Välillä se on tuntunut minusta liian päälle liimatulta hifistelyltä, mutta Perijät ei ärsyttänyt.

Perijät on Dallas meets Niskavuori -tyyppinen sukutarina vanhoine tiloineen, suvun mustine lampaineen ja kotiin palaavine poikineen. Vanha isäntä on luonut yrityksen, jonka JR koettaa tuhota, ja sitten tulee tappelu Bobbyn kanssa, joka haluaa pitää firman kunnossa ilman vilunkia. Tietysti myös rakastutaan. Sue Ellen on reipas ja rehti.

Oivallista viihdettä! En muistanut ottaa kirjasta kuvaa enkä ehkä vuoden päästä muista tätä lukeneeni, mutta voin silti suositella leppoisaksi lukemiseksi.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Iso

Voi että tykkäsin! Pekka Hiltusen Iso (WSOY, 2013) on ollut kesän paras lukukokemus.

Iso on iso teos ylipainosta ja siitä, miltä ihminen saa näyttää.

Kirjan päähenkilöä Annia ottaa tiukasti päähän. Koko maailma tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen pitäisi olla pienempi, vaikka hän on älykäs ja täysin terve ihminen. Anni lähtee omaan taisteluunsa asenteita vastaan. Aseinaan hänellä on häikäisevä tietomäärä ja rohkeus.

Iso on taitavasti rakenneltu kokonaisuus, jota lukiessani lapset saivat jäädä hetkeksi omilleen, kun äidin piti vähän uppoutua. Pekka Hiltunen upottaa hienosti faktaa kaunokirjallisen tekstin sekaan. Iso antaa lukijalle monia tuoreita näkökulmia siihen, mitä ylipainoisuudesta pitäisi ajatella.

Toivottavasti tämä kirja käännetään mahdollisimman monelle kielelle ja toivottavasti se löytää lukijansa. Enpä juuri tiedä länsimaata, jossa ihmisillä ei olisi syytä pohtia Hiltusen romaanin aiheita. 

Hienosta teoksesta minulle jäi ehkä vähän ohi aiheen mieleen yksi kuvaus: parisivuinen pätkä, jossa Hiltunen kuvaa kirjastojen informaatikkojen työtä, oli komea kunnianosoitus tiedonhaun ammattilaisille. 

Eilisen (kesä-)lukemisia: Viikkoja, kuukausia

Kun mieheni sairastui, muistan, että mieleeni tuli joskus Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittama Viikkoja, kuukausia. Olin siitä vuosia aiemmin kuullut ja tiesin kirjan käsittelevän sitä, miten pariskunta ja sen pienet lapset joutuvat kohtamaan perheenisän nopeassa tahdissa kuolemaan johtavan sairauden.

Yhtä lailla tiesin, että tätä kirjaa minun ei pidä mieheni sairauden aikana lukea.

Alkukesästä kirja tuli kirjakaupan hyllyssä vastaan ja hetken mielijohteesta sen nappasin. Näköjään oli mieli valmis sen lukemiseksi.

Olin lukenut kirjasta aika monta arvostelua. Kaikissa oli todettu, kuinka musertavan surullinen kirja on.

Luin kirjan parilta istumalta. Olin valmistautunut suuriin tunnekuohuihin ja nenäliinapaketin tyhjenemiseen.

Vaan eipä tapahtunut mitään. Kirja on valtavan hieno, sydämeenkäypä, kaunista kieltä ja todellakin musertavan, pakahduttavan surullinen. Kertakaikkisen suositeltava teos.

Taitaa vain olla niin, että kun on itse käynyt samat asiat läpi (vielä Lundánejakin nopeammassa tahdissa), niin oma sielunliikahdusmittari ei kovin helposti värähdä. Kirjaa lukiessa lähinnä vain nyökyttelin: juuri noin, tismalleen tuolla tavalla, tiedän tunteen.

Onneksi en lukenut kirjaa mieheni sairastaessa. Se olisi ollut aivan liian hirveää ja turhaa itsensä kiusaamista. Nyt Viikkoja, kuukausia puki kauniisti sanoiksi monia sellaisia fiiliksiä, jotka olivat ja ovat valitettavan tuttuja.

Eilisen lukemisia: Minu Supilinn

Kun vuosia sitten luin Kjell Westön upean Missä kuljimme kerran, huomasin, että sen ansiosta Helsingistä tuli minulle, maalaistollolle, paljon läheisempi ja viehättävämpi kaupunki.

Suomalaisen Mika Keräsen kirjoittama vironkielinen Minu Supilinn tekee saman Tarton kaupungin suhteen. Keränen tuskin pokkaa teoksellaan Finlandia-palkintoa, mutta oman tärkeän osansa pienen kaupungin kulttuurihistorian tallentamisessa hän ehdottomasti tekee. Jos Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa eivät ole entuudestaan tuttuja, tämän kirjan lukemisen jälkeen visiitti Viron henkiseen pääkaupunkiin luultavasti alkaa kiinnostaa.

Supilinn on Keräsen mukaan hieman kuin Tampereen Pispala, puutalonkaupunginosa, joka viime vuosina on noussut arvoonsa. Supilinn (suomeksi Soppakaupunki) on säästynyt pahimmilta gryndereiden lasipalatsioksennuksilta ja säilynyt melko terveenä puutalokokonaisuutena. Alueella asuu ihmisiä, jotka vaalivat Supilinnan omaleimaista kaupunkikuvaa ja kulttuuria.

Keränen itse on asunut Virossa jo noin 20 vuotta ja tuntee Tarttonsa varmasti paremmin kuin moni syntyperäinen Emajõen varren kasvatti. Vapaana kirjoittajana työskentelevällä Keräsellä on taito ja tieto kuvailla hauskoin anekdootein Supilinnan takapihojen sattumuksia sekä Papu-, Meloni- ja Peruna-nimisten katujen kulkijoiden eloa.

Kirja on mukavan rehellinen ja suora. Keränen on täysillä Tarton ja Supilinnan puolta, mutta ei sokeasti ihannoiden. Hyvinvointivaltion kasvatti näkee Virossa myös maan kurjat, välillä voimattomaan kiukkuun ajavat puolet.

Minu Supilinn on kevyttä, nopeaa luettavaa. Kirja koostuu melko lyhyistä luvuista, joilla ei välttämättä ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin yläkäsite Supilinn. Lukijana olisin toivonut kenties hieman laajempia tekstin linjoja, mutta toisaalta tällainen rakenne sopii tämän sortin kirjaan hyvin. Kirjaa voi halutessaan lukea luvun sieltä, toisen täältä. Valokuvaliite aukaisee Supilinnaa tuntemattomalle hyvin kaupunginosan maisemia, jos mielikuvitus ei riitä kuvitteluun. Kirjan ensimmäisena aukeaman karttaan palasin lukiessani monesti, kun halusin ymmärtää, missä päin kaupunkia missäkin luvussa liikuttiin.

Minu Supilinn on osa Virossa erittäin suosittua Minu...-kirjojen sarjaa. Petrone Print -kustantamon kirjat ovat jatkuvasti kirjakauppojen kymmenen myydyimmän kirjan hyllyillä.

Sarja koostuu kirjoista, joita kirjoittavat eri maissa asuvat virolaiset (ja Keräsen tapauksessa Virossa asuva suomalainen). Sarjan suosiota seuratessa en voi olla ajattelematta, että virolaisilla vaikuttaa olevan kova hinku nähdä, miten yksittäiset kanssakansalaiset ovat maailmalla selvinneet. Kun samalla tietää, kuinka paljon virolaiset muuttavat kotimaastaan pois, mietin, kuinka moni lukee Minu...-kirjoja hakeakseen tietoa mahdollisesta houkuttelevasta uudesta asuinmaasta.

Toivottavasti mahdollisimman harva on niillä mielin, sillä kuten Minu Supilinn osoittaa, Virossa on henkeä ja elämää, josta kannattaa pitää huolta. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Elämästään voi koettaa tehdä juuri sen näköisen kuin itse haluaa, kuten Keränenkin sanoo tehneensä.

Eilisen lukemisia: Ihmisen osa

Talvella luin ensimmäisen kerran Kari Hotakaista. Jumalan sana -romaani oli hieno, mutta lukeminen eteni nihkeästi. 


Nyt lukemani Ihmisen osa (2009) puolestaan osui ja upposi minuun täysillä. 

Salme Malmikunnas on 80-vuotias entinen lankakauppias, joka tarvitsee rahaa. 7 000 euron edestä hän kertoo elämänsä tarinan kirjailijalle, joka puolestaan tarvitsee idean uutta kirjaansa varten.

Lukija saa eteensä kirjailijan version Malmikunnaan perheen elämästä. Kaikki ei ole pienyrittäjien elossa mennyt lähimainkaan niin idyllisesti kuin saariston lapsilla, mutta Malmikunnaat pitävät järkähtämättä omiensa puolta. 

Kuten Jumalan sanassakin, Hotakainen antaa kyytiä nykyajan tärkeily- ja menestysvaatimuksille. Suomalaisia puhuttaneet viime vuosien ilmiöt ja tapahtumat vilahtelevat jatkuvasti sivujuonteina tarinassa. 

Kirjan takakansi kertoo, että Ihmisen osa on "pelottavan traaginen ja syvän humoristinen romaani". Sitä se tosiaan on. Kirjaa lukee usein pala kurkussa ja välillä nauraen kristallinkirkkaasti kuvatulle suomalaisuudelle. 

Hotakaisen kieli on Jumalan sanan tavoin komeaa. Hotakaiselta myös lohkeaa säännöllisesti heittoja, joissa on muistovärssykirjoihin päätyvien klassikoiden aineksia. Kuten vaikkapa tämä: 

"Joskus tekisi mieli ottaa syliin nämä surkeat ja synkät miehet ja sanoa: älä korosta pahuutta, älä kiellä hyvyyttä. Mene vain sinne elämän keskelle ja häikäisty." 

**** 

EDIT 13.7. Alkuperäisessä postauksessani oli niin paljon kirjoitusvirheitä, että kävin niitä oikomassa. 

Eilisen lukemisia: Lasi maitoa, kiitos

Voihan kepeä kesälukeminen. Kun olin lukenut parikymmentä ensimmäistä sivua norjalaisen Herbjörg Wassmon kirjaa Lasi maitoa, kiitos, ajattelin, että en selviä teosta loppuun. Tarina on niin karu ja niin armotonta pahoinvointia aiheuttava, että hetkittäin lukunautinto oli hakusessa.

15-vuotiaan liettualaistytön Dorten tarina ei ole kaunis. Dorte päätyy köyhästä maalaiskylästä prostituoiduksi rikkaaseen Norjaan. Tarvinneeko kertoa enempää? 

Monessa teoksesta lukemassani kirja-arvostelussa sanotaan, että jotenkin Dorte onnistuu kaiken kauheuden keskellä säilyttämään lapsenmielisyytensä. Olen samaa mieltä - kirjassa on toivon kipinä. 

Mutta tosielämässä toivoa saa tosissaan hakea. Oli todella surullista huomata juuri kirjan lukemisen aikoihin Hesarin uutinen Helsingin prostituutiosta (valitettavasti en löydä ko. uutislinkkiä nyt mistään). Wassmon ei varmasti ole tarvinnut keksiä kirjansa tarinoita ja yksityiskohtia, vaan pahoin pelkään, että hän on saanut lievennellä todellisuuden tapauksia. 

Lasi maitoa, kiitos, on vaikuttava, kirvelevä kirja, joka pakottaa ajattelemaan koko ajan ympärillämme tapahtuvia järjettömyyksiä.

Kirjan alussa oli minusta hämmästyttävä yhtäläisyys Sofi Oksasen Puhdistukseen. Kummankin romaanin ensimmäisellä sivulla viitataan pörisevään kärpäseen ja lennon herättämiin tuntoihin. Hassua.

Wassmon tarinankerronta oli niin hyvää, että pitänee tarttua myös hänen teoksistaan tunnetuimpaan, Dinan kirjaan.

(Kuvan alkuperäislähde on tässä.)

Eilisen lukemisia: Just My Type

Kevään aikana kirjojen lukeminen on edistynyt hitaasti kuin laskiaisen matka naapuripuuhun. Ei hyvä, varsinkaan silloin, kun luettavana on niinkin timanttinen teos kuin Simon Garfieldin Just My Type. 

Hyvä kirja muuttaa lukijansa tapaa katsoa maailmaa. Harva opus kuitenkaan tekee sitä niin konkreettisesti kuin Just My Type.

Typografiaa, fontteja, niiden historiaa, tätä päivää ja uusien kirjasintyyppien luomista käsittelevän kirjan luettuaan alkaa kävellä päin liikennemerkkejä. Jokaista kylttiä ja opastetaulua ryhtyy töllöttelemään uudella tavalla, sillä kaikki ympäristön fontit kertovatkin nyt uutta, ihmeellistä tarinaa.

Tämän tietokirjan avainsana onkin minusta tarina. On kertakaikkisen oivallista, että Garfield on osannut tehdä fonteista näin viihdyttäviä ja samalla täynnä tietoa olevia tarinoita. Miten syntyi parjattu Comic Sans? Kuka oikein loi Microsoftin ohjelmien oletusfonttina levinneen Calibrin? Mitä fontteja tuijotamme Pariisin metrokarttaa lukiessamme? Mikä kirjasintyyppi teki Barack Obamasta presidentin?

Kirja avaa silmät näkemään fonttien merkityksen imagon luojana. Tämän kirjan ajatuksiin palaan taatusti sitten, kun löytyy sopiva hetki miettiä oman yrityksen (ja blogin!) visuaalista ilmettä ja fonttivalintoja.

Garfieldin 2010 ilmestynyt kirja on hilpeällä tavalla ajankohtainen siksikin, että opuksen loppupuolella kirjailija listaa oman 10 huonointa fonttia -listansa. Sen ykkösenä on Lontoon olympialaisten käsittämätön fontti. Olen maallikko typografia-asioissa, mutta täysin samaa mieltä Garfieldin kanssa -Lontoon fontti on kamala. Edes vuosinumerosta 2012 ei meinaa saada selvää. "Kiinnostavia muotoja ja kulmia", jep-jep.

Vaan onneksi maailma on täynnä kauniita kirjasintyyppejä! Just My Type auttaa hahmottamaan, mistä on hyvät fontit tehty. Eikä sitä Comic Sansiakaan tarvitse aina nälviä.

Kirjainto

Nyt on pakko etukäteishehkuttaa erästä kirjaa, jonka lukemisessa olen vasta puolivälissä. Simon Garfieldin fonteista kertova kirja Just My Type on aivan sairaan hyvä! Kirja on jo ehtinyt mullistaa täysin sen, miten katson erilaisia fontteja.

Lisäksi opus on tutustuttanut minut aprillipilaan, jota elegantimpaa ja hauskempaa tuskin olen koskaan nähnyt. Kuinka moni teistä tuntee San Serriffen saariryhmän?

Isompi postaus kirjasta tulee tietenkin aikanaan Eilisen lukemisten sarjaan.

Eilisen lukemisia: Blogimarkkinointi

Vähän aikaa sitten Yhdysvalloista takaisin muuttaaneena en voi olla hihittelemättä Blogimarkkinointi-kirjan alaotsikolle Blogilla mainetta ja mammonaa. Tämäntyyppisiä otsakkeita on amerikkalainen tietokirjallisuus väärällään.

Mutta näinhän se menee. Jos bloggaa ammattimaisesti, luultavasti haluaa blogilleen mainetta (miksi muuten bloggaisi?), ja tuskinpa kukaan mammonaakaan vastaan pykii.

Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen kirja on täsmäosuma minunkaltaiselleni bloggaajalle. Olen blogannut vuosia, blogikirjoittamisen tyylilaji on tuttu ja homman peruskuviot ovat selvät. Silti voisin blogata paljon, paljon paremmin ja ammattimaisemmin. Juuri tähän viilaamiseen kirja on omiaan. Toisaalta kirjaa oli mukava lukea siksi, että tunsin, etten ole ollut bloggaamiseen liittyvien valintojeni kanssa aivan metsässä.

190-sivuinen, käsikirjamainen teos on hyvin nopealukuinen. Se, kuka jo bloggaamisen perusasiat hallitsee, voi silmäillä melko rivakasti läpi esimerkiksi blogin perustamiseen liittyvät opit.

Itselleni luku hakukone-optimoinnista oli puhdasta kultaa. Lopultakin asia selvitettiin niin, että ymmärsin! Kävijäseuranta-luku sai minut jo liittämään blogini Google Analyticsiin. Tärkeät apuvälineet -luku oli samoin silmiä avaava. Aion taatusti kokeilla siinä mainittuja välineitä. Luku organisaatioblogin pitämisestä oli itselleni järkyttävän hyödyllinen.

Näiden lisäksi löysin kirjasta lukuisia yksittäisiä vinkkejä ja parantamisideoita, jotka aion ottaa käyttöön. En esimerkiksi ollut tajunnut, että blogin kuvat on hyvä nimetä muutoin kuin tyylillä "IMG_12345.jpg".

Ehkä vieläkin enemmän olisin kirjassa toivonut tapausesimerkkejä. Esimerkiksi kirjassa mainittu Hellapoliisi-blogin tarina oli hyvin kiinnostava, ja joitakin tällaisia kehityskertomuksia olisin kernaasti lukenut useammankin.

Samankaltaista näytä, älä kerro -asennetta olisin kaivannut joihinkin teknisempiin ohjeisiin. Esimerkiksi ohjeet blogin asentamisesta palvelimelle olisi kenties voinut esittää visuaalisemmin.

Blogimarkkinointi ei ehkä mullista omaa bloggaamistani, mutta taatusti pala kerrallaan parantaa sitä. Kaikille aloitteleville bloggaajille tämän opuksen pitäisi olla pakollista luettavaa. Blogimaailman ykkösnyrkit voivat käydä kirjasta tarkastamassa, ovatko perusasiat vielä hanskassa.

Eilisen lukemisia: Kirahvin kyyneleet

Kun pari vuotta sitten luin Mma Ramotswe -sarjan ensimmäisen kirjan, Naisten etsivätoimisto No. 1:n, ajattelin automaattisesti, että kirjan tekijä on nainen. Ihmeellinen, alitajuntainen ennakko-oletus.

Nyt tiedän jo, että lempeän aurinkoisen kirjasarjan tekijä on skotlantilainen Alexander McCall Smith, vuonna 1948 syntynyt oikeustieteen emeritusprofessori.

Kirahvin kyyneleet (kamalan kioskikirjamainen nimi, muuten) on sarjan toinen kirja.

Tätä kirjaa, kuten sarjan ensimmäistäkin, voinee kuvailla läpeensä sympaattiseksi ja vähän naiiviksi. Lukeminen on nopeaa, tarina kulkee vaivatta eikä päätään tarvitse aivan hirveästi rasittaa. Mainiota, hyväntahtoista viihdettä, siis.

Itselleni lukemieni Mma Ramotswe -kirjojen suurin anti on ollut se, että olen tajunnut, kuinka hävettävän vähän Afrikasta tiedän. Luen ylivoimaisesti eniten suomalaista kirjallisuutta. On hyvä, että jo pelkästään tällainen todella kepeä käsilaukkulukeminen herättää huomaamaan, että repertuaaria olisi syytä laajentaa.

No, nyt luettavana onkin lisää Afrikka-asiaa, mutta useamman potenssin verran jyrkempää kamaa, Ayaan Hirsi Alin Infidel (suom. Pakomatkalla). Sen ensimmäiset kymmenet sivut ovat olleet hypnoottisen hienoja. En jaksa uskoa, että kirja loppua kohti kovasti huononee.

Eilisen lukemisia: Jumalan sana

Lienen suunnilleen Suomen ainoa ihminen, joka ei ole lukenut Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä. Enkä totta puhuen muista, olenko lukenut muutakaan Hotakaista ennen tätä, joten oli jo aikakin tarttua Finlandia-palkitun teokseen.

Jumalan sana on hieno kuin mikä. Päähenkilö Hopeaniemen ja autonkuljettaja-Armaksen dialogia lukiessa tunsi istuvansa autossa heidän kanssaan. Kapitalismia ja markkinavoimia Hotakainen kuvaa minusta ainutlaatuisella tavalla.

Loppua kohden tarina kiristyy ja tiivistyy uljaasti. Kun tuli Hopeaniemen aika astua televisiokameroiden eteen, puristin kirjankansia tiukasti ja käskin aviomiehen olla hiljaa. Hopeaniemen hirvittävä jännitys ja ramppikuume oli kuvattu tavalla, joka sai sisuskalut rutistumaan. Samaan tunteen koin aikanaan Kuninkaan puhe -elokuvaa katsoessani.

Komeaa, ajassa kiinni olevaa sanataidetta. Suosittelen.

Eilisen lukemisia: Freelancerin kahvilakäytösopas

Olen kannettavan tietokoneeni kanssa täkäläisten kahviloiden vakiokalustoa. Kun omaa konttoria ei ole, istun kirjoittamassa siellä, missä on langaton verkko, pistorasioita ja hyvää kahvia. Pidemmän päälle ratkaisu ei ole ihanteellinen, mutta tämänhetkisessä elämäntilanteessani se toimii.

En ole läppäreineni yksin. Piilaakson kuppiloissa istuu yrittäjä jos toinenkin. Olen usein miettinyt, kuinka kauan on sopivaa istua yhdessä ja samassa kahvilassa. Tuntuu, että työpäivän mittaa ei kehtaisi missään paikassa jumittaa ja olenkin yleensä lounasaikaan vaihtanut "toimistoani".

Mountain View'n kaupungissa on mukava kahvila nimeltä Red Rock Coffee. Sen ikkunalaudalta löysin sattumoisin kopion jutusta, jossa käsitellään sitä, millainen on kohtelias tapa tehdä työasioita kahvilassa.

The Entrepreneur's Guide To Coffee Shop Etiquette antaa vastauksen moneen mielessäni pyörineeseen kysymykseen.

Jutun pääteesit olivat seuraavat: 

- Jos työskentelet kahvilassa, osta AINA jotakin. Jos olet kahvilassa koko päivän, on kohteliasta ostaa uusi kupponen juomaa muutaman tunnin välein.
- Kahvilassa saa viipyä niin kauan kuin huvittaa. Kahvilanomistaja on aina iloisempi siitä, että kuppilassa on edes yksi asiakas kuin että siellä ei olisi ketään.
- Työpuhelut olisi kohteliasta soittaa kahvilan ulkopuolelta.
- Älä koskaan pidä tietokoneesi kaiuttimia päällä, vaan käytä kuulokkeita.
- Olet yksi ihminen, joten käytä vain yhtä tuolia. Laukuilla ja takeilla ei varata tyhjiä tuoleja.
- Toisia kahvilassa istuvia voi pyytää vahtimaan tavaroita vaikkapa vessareissun aikana.
- Pieniä kokouksia kahvilassa voi pitää, mutta väkimäärän ei olisi hyvä ylittää neljää.
- Käytä verkkoa asiallisesti. Aikuisviihde- ja pelisivustoilla voit surffailla kotona.
- Anna tarjoilijoille hyvät juomarahat, niin kaikilla on parempi mieli siitä, että pyörit nurkissa pitkään.

Sinällään näissä ohjeissa ei ole mitään, mitä tolkulliset käytöstavat omaava ihminen ei pystyisi päättelemään. Mutta koko ilmiö on minusta vain niin kiinnostava ja on hauskaa, että aiheesta on tällainen juttu tehty. Toimistotila on kallista ja yksityisyrittäjiä on paljon, joten kahviloissa toimii melkoinen kerrostuma täkäläistä yritystoimintaa. Virossa tällaista en ole vielä yhtä paljon nähnyt. Suomesta en tiedä, kun en ole siellä aikoihin niin pitkään ollut, että olisin voinut tällaista asiaa aistia.

Jutun hauskin vinkki oli kenties se, että useamman pistokepaikan sisältävän jatkojohdon avulla voi saada paljon uusia kavereita, kun hysteerisenä pistorasiaa etsivät yrittäjät koettavat saada koneensa akkua ladattua. Loistava ajatus! Sähkön tarjoamisen jälkeen voikin jo antaa käyntikorttinsa ja alkaa jutella mahdollisista yhteistyökuvioista.

Eilisen lukemisia: Minä, toimittaja

Joulupukki (kiitos, äiti!) oli niin ystävällinen, että vaivautui raahaamaan Piilaaksoon asti tuoretta suomalaista kirjallisuutta. Hyvä, että viitsi, sillä muutoin yli 30-vuotinen joulukirjan perinne olisi luultavasti katkennut.

Kun sain kirjan käsiini, mietin hetken, kuka nainen kirjan kannessa on (mikä on vähän noloa; lehtialalla työskentelevänä tämän kaiketi pitäisi olla perustietoa). Jos olisin joskus ollut Glorian tilaaja, niin olisin varmasti heti tiennyt. Ei, en ala jeesustella ja väittää, että en lue Gloriaa, koska se on liian fiini. Kyllä varmasti luen, kun sen satunnaisesti näppeihini saan.  

Riitta Lindegren on pitkäaikaisena Glorian päätoimittajana tehnyt huiman päivätyön suomalaisten (naisten) aikakauslehtien kehittämisessä. Hänen urastaan ja ajatuksistaan oli hyvin mielenkiintoista lukea. 

Erityisen mukavaa oli lukea naisesta, joka ei käytä koko valveillaoloaikaansa anteeksipyytelyyn ja olemassaolonsa häpeilyyn. Siinä mielessä kirja oli suorastaan inspiroiva. 

Kirja on ehdottoman kiinnostava, mutta tekstinä odotin siltä enemmän. Olettaa sopi, että kirja koostuu katkelmista elämän varrelta, mutta välillä juttu loikki tarinasta ja kohtaamisesta toiseen sellaisin harppauksin, että lukijana hämmennyin. Kirja olisi minusta kaivannut, niin, öö - enemmän toimitustyötä. 

Vaan omassa tyylilajissaan teos on mainiota viihdettä ja oivallinen vilkaisu suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmeniin. Lindegren on ehtinyt tavata urallaan niin monta vaikuttajaa, että näiden tapaamisten kuvailun kautta välittyi lukijallekin värikkäitä välähdyksiä eri vuosikymmenien ajatusmaailmasta.

Kirja vakuutti minut lopullisesti myös siitä, että Tellervo Koivistolla on kenties maailman lakonisin huumorintaju. Siitä sain maistiaisia ensimmäisen kerran joskus kauan sitten, kun luin Koiviston kirjoittaman omaelämäkerrallisen Päiväkirjan uudet sivut. Lindegrenin kirja vain vahvisti asiaa. Koivisto on osannut pudotella sellaisia one-linereita, että niihin ei ole lisättävää. Go, Telle!

Eilisen lukemisia: Postikorttimurhat

Olen tainnut lukea kaikki Liza Marklundin dekkarit ja yleensä pitänyt niistä kovasti. Postikorttimurhat ei tee poikkeusta. Aloitin kirjan lukemisen kampaajan tuolissa, ja juoni kiskaisi sen verran hyvin mukaansa, että rykäisin kirjan loppuun saman päivän iltana. Postikorttimurhat Marklund on kirjoittanut yhdessä James Pattersonin kanssa.

Lukutahti ei kerro verrattoman ylivoimaisesta lukunopeudestani, vaan siitä, että Postikorttimurhat on keveää, rivakkalukuista tavaraa. Se on melko yllätyksetön, perinteiset dekkarijuonenkäänteet sisältävä romaani, mutta omassa lajissa hyvin viihdyttävä ja koukuttava.

Tuskin jonkin ajan päästä enää muistan, mistä romaanin juonessa oli kyse, mutta sama se. Teos toimi mainiona aivot narikkaan -viihdepläjäyksenä totisemman lukemisen lomassa. Hauskan tuttuuden tunteen lukemiseen toivat ne kirjan hetket, joissa tarina käväisi Kaliforniassa ja Suomessa.

Kirjan pahikset olivat muuten harvinaisen kuvottavia. Toivottavasti heillä ei ole tosielämän esikuvia.

Eilisen lukemisia: Nenäpäivä

Pöh. 

Harmittaa, kun haluaisin sanoa, että pidin kovasti Mikko Rimmisen Nenäpäivästä. 

Kirjassa ovat kaikki asiat kohdillaan. Nenäpäivä on hieno, epätavanomainen tarina aiheesta, joka todellakin on syytä nostaa esiin. 

Rimmisen kieli on aivan hämmentävää. Mitään vastaavaa en ole nähnyt, ja on komeaa, että taitava kirjoittaja on osannut luoda täysin omannäköisensä tavan taivutella suomen kieltä uuteen uskoon. 

Kirjan lopun takaa-ajokohtaus on ihmeellisimpiä, liikuttavimpia ja absurdeimpia poliisi jahtaa -kuvauksia, mitä olen koskaan lukenut tai nähnyt. 

Päähenkilö Irma on kertakaikkisen riipaiseva. Häntä haluaisi halata ja hänelle haluaisi ryhtyä ystäväksi. Kaikki muutkin kirjan ihmiset ovat niin lihaa ja verta olevia arkisia hyviä suomalaisia, että lähes rinnasta kivistää. 

Silti on tunnustettava, että kirjan lukeminen oli minulle rämpimistä. Kuten aiemmassa postauksessa totesin, olin aloittanut kirjan varmaan kolmesti ennen kuin vasta neljännellä kerralla pääsin lukemisen makuun. Senkin jälkeen kävi toistuvasti niin, että jaksoin sivun, jaksoin kaksi ja sitten jo alkoi ajatus harhailla. 

Minusta alkoi tuntua, että Rimmisen tyyli toimisi paremmin silloin tällöin käytettävänä tehokeinona kuin koko romaanin mitalta. Rimmisen kielen luovuus ja maanläheisyys oli niin päälle vyöryvää, että vähempikin olisi minulle riittänyt. 

Irmaa hävetti koko ajan. Minuakin hävetti. Olenko jo totuttanut itseni niin kiivaaseen lukemiseen ja jatkuviin statuspäivitysten vaihtumisiin, että pysähtyminen hieman mutkaisemman kielen äärelle ei enää onnistu? Ajelenko sujuvasti moottoritietä, mutta Keravan pienemmillä kaduilla pujotellessa alkaa jo mennä hermo? Ei niin saa käydä! 

Nenäpäivä ei jättänyt kylmäksi. Voin sitä ehdottomasti suositella. Minulle se vain oli hieman liian hidas. Anteeksi, Irma. 

Luettavaa Laaksosta

Siinä sitä nyt olisi luettavaa 630 sivun verran. Menin kirjakauppaan etsimään syntymäpäivälahjaa, mutta päädyinkin lopulta ostamaan itselleni tämän. 

Piilaakso tekee ihmiselle kummia juttuja. En ole ollut elämässäni aiemmin juurikaan innostunut tekniikasta enkä vielä muutama vuosi sitten tainnut edes tietää, kuka on Steve Jobs. 

Nyt Jobsin elämäkerran lukeminen kiinnostaa kovasti. Samalla toivon oppivani paremmin ymmärtämään aluetta, jolla nyt asun. Walter Isaacsonin teos lienee hyvin vahvasti myös Piilaakson historiaa. 

Luettavanani on parhaillaan myös toinen Piilaaksoa käsittelevä kirja, jonka sisältö liippaa läheltä omaa elämäntilannettani paljon Jobs-raamattua enemmän. 

Raija Rapon ja Marita Seulamo-Vargaksen kirja Silicon Valley Journey - Experiences of Finnish IT Startups from Dot-Com Boom to 2010 vaikuttaa parin luvun lukemisen jälkeen teokselta, joka aivan jokaisen suomalaisen Piilaaksoon lähtijän tulisi lukea. Jos printtiversiota ei saa käsiinsä, voi kirjan ladata luettavakseen tältä Tekesin sivulta. 

Kummastakin opuksesta kirjoitan lisää, kunhan olen ne lukenut.