Kun vuosia sitten luin Kjell Westön upean Missä kuljimme kerran, huomasin, että sen ansiosta Helsingistä tuli minulle, maalaistollolle, paljon läheisempi ja viehättävämpi kaupunki.
Suomalaisen Mika Keräsen kirjoittama vironkielinen Minu Supilinn tekee saman Tarton kaupungin suhteen. Keränen tuskin pokkaa teoksellaan Finlandia-palkintoa, mutta oman tärkeän osansa pienen kaupungin kulttuurihistorian tallentamisessa hän ehdottomasti tekee. Jos Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa eivät ole entuudestaan tuttuja, tämän kirjan lukemisen jälkeen visiitti Viron henkiseen pääkaupunkiin luultavasti alkaa kiinnostaa.
Supilinn on Keräsen mukaan hieman kuin Tampereen Pispala, puutalonkaupunginosa, joka viime vuosina on noussut arvoonsa. Supilinn (suomeksi Soppakaupunki) on säästynyt pahimmilta gryndereiden lasipalatsioksennuksilta ja säilynyt melko terveenä puutalokokonaisuutena. Alueella asuu ihmisiä, jotka vaalivat Supilinnan omaleimaista kaupunkikuvaa ja kulttuuria.
Keränen itse on asunut Virossa jo noin 20 vuotta ja tuntee Tarttonsa varmasti paremmin kuin moni syntyperäinen Emajõen varren kasvatti. Vapaana kirjoittajana työskentelevällä Keräsellä on taito ja tieto kuvailla hauskoin anekdootein Supilinnan takapihojen sattumuksia sekä Papu-, Meloni- ja Peruna-nimisten katujen kulkijoiden eloa.
Kirja on mukavan rehellinen ja suora. Keränen on täysillä Tarton ja Supilinnan puolta, mutta ei sokeasti ihannoiden. Hyvinvointivaltion kasvatti näkee Virossa myös maan kurjat, välillä voimattomaan kiukkuun ajavat puolet.
Minu Supilinn on kevyttä, nopeaa luettavaa. Kirja koostuu melko lyhyistä luvuista, joilla ei välttämättä ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin yläkäsite Supilinn. Lukijana olisin toivonut kenties hieman laajempia tekstin linjoja, mutta toisaalta tällainen rakenne sopii tämän sortin kirjaan hyvin. Kirjaa voi halutessaan lukea luvun sieltä, toisen täältä. Valokuvaliite aukaisee Supilinnaa tuntemattomalle hyvin kaupunginosan maisemia, jos mielikuvitus ei riitä kuvitteluun. Kirjan ensimmäisena aukeaman karttaan palasin lukiessani monesti, kun halusin ymmärtää, missä päin kaupunkia missäkin luvussa liikuttiin.
Minu Supilinn on osa Virossa erittäin suosittua Minu...-kirjojen sarjaa. Petrone Print -kustantamon kirjat ovat jatkuvasti kirjakauppojen kymmenen myydyimmän kirjan hyllyillä.
Sarja koostuu kirjoista, joita kirjoittavat eri maissa asuvat virolaiset (ja Keräsen tapauksessa Virossa asuva suomalainen). Sarjan suosiota seuratessa en voi olla ajattelematta, että virolaisilla vaikuttaa olevan kova hinku nähdä, miten yksittäiset kanssakansalaiset ovat maailmalla selvinneet. Kun samalla tietää, kuinka paljon virolaiset muuttavat kotimaastaan pois, mietin, kuinka moni lukee Minu...-kirjoja hakeakseen tietoa mahdollisesta houkuttelevasta uudesta asuinmaasta.
Toivottavasti mahdollisimman harva on niillä mielin, sillä kuten Minu Supilinn osoittaa, Virossa on henkeä ja elämää, josta kannattaa pitää huolta. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Elämästään voi koettaa tehdä juuri sen näköisen kuin itse haluaa, kuten Keränenkin sanoo tehneensä.
Toivottavasti mahdollisimman harva on niillä mielin, sillä kuten Minu Supilinn osoittaa, Virossa on henkeä ja elämää, josta kannattaa pitää huolta. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Elämästään voi koettaa tehdä juuri sen näköisen kuin itse haluaa, kuten Keränenkin sanoo tehneensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sananen! Ole samaa mieltä, eri mieltä, haasta, korjaa virhe, ihmettele, anna lisätietoa, mitä tahansa, omalla nimelläsi tai nimimerkillä, mutta pysy asiallisuuksissa.