Eilisen lukemisia: Kaikki oikein

Joululoma onnistui hyvin siinäkin mielessä, että sain luettua enemmän kuin yhden kirjan.

Finlandia-voittajasta jo puhuinkin. Pukki toi myös Anna-Leena Härkösen viime vuonna ilmestyneen romaanin Kaikki oikein.

Kirja kertoo pariskunnasta, jonka kohdalle napsahtaa seitsemän miljoonan euron lottovoitto. Onnenkantamoisesta seuraa hyvää, huonoa ja sekavaa. Tai voinee sanoa, että lottovoitto sysää pariskunnan elämässä käyntiin muutoksia, joita alitajunta on jo kehitellyt.

Kaikki oikein on kepeää, viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Härkönen kirjoittaa hyvin uskottavan tuntuisesti niistä asioista, joita jättipotin saamisesta voisi kuvitella tapahtuvan. Lukija alkaa sujuvasti pyöritellä mielessään, päätyisikö itse samankaltaisiin ratkaisuihin, jos kädessä olisi seitsemän oikein -kuponki.

Kirjan parasta antia on minusta dialogi, jonka kirjoittamisen Härkönen hanskaa loistavasti. Päähenkilöpari Eevin ja Karin jutustelu on erinomaisen luontevaa.

Kaikki oikein ei räjäytä lukukokemuksena pankkia (öhö-öhö), mutta mukava viihdepläjäys tämä on kyllä.

Eilisen lukemisia: He eivät tiedä mitä tekevät

Joulupukki ei pettänyt ja toi tänäkin vuonna luettavaa. Kontista löytyi Finlandia-voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät.

Olin näköjään elänyt syksyn täydellisessä uutispimennossa Suomen tapahtumien suhteen, sillä en ollut seurannut Finlandia-uutisointeja lainkaan (huomatkaa ammattimainen suhtautumiseni kirjallisuuden opetuksen, krhm...)

Niinpä pääsin lukemaan kirjaa ilman mitään tietoa kirjasta tai kirjailijasta.

Valtosen teoksessa olisi minun suhteeni kaikki tähdenasennot kohdallaan: kirja kertoo pääosin 30 ja risat perheen elämästä, on tietotekniikan oivalluksia, Amerikan-eloa, aktivismia, lasten kasvattamista ja akateemista maailmaa.

Tarina on ehdottoman kiinnostava. Valtonen rakentelee pelottavan aidon oloisia tietotekniikkaan liittyviä tulevaisuuden visioita, jotka monelta osin ovat jo tottakin. Loistavaa, että suomalaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan nykymaailmalle tyypillisistä isoista aiheista. Hienoa, että kirja tuo esille, mikä on tieteellisen tutkimus on merkitys.

Mutta voi blääh. Miksi tästä kaikesta pitää kirjoittaa yli 500 sivua? Puolet vähemmän olisi riittänyt. Luin koko ajan odottavan tunteen vallassa. Milloin alkaa tapahtua? Milloin teksti alkaa lentää? Kai tämä nyt kohta lähtee vauhtiin niin kielen kuin tarinankin puolesta?

No ei lähtenyt. Tarina kyllä kulki hyvään, dramaattiseen loppuun saakka, mutta sen kiinnostavuus jäi kielellisen jaarittelun alle.

Valitettavasti joudun sanomaan, että He eivät tiedä mitä tekevät on vaatimattomin lukemani Finlandia-voittaja. Kirja on lukemisen arvoinen ja kiinnostava, mutta palkitulta opukselta olisin odottanut enemmän.

(Unohdin ottaa kirjasta kuvan ennen kuin annoin kirjan sukulaiselle lainaan. Kirjaan voi tutustua vaikka tästä.)

Eilisen lukemisia: Punainen viiva

Kirjallisuuden yksi hienoimpia piirteitä on sen kyky päästää ihminen aikamatkalle.

Ilmari Kiannon Punainen viiva (ilm. 1909) onnistuu heittämään lukijansa sujuvasti 1900-luvun alun Suomeen, Kainuun korpeen, tavallisten Romppasten elämään.

Kirjassa eletään talvea 1906 - 1907. Korpiloukon väki kuulee eduskuntavaaleista ja mahdollisuudesta saada sorretun työväen ääni esille. Punainen viiva on merkintä äänestyslipukkeessa, tiukasti puristetun kynän vetäisy kohti parempaa elämää.

Historiallisiin tosiasioihin viittaaminen auttaa tietysti aikamatkailussa, mutta minut yli sadan vuoden takaiseen aikaan heitti Kiannon kieli. Kirjailija voi kuvailla ansiokkaasti paikkoja, tapoja ja kulttuureja vuosien takaa, mutta kieli on se, joka tuo lukijalle menneisyyden rytmin, ihmisten äänen ja hengityksen. Kiannon kieli on mukana jokaisessa suksenpotkussa ja räkäisen sairaan lapsen huudossa. Kielen poljento vie aikaan, jota ei enää ole.

Ja voi hyvä ihme sentään, kuinka liikuttavan aitoja korpiloukkolaiset ovat tietämättömämyydessään. Heidän hämmennyksessään ja uuden pelossaan on huimasti samaa kuin Juhani Ahon Rautatien Matissa ja Liisassa, jotka joutuvat kohtaamaan kiskoilla kulkevan hirvityksen.

Niin kuin monessa menneisyyteen vievässä romaanissa, Punaista viivaa lukiessa voi vain ihmetellä, miten toivottoman vähän ihminen mihinkään koskaan muuttuu tai viisastuu. Tai maailma ylipäänsä. Nyt me toljotamme vaikkapa tietokoneiden ja muun tekniikan ihmeellisyyksiä samoin kuin korpiloukkolaiset äänestyskoppia tai Matti ja Liisa rautatietä.

Punaisessa viivassa idästä tuleva karhu saa kylän koirat haukkumaan levottomasti. Kontio nukkuu ja kääntää kylkeään, mutta kun se lopulta herää ja hermostuu, on jälki hyvin rumaa. Myös tältä osin Kiannon teos on täysin tätä päivää.

Lukemassani kirjan pokkariversiossa on järjettömän hieno kansi. Äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko tämä teoksen alkuperäiskansi. Voisi kyllä olla. Hienoa graafikontyötä, sanon minä.

****

Että päivää vaan: täällä ollaan pitkäksi venähtäneen kirjoitustauon jälkeen. Jospa tästä taas vauhtiin pääsisi.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin

Ystävätär kävi kylässä ja unohti pöydälle kirjansa, johon minä tartuin. En tiedä, olisinko muuten osannut hakeutua tämän opuksen pariin, mutta olipa kiva, kun tuli tällaista sattumalta luettua.

Kirjailija Pamela Druckerman asuu Pariisissa englantilaisen miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Koko kirjan pointti on se, miten pariisilainen lapsenkasvatus poikkeaa amerikkalaisesta.

Lastenkasvatus on pienten lasten äitinä aina varsin kiinnostava aihe. Kun lisätään vielä ekspatriaatin näkökulma, niin kirja on vieläkin viihdyttävämpi. Näin Kalifornian-vuotemme aikana pienen välähdyksen amerikkalaista lastenkasvatusta, joten senkin puolesta osa kirjan asioista tuntui kerrassaan tutuilta.

Suomalainen voi kirjan luettuaan todeta, että pariisilainen lastenkasvatus ei poikkea juurikaan suomalaisesta - rajoja ja rakkautta koetetaan tarjoilla sopivassa suhteessa. Kirja antaa ymmärtää, että rapakon toisella puolella annetaan lasten paljon vapaammin "toteuttaa itseään", mistä seuraa aika kaoottisia tilanteita, neuroottisia perheitä ja lapsia, jotka kuvittelevat olevansa maailman napa. Ranskalaisen lastenkasvatuksen ydin puolestaan on cadre, raamit, jotka ovat hyvinkin tiukat, mutta joiden sisällä lapset saavat kokeilla kaikenlaista.

Koska kirjailija on yhdysvaltalainen, suomalaista välillä lähes nauratti, millaisiin asioihin hän oli ranskalaisessa lastenkasvatuksessa, päiväkotielämässä ja koulutuksessa kiinnittänyt huomiota. Ehkäpä eurooppalaisessa kasvatuksessa tosiaan on joitakin yhtenäisiä periaatteita.

Minusta kirjan kiinnostavinta antia olivat runsaat kuvaukset siitä, miten ranskalaisia lapsia kasvatetaan ruoka- ja ruokailutapakulttuuriin. Mon Dieu, millaista ruokaa lapset saavat pariisilaisessa, kunnallisessa päiväkodissa! Ja miten hienon ehdotonta on perheiden vaatimus yhteisistä ruokailuhetkistä, monipuolisesta ruuasta ja asiallisista pöytätavoista. Tässä voisi olla suomalaisillakin viilaamista.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Perijät

Olen todennut, että Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin kannattaa tarttua silloin, kun haluaa luettavakseen siistiä, harmitonta kirjallisuutta, jota lukee oikein mielellään, mutta jonka ei halua aiheuttavan liian suuria väristyksiä.

Joskus juhannuksen alla luin Hämeen-Anttilan vuonna 2006 ilmestyneen kirjan Perijät (Otava). Se ei pettänyt mielikuvaani kirjailijan teoksista.

Nyt on elokuu, ja minä olen muistamaton. Sen muistan, että Perijät oli oikein viihdyttävä ja hämeenanttilamaisen eleettömän varma. Hämeen-Anttilan kirjoissa näkyy aina jollakin tavoin kirjailijan tavaton lukeneisuus ja akateeminen sivistys. Välillä se on tuntunut minusta liian päälle liimatulta hifistelyltä, mutta Perijät ei ärsyttänyt.

Perijät on Dallas meets Niskavuori -tyyppinen sukutarina vanhoine tiloineen, suvun mustine lampaineen ja kotiin palaavine poikineen. Vanha isäntä on luonut yrityksen, jonka JR koettaa tuhota, ja sitten tulee tappelu Bobbyn kanssa, joka haluaa pitää firman kunnossa ilman vilunkia. Tietysti myös rakastutaan. Sue Ellen on reipas ja rehti.

Oivallista viihdettä! En muistanut ottaa kirjasta kuvaa enkä ehkä vuoden päästä muista tätä lukeneeni, mutta voin silti suositella leppoisaksi lukemiseksi.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Iso

Voi että tykkäsin! Pekka Hiltusen Iso (WSOY, 2013) on ollut kesän paras lukukokemus.

Iso on iso teos ylipainosta ja siitä, miltä ihminen saa näyttää.

Kirjan päähenkilöä Annia ottaa tiukasti päähän. Koko maailma tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen pitäisi olla pienempi, vaikka hän on älykäs ja täysin terve ihminen. Anni lähtee omaan taisteluunsa asenteita vastaan. Aseinaan hänellä on häikäisevä tietomäärä ja rohkeus.

Iso on taitavasti rakenneltu kokonaisuus, jota lukiessani lapset saivat jäädä hetkeksi omilleen, kun äidin piti vähän uppoutua. Pekka Hiltunen upottaa hienosti faktaa kaunokirjallisen tekstin sekaan. Iso antaa lukijalle monia tuoreita näkökulmia siihen, mitä ylipainoisuudesta pitäisi ajatella.

Toivottavasti tämä kirja käännetään mahdollisimman monelle kielelle ja toivottavasti se löytää lukijansa. Enpä juuri tiedä länsimaata, jossa ihmisillä ei olisi syytä pohtia Hiltusen romaanin aiheita. 

Hienosta teoksesta minulle jäi ehkä vähän ohi aiheen mieleen yksi kuvaus: parisivuinen pätkä, jossa Hiltunen kuvaa kirjastojen informaatikkojen työtä, oli komea kunnianosoitus tiedonhaun ammattilaisille. 

Eilisen (kesä-)lukemisia: Viikkoja, kuukausia

Kun mieheni sairastui, muistan, että mieleeni tuli joskus Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittama Viikkoja, kuukausia. Olin siitä vuosia aiemmin kuullut ja tiesin kirjan käsittelevän sitä, miten pariskunta ja sen pienet lapset joutuvat kohtamaan perheenisän nopeassa tahdissa kuolemaan johtavan sairauden.

Yhtä lailla tiesin, että tätä kirjaa minun ei pidä mieheni sairauden aikana lukea.

Alkukesästä kirja tuli kirjakaupan hyllyssä vastaan ja hetken mielijohteesta sen nappasin. Näköjään oli mieli valmis sen lukemiseksi.

Olin lukenut kirjasta aika monta arvostelua. Kaikissa oli todettu, kuinka musertavan surullinen kirja on.

Luin kirjan parilta istumalta. Olin valmistautunut suuriin tunnekuohuihin ja nenäliinapaketin tyhjenemiseen.

Vaan eipä tapahtunut mitään. Kirja on valtavan hieno, sydämeenkäypä, kaunista kieltä ja todellakin musertavan, pakahduttavan surullinen. Kertakaikkisen suositeltava teos.

Taitaa vain olla niin, että kun on itse käynyt samat asiat läpi (vielä Lundánejakin nopeammassa tahdissa), niin oma sielunliikahdusmittari ei kovin helposti värähdä. Kirjaa lukiessa lähinnä vain nyökyttelin: juuri noin, tismalleen tuolla tavalla, tiedän tunteen.

Onneksi en lukenut kirjaa mieheni sairastaessa. Se olisi ollut aivan liian hirveää ja turhaa itsensä kiusaamista. Nyt Viikkoja, kuukausia puki kauniisti sanoiksi monia sellaisia fiiliksiä, jotka olivat ja ovat valitettavan tuttuja.

Eilisen lukemisia: Minu Supilinn

Kun vuosia sitten luin Kjell Westön upean Missä kuljimme kerran, huomasin, että sen ansiosta Helsingistä tuli minulle, maalaistollolle, paljon läheisempi ja viehättävämpi kaupunki.

Suomalaisen Mika Keräsen kirjoittama vironkielinen Minu Supilinn tekee saman Tarton kaupungin suhteen. Keränen tuskin pokkaa teoksellaan Finlandia-palkintoa, mutta oman tärkeän osansa pienen kaupungin kulttuurihistorian tallentamisessa hän ehdottomasti tekee. Jos Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa eivät ole entuudestaan tuttuja, tämän kirjan lukemisen jälkeen visiitti Viron henkiseen pääkaupunkiin luultavasti alkaa kiinnostaa.

Supilinn on Keräsen mukaan hieman kuin Tampereen Pispala, puutalonkaupunginosa, joka viime vuosina on noussut arvoonsa. Supilinn (suomeksi Soppakaupunki) on säästynyt pahimmilta gryndereiden lasipalatsioksennuksilta ja säilynyt melko terveenä puutalokokonaisuutena. Alueella asuu ihmisiä, jotka vaalivat Supilinnan omaleimaista kaupunkikuvaa ja kulttuuria.

Keränen itse on asunut Virossa jo noin 20 vuotta ja tuntee Tarttonsa varmasti paremmin kuin moni syntyperäinen Emajõen varren kasvatti. Vapaana kirjoittajana työskentelevällä Keräsellä on taito ja tieto kuvailla hauskoin anekdootein Supilinnan takapihojen sattumuksia sekä Papu-, Meloni- ja Peruna-nimisten katujen kulkijoiden eloa.

Kirja on mukavan rehellinen ja suora. Keränen on täysillä Tarton ja Supilinnan puolta, mutta ei sokeasti ihannoiden. Hyvinvointivaltion kasvatti näkee Virossa myös maan kurjat, välillä voimattomaan kiukkuun ajavat puolet.

Minu Supilinn on kevyttä, nopeaa luettavaa. Kirja koostuu melko lyhyistä luvuista, joilla ei välttämättä ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin yläkäsite Supilinn. Lukijana olisin toivonut kenties hieman laajempia tekstin linjoja, mutta toisaalta tällainen rakenne sopii tämän sortin kirjaan hyvin. Kirjaa voi halutessaan lukea luvun sieltä, toisen täältä. Valokuvaliite aukaisee Supilinnaa tuntemattomalle hyvin kaupunginosan maisemia, jos mielikuvitus ei riitä kuvitteluun. Kirjan ensimmäisena aukeaman karttaan palasin lukiessani monesti, kun halusin ymmärtää, missä päin kaupunkia missäkin luvussa liikuttiin.

Minu Supilinn on osa Virossa erittäin suosittua Minu...-kirjojen sarjaa. Petrone Print -kustantamon kirjat ovat jatkuvasti kirjakauppojen kymmenen myydyimmän kirjan hyllyillä.

Sarja koostuu kirjoista, joita kirjoittavat eri maissa asuvat virolaiset (ja Keräsen tapauksessa Virossa asuva suomalainen). Sarjan suosiota seuratessa en voi olla ajattelematta, että virolaisilla vaikuttaa olevan kova hinku nähdä, miten yksittäiset kanssakansalaiset ovat maailmalla selvinneet. Kun samalla tietää, kuinka paljon virolaiset muuttavat kotimaastaan pois, mietin, kuinka moni lukee Minu...-kirjoja hakeakseen tietoa mahdollisesta houkuttelevasta uudesta asuinmaasta.

Toivottavasti mahdollisimman harva on niillä mielin, sillä kuten Minu Supilinn osoittaa, Virossa on henkeä ja elämää, josta kannattaa pitää huolta. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Elämästään voi koettaa tehdä juuri sen näköisen kuin itse haluaa, kuten Keränenkin sanoo tehneensä.

Eilisen lukemisia: Ihmisen osa

Talvella luin ensimmäisen kerran Kari Hotakaista. Jumalan sana -romaani oli hieno, mutta lukeminen eteni nihkeästi. 


Nyt lukemani Ihmisen osa (2009) puolestaan osui ja upposi minuun täysillä. 

Salme Malmikunnas on 80-vuotias entinen lankakauppias, joka tarvitsee rahaa. 7 000 euron edestä hän kertoo elämänsä tarinan kirjailijalle, joka puolestaan tarvitsee idean uutta kirjaansa varten.

Lukija saa eteensä kirjailijan version Malmikunnaan perheen elämästä. Kaikki ei ole pienyrittäjien elossa mennyt lähimainkaan niin idyllisesti kuin saariston lapsilla, mutta Malmikunnaat pitävät järkähtämättä omiensa puolta. 

Kuten Jumalan sanassakin, Hotakainen antaa kyytiä nykyajan tärkeily- ja menestysvaatimuksille. Suomalaisia puhuttaneet viime vuosien ilmiöt ja tapahtumat vilahtelevat jatkuvasti sivujuonteina tarinassa. 

Kirjan takakansi kertoo, että Ihmisen osa on "pelottavan traaginen ja syvän humoristinen romaani". Sitä se tosiaan on. Kirjaa lukee usein pala kurkussa ja välillä nauraen kristallinkirkkaasti kuvatulle suomalaisuudelle. 

Hotakaisen kieli on Jumalan sanan tavoin komeaa. Hotakaiselta myös lohkeaa säännöllisesti heittoja, joissa on muistovärssykirjoihin päätyvien klassikoiden aineksia. Kuten vaikkapa tämä: 

"Joskus tekisi mieli ottaa syliin nämä surkeat ja synkät miehet ja sanoa: älä korosta pahuutta, älä kiellä hyvyyttä. Mene vain sinne elämän keskelle ja häikäisty." 

**** 

EDIT 13.7. Alkuperäisessä postauksessani oli niin paljon kirjoitusvirheitä, että kävin niitä oikomassa. 

Eilisen lukemisia: Lasi maitoa, kiitos

Voihan kepeä kesälukeminen. Kun olin lukenut parikymmentä ensimmäistä sivua norjalaisen Herbjörg Wassmon kirjaa Lasi maitoa, kiitos, ajattelin, että en selviä teosta loppuun. Tarina on niin karu ja niin armotonta pahoinvointia aiheuttava, että hetkittäin lukunautinto oli hakusessa.

15-vuotiaan liettualaistytön Dorten tarina ei ole kaunis. Dorte päätyy köyhästä maalaiskylästä prostituoiduksi rikkaaseen Norjaan. Tarvinneeko kertoa enempää? 

Monessa teoksesta lukemassani kirja-arvostelussa sanotaan, että jotenkin Dorte onnistuu kaiken kauheuden keskellä säilyttämään lapsenmielisyytensä. Olen samaa mieltä - kirjassa on toivon kipinä. 

Mutta tosielämässä toivoa saa tosissaan hakea. Oli todella surullista huomata juuri kirjan lukemisen aikoihin Hesarin uutinen Helsingin prostituutiosta (valitettavasti en löydä ko. uutislinkkiä nyt mistään). Wassmon ei varmasti ole tarvinnut keksiä kirjansa tarinoita ja yksityiskohtia, vaan pahoin pelkään, että hän on saanut lievennellä todellisuuden tapauksia. 

Lasi maitoa, kiitos, on vaikuttava, kirvelevä kirja, joka pakottaa ajattelemaan koko ajan ympärillämme tapahtuvia järjettömyyksiä.

Kirjan alussa oli minusta hämmästyttävä yhtäläisyys Sofi Oksasen Puhdistukseen. Kummankin romaanin ensimmäisellä sivulla viitataan pörisevään kärpäseen ja lennon herättämiin tuntoihin. Hassua.

Wassmon tarinankerronta oli niin hyvää, että pitänee tarttua myös hänen teoksistaan tunnetuimpaan, Dinan kirjaan.

(Kuvan alkuperäislähde on tässä.)

Eilisen lukemisia: Just My Type

Kevään aikana kirjojen lukeminen on edistynyt hitaasti kuin laskiaisen matka naapuripuuhun. Ei hyvä, varsinkaan silloin, kun luettavana on niinkin timanttinen teos kuin Simon Garfieldin Just My Type. 

Hyvä kirja muuttaa lukijansa tapaa katsoa maailmaa. Harva opus kuitenkaan tekee sitä niin konkreettisesti kuin Just My Type.

Typografiaa, fontteja, niiden historiaa, tätä päivää ja uusien kirjasintyyppien luomista käsittelevän kirjan luettuaan alkaa kävellä päin liikennemerkkejä. Jokaista kylttiä ja opastetaulua ryhtyy töllöttelemään uudella tavalla, sillä kaikki ympäristön fontit kertovatkin nyt uutta, ihmeellistä tarinaa.

Tämän tietokirjan avainsana onkin minusta tarina. On kertakaikkisen oivallista, että Garfield on osannut tehdä fonteista näin viihdyttäviä ja samalla täynnä tietoa olevia tarinoita. Miten syntyi parjattu Comic Sans? Kuka oikein loi Microsoftin ohjelmien oletusfonttina levinneen Calibrin? Mitä fontteja tuijotamme Pariisin metrokarttaa lukiessamme? Mikä kirjasintyyppi teki Barack Obamasta presidentin?

Kirja avaa silmät näkemään fonttien merkityksen imagon luojana. Tämän kirjan ajatuksiin palaan taatusti sitten, kun löytyy sopiva hetki miettiä oman yrityksen (ja blogin!) visuaalista ilmettä ja fonttivalintoja.

Garfieldin 2010 ilmestynyt kirja on hilpeällä tavalla ajankohtainen siksikin, että opuksen loppupuolella kirjailija listaa oman 10 huonointa fonttia -listansa. Sen ykkösenä on Lontoon olympialaisten käsittämätön fontti. Olen maallikko typografia-asioissa, mutta täysin samaa mieltä Garfieldin kanssa -Lontoon fontti on kamala. Edes vuosinumerosta 2012 ei meinaa saada selvää. "Kiinnostavia muotoja ja kulmia", jep-jep.

Vaan onneksi maailma on täynnä kauniita kirjasintyyppejä! Just My Type auttaa hahmottamaan, mistä on hyvät fontit tehty. Eikä sitä Comic Sansiakaan tarvitse aina nälviä.

Blogathon, 28. päivä: Kovan onnen lapsi

Mauri Kunnaksen kirjoja olen lukenut tenavana paljon, ja sama meno jatkuu edelleen, kun oma ulkomailla lapsuuttaan elävä jälkikasvu tankkaa Suomi-tietoutta Kunnaksen opuksista. 

Vaikka olen lukenut Kaksitoista lahjaa Joulupukille -kirjan kymmeniä kertoja, tajusin vasta nyt, millainen puulelu Joulupukin pajassa on valmistunut. Pieni yksityiskohta on yksi niistä syistä, minkä takia aikuisellekin riittää Kunnaksen kirjoissa viihdettä. 

Ja nythän kyseinen puulelu on taas kovin ajankohtainen. 

Blogathon, Day 23: If I Started Blogging Today, I Would...

It's time for the second Theme Post Day in Blogathon. Today, we blogathonists are encouraged to finish the phrase "If I started blogging today I would..."

Now then, let's see.

If I started blogging today I would...

- read books and blogs about blogging before I start my own weblog. Now there is so much more information available about blogging than it was back in 2004 when I started my first blog. It's really easy for a newbie to get good advice and not to make stupid mistakes (even though stupid mistakes can be very useful).

- just start. If you want to try something, so go ahead and try it. You can't lose anything by starting a blog. If it isn't for you, you can stop whenever you want.

- try Wordpress instead of Blogger. Maybe not to start with but later at some point. I've always used Blogger and I have just been too lazy to try other options. As an eager user of Gmail, Blogger just somehow fits my needs.

- make a plan how to get a picture for every single post of mine.

- not be so terribly ashamed of what other people think of my writings. Posts don't need to be perfect. You can take your time, try different ways of writing and learn. Later, there may be some really good posts but not every post can be a work of Shakespeare.


The photo of today comes from a newbie writer (and maybe a-blogger-to-be). My son, 4 years, wrote his first children's book, as he said himself.

I must say that Disney/Pixar has done their product placement well - look at the first words of his book :)

Kirjainto

Nyt on pakko etukäteishehkuttaa erästä kirjaa, jonka lukemisessa olen vasta puolivälissä. Simon Garfieldin fonteista kertova kirja Just My Type on aivan sairaan hyvä! Kirja on jo ehtinyt mullistaa täysin sen, miten katson erilaisia fontteja.

Lisäksi opus on tutustuttanut minut aprillipilaan, jota elegantimpaa ja hauskempaa tuskin olen koskaan nähnyt. Kuinka moni teistä tuntee San Serriffen saariryhmän?

Isompi postaus kirjasta tulee tietenkin aikanaan Eilisen lukemisten sarjaan.

Tiedän, että olet täällä - Google Analytics valvoo

Piskuinen blogini ei kävijämääriensä puolesta vielä tuki Bloggerin kaistaleveyksiä, mutta se ei estä minua tarkkailemasta, minkälaista kävijäliikennettä täällä on.

Google Analytics minun on pitänyt asentaa jo pieni ikuisuus sitten, mutta lopullisen sysäyksen sille antoi Blogimarkkinointi-kirja, josta minulla on lukematta enää muutama sivu. Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen kirja sai minut vakuuttumaan, että jos en ole tähän mennessä seurannut kävijävirtaa tarkemmin, niin nyt olisi korkea aika.

Blogimarkkinointi-kirjasta teen pian oman postauksensa Eilisen lukemisia -sarjaan.

Kymmenen vuoden yksinäisyys

Tallinnan pääkirjastoon oli ilmestynyt hylly, johon oli koottu kirjoja, joita kukaan ei ole lainannut viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kokoelma taitaa olla osa pientä näyttelyntapaista, sillä hyllyn vieressä oli vanha luettelokorttien laatikosto (saisikohan sen ostaa?), jykevä kirjastonhoitajan pöytä ja vähän muutakin kirjaston täti -memorabiliaa.

Mutta ne kirjat. Voi nidepoloja - kukaan ei ole ollut niistä vuosikymmeneen kiinnostunut. Luulisi, että esimerkiksi Stephen Kingin Tulisilmää (viroksi Tulesüütaja) olisi joku lukenut, mutta eipä vain ole.

Unohdettujen kirjojen joukossa oli myös koirien ensiapukirja, sekalainen joukko horoskooppikirjoja, Viron polkupyöräilyn 100-vuotishistoriikki sekä Kaari Utrion Kuukiven kevät. 


Minunkaan sydämeni ei millekään opuksista heltynyt. Yöpöytä notkuu jo muutenkin luettavasta. Mutta hauskan lehtijutun aiheen tästä sai.

Eilisen lukemisia: Jumalan sana

Lienen suunnilleen Suomen ainoa ihminen, joka ei ole lukenut Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä. Enkä totta puhuen muista, olenko lukenut muutakaan Hotakaista ennen tätä, joten oli jo aikakin tarttua Finlandia-palkitun teokseen.

Jumalan sana on hieno kuin mikä. Päähenkilö Hopeaniemen ja autonkuljettaja-Armaksen dialogia lukiessa tunsi istuvansa autossa heidän kanssaan. Kapitalismia ja markkinavoimia Hotakainen kuvaa minusta ainutlaatuisella tavalla.

Loppua kohden tarina kiristyy ja tiivistyy uljaasti. Kun tuli Hopeaniemen aika astua televisiokameroiden eteen, puristin kirjankansia tiukasti ja käskin aviomiehen olla hiljaa. Hopeaniemen hirvittävä jännitys ja ramppikuume oli kuvattu tavalla, joka sai sisuskalut rutistumaan. Samaan tunteen koin aikanaan Kuninkaan puhe -elokuvaa katsoessani.

Komeaa, ajassa kiinni olevaa sanataidetta. Suosittelen.

Virolainen ostaa keittokirjoja, mutta yhä vähemmän kaunokirjallisuutta

Pieni maa ja pienet lukemat. Viron viime vuoden myydyin kirja oli Aive Luigelan keittokirja Tervise kokaraamat. Sitä kävi kaupaksi 13 183 kappaletta.

Suomessa viime vuoden myydyin kirja oli Sääpäiväkirja 2012, jota myytiin 176 300 nidettä. Se on paljon enemmän kuin Suomen eniten myyty kaunokirjallinen teos, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, jota sitäkin sentään myytiin melkoisesti, 83 900 kappaletta.

Sen sijaan Virossa menestyneimmän kaunokirjallisen teoksen myyntimäärä on surullisen ja liikuttavan pieni - 3 297 kappaletta. Sillä lukemalla Indrek Hardlan romaani Apteeker Melchior ja timuka tütar. III osa on kaikkien myytyjen kirjojen listalla vasta sijalla 27.

Sanomalehti Postimees uutisoi aiheesta tiistaina 31.1.2012 otsikolla Ilukirjandust ei osteta! (Kaunokirjallisuutta ei osteta!) Viron kustantajien liitossa ollaan kallella kypärin - vuosikausiin ei ole kirjamyynnissä nähty näin piskuisia lukemia. Jutun mukaan 5 000 myydyn kirjan raja on virolaisessa kirjamyynnissä "maaginen". Sen ylitti viime vuonna vain 13 kirjaa, kun esimerkiksi vuonna 2007 määrään pääsi vielä 34 kirjaa.

Parina viime vuonna kirjojen myyntiä ovat lisänneet muutama valtaisa hitti, kuten Sofi Oksasen Puhdistus (viroksi Puhastus) sekä Andrus Kivirähkin Mees, kes teadis ussisõnu. Nyt kumpikaan ei ole enää kaunokirjojen kärkikymmenikössä.

Eniten myytyjen kirjojen listaa hallitsevat siis täysin tietokirjat ja erityisesti keittokirjat. Postimees huomioi, että sadan eniten myydyn kirjan joukossa on peräti 16 keittokirjaa. Positiivista virolaisen kirjallisuuden kannalta asiassa on se, että näistä 16 kirjasta vain yksi on ulkomaisen kirjoittajan tekemä.

Kansan syvät rivit hönkivät kirjojen myynnin vähenemisen pääasialliseksi syyksi sen, että kirjojen hinnat ovat nousseet liikaa.

Kiinnostava nähdä, millaisia keskusteluja lähipäivinä aiheesta on tiedotusvälineissä luvassa. Varmasti lukemat poikivat analyysin jos toisenkin.

(Suomen myyntilukemia koskevat tiedot ovat peräisin Suomen Kustannusyhdistyksen tilastosta)

Ul-ko-suo-ma-lai-nen ta-vaa leh-te-ä

Olen tilannut paikallisen sanomalehden aina, kun olen muuttanut uuteen paikkaan. Kun muutin perheineni Viroon, alkoi lehtitilaus suunnilleen ensimmäisestä päivästä lähtien, vaikka en juuri kieltä osannut. Ensin tahkosin sarjakuvia ja silmäilin otsikoita. Vähitellen kielitaito alkoi karttua ja nyt, useamman Viro-vuoden jälkeen, luen viroa sujuvasti.

Tilasin paikallislehden myös heti Piilaaksoon muuttaessa ja väitän, että ilman sitä ymmärtäisin täkäläistä elämää paljon vähemmän kuin mitä nyt teen. Yhtä hyvin voisin lukea lehteä verkossa, mutta olen kokenut, että paperinen lehti on erityisen tärkeä juuri maahanmuuttajalle ja varsinkin silloin, jos kielitaito on kehno. 

Paperilehti antaa aikaa hengittää ja hahmottaa kokonaisuuksia. Verkossa jään klikkailemaan linkkejä päämäärättömästi enkä saa kokonaiskuvaa mistään. Tätä ongelmaa ei ole silloin, kun luen tuttuja suomalaisia lehtiä ja ymmärrän kielen sekä kulttuurikontekstin. 

Mutta kun luettavana on muu kuin äidinkieli ja asiat käsittelevät itselle vieraita aiheita, minun on saatava lehden aukeaman verran tilaa ajatuksille. Kun lehden tyyli ja oma elämänpiiri ovat tulleet tutummiksi, on ollut helpompi siirtyä lukemaan verkkolehteä. 

Erityisen tärkeää uuden asuinalueen ymmärtämisen kannalta on lukea oman kylän ilmaisjakelulehtiä. Täällä on tarjolla viikottain yksi jos toinenkin pikkulehti, joita voi jakelulaatikoista itselleen napata. Mikrotason paikallislehtien avulla pääsee mainiosti kärryille siitä, mitkä aiheet omilla nurkilla puhuttavat ja näin omakin olo tuntuu kotoisammalta. 

Muuttomme pois Piilaaksosta lähestyy. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun lehteä ei enää ollut aamulla odottamassa maassa autotallin oven takana. Haikeaa. 

Huokauksia kirjaläjän äärellä

Tammikuussa perheemme muuttaa.

Olen viikonloppuna alkanut raivata kaappeja ja perata pikkusälää sisältäviä kasoja, jotka ovat muuttajalle niitä raivostuttavimpia.

Samalla olen laittanut läjiin talouteemme vuoden aikana ilmestyneitä kirjoja. Ja voihan perhana, niitä on paljon enemmän kuin piti olla.

Tulimme Piilaaksoon sillä mielellä, että kirjat hankitaan ja luetaan sähköisenä, jotta seuraavassa muutossa kannettavaa olisi vähemmän. Taloudessa on sekä Kindle että Nook, mutta niihin on ladattuna paljon vähemmän luettavaa kuin mitä yöpöydillä ja kaapeissa on niteitä.

En missään tapauksessa ole sähköisten kirjojen vastustaja, eihän meillä muuten noita vehkeitä olisi. Mutta en voi sille mitään, että aika moni kirja on mukavampi lukea paperisena. Näin on erityisesti käsikirjatyyppisten oppaiden laita, joita haluaa selailla, silmäillä ja pläriä edestakaisin.

Jos taas olisin lähdössä useamman viikon mökkireissulle, olisi sähköinen kirja loistotapa ottaa mukaan nivaska lukemista ilman painavaa kantamista. Sähkökirjasta lukemiseen tottuu nopeasti, ja erityisesti Nook tuntuu käsissä mukavan muistikirjamaiselta ja vaivattomalta.

Toinen syy kirjojen kertymiseen on se, että lukemisen hankkiminen on perheessämme melko ennalta arvaamatonta. Jos kiinnostava opus tulee vastaan maitokauppareissulla, niin se hankitaan eikä juuri mietitä, saisiko kirjan sähköisenä.

Suuri osa kirjaläjistämme on lastenkirjoja. 3- ja 1-vuotiaamme ovat innokkaita lukijoita ja haluan heidän tutustuvan perinteisiin kirjoihin. Olisi hankala kuvitella, miten vaikkapa Tatua ja Patua luettaisiin sähkökirjan näytöltä. Iso kuva-aukeama on lukukokemukselle täysin välttämätön.

Sähköisiin vehkeisiin tenavat saavat kyllä tutustua muutoin. "Kiukkuiset linnut", Cut The Rope ja uusimpana suosikkina Talking Ben The Dog ovat kestohittejä.

Nyt edessä on muuton armottomin vaihe: mitä jätetään, mitä otetaan. Kaikkia kirjoja ei pitkää muuttoreissua lähdetä kantamaan. Mutta voi ääh - en millään raaskisi luopua edes kepeimmästä kioskikirjallisuudesta. Ja se Jobs-elämäkerta olisi todellakin pitänyt hankkia sähköisenä. Opus painaa tonnin, mutta ei puhettakaan, että sitä voisi jättää.