Miltä suru näyttää?

Tämä kuva on melkein kahden vuoden takaa. Nuo valkoiset ovat nenäliinoja.

Surun arkistointia

Olen oppinut, että surutyön kanssa ei voi i-ki-nä tietää, milloin tulee hetki, jolloin joko alkaa parkua tai sitten iskee konkreettinen puuhastelun tarve joidenkin muistojuttujen parissa.

Eilisiltana minun piti siivota keittiötä. No en siivonnut, kun päädyin jostakin syystä hakemaan jotakin mieheni käyttämältä kirjoituspöydältä. Alitajunnalla oli näköjään muut suunnitelmat, koska aloin järjestellä pöydän laatikoissa olevia sälätavaroita ja heittää pois turhaa.

Lopulta päädyin asettelemaan aikajärjestykseen kaikki sairauden aikaiset sairaskertomukset ja tutkimustulokset.

Taisin istua ankeiden A4-printtien ääressä tunnin. Aika jotenkin katosi, kun minä uppouduin sairaalan karujen tulosteiden pariin. Kuukausi kuukaudelta verikokeet näyttivät huonommilta ja kuvausten tulokset karummilta. Tuijotin päivämääriä ja mietin, kuinka erilaista elämä oli silloin, vajaa kaksi vuotta sitten. Tunsin sormissani, kuinka mieheni oli pidellyt niitä papereita käsissään kävellessään ulos lääkärin vastaanotolta.

Kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatuksella läpi jokaisen lapun. Olen kai minä ne sairauden aikana lukenut tai sitten mieheni on saanut ne käteensä eikä ole halunnut näyttää minulle. En muista, niin kuin en muista montaa muutakaan asiaa sairauden ajalta.

Nyt paperit ovat nipussa, alkaen kesästä 2012, jolloin perhelääkärin luona tuskailtiin yhä yltyviä selkäkipuja. Nippu päättyy paperiin, jossa todetaan etäpesäkkeiden levinneen koko kehoon.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Viikkoja, kuukausia

Kun mieheni sairastui, muistan, että mieleeni tuli joskus Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittama Viikkoja, kuukausia. Olin siitä vuosia aiemmin kuullut ja tiesin kirjan käsittelevän sitä, miten pariskunta ja sen pienet lapset joutuvat kohtamaan perheenisän nopeassa tahdissa kuolemaan johtavan sairauden.

Yhtä lailla tiesin, että tätä kirjaa minun ei pidä mieheni sairauden aikana lukea.

Alkukesästä kirja tuli kirjakaupan hyllyssä vastaan ja hetken mielijohteesta sen nappasin. Näköjään oli mieli valmis sen lukemiseksi.

Olin lukenut kirjasta aika monta arvostelua. Kaikissa oli todettu, kuinka musertavan surullinen kirja on.

Luin kirjan parilta istumalta. Olin valmistautunut suuriin tunnekuohuihin ja nenäliinapaketin tyhjenemiseen.

Vaan eipä tapahtunut mitään. Kirja on valtavan hieno, sydämeenkäypä, kaunista kieltä ja todellakin musertavan, pakahduttavan surullinen. Kertakaikkisen suositeltava teos.

Taitaa vain olla niin, että kun on itse käynyt samat asiat läpi (vielä Lundánejakin nopeammassa tahdissa), niin oma sielunliikahdusmittari ei kovin helposti värähdä. Kirjaa lukiessa lähinnä vain nyökyttelin: juuri noin, tismalleen tuolla tavalla, tiedän tunteen.

Onneksi en lukenut kirjaa mieheni sairastaessa. Se olisi ollut aivan liian hirveää ja turhaa itsensä kiusaamista. Nyt Viikkoja, kuukausia puki kauniisti sanoiksi monia sellaisia fiiliksiä, jotka olivat ja ovat valitettavan tuttuja.

Hääpäivä

Vietän tänään kymmenvuotishääpäivää. Ensimmäinen hääpäiväni leskenä. Koko avioelon aikana emme mieheni kanssa varmaan kertaakaan muistaneet hääpäiväämme. Joskus elokuussa aloimme aina ihmettelemään, että hups, taasko se meni. Tänä vuonna on tuntunut toisenlaiselta.

Olen tänään tehnyt kotihommia, nauttinut kesäsäästä ja tuijotellut seiniä. Mietiskellyt, miltä nyt tuntuu ja miltä pitäisi tuntua. Koko päivän on itkettänyt, mutta parkumiseen asti en ole selvinnyt. Itku ei yleensä tule silloin kun olettaisi. Puskista se iskee, pahalainen.

Häissämme pitopöydän näyttävin osa oli kokonainen, möyheäksi kypsennetty sika. Omena suussa ja kaikki. Nyt kun asiaa ajattelen, kyseessähän oli oikeastaan nyhtöpossu. Niin mureaksi ja suussasulavaksi oli Oskar-vainaa paistettu.

Niinpä valmistin tänään itse elämäni ensimmäisen kerran nyhtöpossua. Äsken sen revin riekaleiksi, ja nyt liha vielä paistuu hetken uunissa. Sikaa silputessa mietin, miten outoa on, että mieheni ei koskaan tainnut kuullakaan koko nyhtöpossutrendistä. Olisi kyllä tykännyt, se on varmaa.

Kohta teen possuvoileivän, nautin oheen lasillisen jotain hyvää ja ajattelen kiitollisia ajatuksia siitä, että minä sain elämääni melkein kymmenen vuotta erittäin onnellista avioliittoa.

Valo

Olen tässä iltaisin ihmetellyt pihalta tulvivaa valoa. Onpa sitä paljon, ja koko ajan tulee lisää.

Oliko viime vuonna kevät? Oliko viime vuonna huhtikuu? En muista.