Vähemmän lukijoiden räpsyjä, enemmän ammattilaisten työtä

HS ilmoittaa lisäävänsä lukijoiden kuvien käyttöä. Kopioin tänne äsken kiukulla Facebookiin tekemäni päivityksen aiheesta:

"Tämä haisee. Olen niin eri mieltä Mukan kanssa. Kukaan ei hyödy lisääntyneistä lukijoiden kuvien käytöstä. 

A) ammattikuvaajien pitäisi olla tekemässä sitä työtä, mikä heille kuuluu 

B) lukijoiden pitäisi saada laadukasta kuvajournalismia 

C) 

Kuvan laatu ei riipu siitä, kuinka hieno putki tai kännykkäkamera ihmisellä on taskussa. Kuvan ottaa IHMINEN.

Lukijoiden kuvista hyötyy vain kustantaja, joka maksaa sukkahousurahoja kännykkäkuvien lähettäjille ja on olevinaan tosi interaktiivinen lukijakuntansa kanssa.

Minä en halua nähdä omia surkeita räpsyjäni lehdessä. Minä haluan, että isoilla lehdillä on käytössään tarpeeksi paljon valokuvauksen ykkösnyrkkejä, joita on mahdollisuus lähettää kuvaamaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on lukijan palvelua, ei suhnuiset kännykkäotokset." 

(Valitan rasittavia fonttien ja niiden kokojen muutoksia. Kokeilin varmaan kymmenen kertaa korjata asiaa, mutta nyt tulee vain sillisalaattia.) 

Pakkauksen pakkaus

En tiedä, kummat ovat pahempia asioiden muoviin käärijöitä, amerikkalaiset vai virolaiset. Kaliforniassa verenpaine nousi yksittäispakkausten ja muiden naurettavien kääreiden kanssa.

Virossa paketointityrmistys iskee yleensä kaupan kassalla, jossa kassaneidit haluavat laittaa kaikki ostokset vielä erikseen pieniin muovipusseihin.

Käyn Tallinnan kaikin tavoin ahtaalla ja ahdistavalla Stockmannilla noin kerran vuodessa. Ostin kolme suklaalevyä, jotka kassa laittoi omaan muovipussiinsa.

Kuvan leikkelepakkauksista toinen sai ympärilleen muovipussin, toinen ei.

En havaitse toiminnassa mitään logiikkaa tai järkeä.

Köyhän miehen SmartBoard

Työpaikallani ei ole SmartBoardia, mutta kehittelin siitä oman versioni.

Kun oppilaiden kanssa laaditaan tussitaululle jokin suuri muistiinpano, esimerkiksi miellekartta, otan siitä kännykkäkamerallani kuvan.

Jos muistiinpanoa pitää seuraavalla tunnilla jatkaa, heijastan kuvan videotykillä taululle ja jatkamme hommaa siitä.

Asiasta tuli puhetta myös Twitterissä, jossa @Saijakaisa jatkojalosti ideaa siten, että oppilaat voisivat ottaa itselleen muistiinpanosta kuvan ja lukea sen kotiläksynä.

Minä tuumailin lisäksi, että hitaammalle muistiinpanojen kirjoittajalle tällaisesta voisi olla apua. Jos kirjoittaminen tökkii, hän voisi omalla kännyllään ottaa valmiista muistiinpanosta kuvan ja tutkia sitä sitten rauhassa kotona.

Kollegat opetusalalla ja/tai muutoin aiheesta kiinnostuneet: miten vielä oppilaiden taskuissa olevia kännyköitä voisi hyödyntää muistiinpanojen tekemisessä?

Kuvassa omia suttujani, eli esimerkki "mediapitsasta", joita oppilaiden kanssa teimme.

Homot, nuo virolaisen yhteiskunnan suurimmat uhat

Onpa lohdullista tietää, että minä elän oikeassa perheessä.

Tämän rauhoittavan tiedon tarjosi minulle eilen Perheen ja perinteiden puolustukseksi -niminen säätiö (Sihtasutus Perekonna ja Traditsiooni Kaitseks), jonka joukkokirjeen sain käsiini.

Säätiöllä on nimittäin murhe. Se on huolissaan Viron tulevaisuuden takia. Yhteiskunnassa on moraalinen kriisi, sillä kansalaisten päälle tungetaan väen vängällä lakia samaa sukupuolta olevien parisuhteen virallistamisesta.

Olukord on väga tõsine, eli tilanne on hyvin vakava, sanoo säätiö kirjeessään. Jos emme välittömästi ala puolustaa perinteisiä perhearvoja, homoideologia alkaa muuttaa radikaalisti virolaista yhteiskuntaa. Lapsille saatetaan jopa alkaa puhua homoseksuaalisuudesta niin kuin se olisi  normaali asia. Kuulemma jo nyt kouluissa ja päiväkodeissa lasten niskaan kaadetaan sukupuolineutraalia kasvatusta. Lapsillemme kuitenkin pitäisi antaa mahdollisuus kasvaa terveessä yhteiskunnassa.

Homomyönteisyyden lisääntymisen lopullinen tavoite on säätiön mukaan tuhota yhteiskunnan moraaliset arvot ja läpi aikojen säilyneet yleiset totuudet. Säätiön mielestä tämä valitettava suuntaus on nähty jo monessa länsivaltiossa.

Näistä murheista ja määrittelemistään aukottomista totuuksista huolestuneena SAPTK-säätiö on lähettänyt kirjeitä, joilla kerätään allekirjoituksia adressiin, jonka säätiö aikoo toimittaa maaliskuussa Riigikoguun. Adressin viestinä on, että Viron kansa ja sen lapset eivät suostu homopropagandaan.

Minä voin huoletta kävellä ydinperheineni hiekkarannalla tunnelmallisesti kohti auringonlaskua. Minä nähtävästi kelpaan SAPTK:lle.

Sen sijaan yksinhuoltaja- tai homoystäväni ovat "vastoin ikiaikaisia totuuksia".

Viihdyn Virossa erinomaisesti, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin potkisin tätä maata nilkkaan, jos se vain olisi mahdollista.

Päivähoito from hell

Tallinnassa on sekä kunnallisia että yksityisiä päiväkoteja.

Kunnallisten päiväkotien taso on sentään varsin vakaa ja prosessit kunnossa.

Sitten on yksityisiä päivähoitopaikkoja, jotka eivät varsinkaan ulkoiselta asultaan vaikuta kovin houkuttelevilta.

Vai mitä sanotte tästä hoitopaikan pihasta, johon tänään kaupungilla kävellessäni törmäsin? Toivottavasti sisätilat ovat viihtyisämmät.

Korostan: tämä EI ole Tallinnan yksityisten hoitopaikkojen koko kuva. Upeita, hyvässä kunnossa olevia yksityisiä päiväkoteja/hoitopaikkoja on monia.

Eilisen lukemisia: Minu Supilinn

Kun vuosia sitten luin Kjell Westön upean Missä kuljimme kerran, huomasin, että sen ansiosta Helsingistä tuli minulle, maalaistollolle, paljon läheisempi ja viehättävämpi kaupunki.

Suomalaisen Mika Keräsen kirjoittama vironkielinen Minu Supilinn tekee saman Tarton kaupungin suhteen. Keränen tuskin pokkaa teoksellaan Finlandia-palkintoa, mutta oman tärkeän osansa pienen kaupungin kulttuurihistorian tallentamisessa hän ehdottomasti tekee. Jos Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa eivät ole entuudestaan tuttuja, tämän kirjan lukemisen jälkeen visiitti Viron henkiseen pääkaupunkiin luultavasti alkaa kiinnostaa.

Supilinn on Keräsen mukaan hieman kuin Tampereen Pispala, puutalonkaupunginosa, joka viime vuosina on noussut arvoonsa. Supilinn (suomeksi Soppakaupunki) on säästynyt pahimmilta gryndereiden lasipalatsioksennuksilta ja säilynyt melko terveenä puutalokokonaisuutena. Alueella asuu ihmisiä, jotka vaalivat Supilinnan omaleimaista kaupunkikuvaa ja kulttuuria.

Keränen itse on asunut Virossa jo noin 20 vuotta ja tuntee Tarttonsa varmasti paremmin kuin moni syntyperäinen Emajõen varren kasvatti. Vapaana kirjoittajana työskentelevällä Keräsellä on taito ja tieto kuvailla hauskoin anekdootein Supilinnan takapihojen sattumuksia sekä Papu-, Meloni- ja Peruna-nimisten katujen kulkijoiden eloa.

Kirja on mukavan rehellinen ja suora. Keränen on täysillä Tarton ja Supilinnan puolta, mutta ei sokeasti ihannoiden. Hyvinvointivaltion kasvatti näkee Virossa myös maan kurjat, välillä voimattomaan kiukkuun ajavat puolet.

Minu Supilinn on kevyttä, nopeaa luettavaa. Kirja koostuu melko lyhyistä luvuista, joilla ei välttämättä ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin yläkäsite Supilinn. Lukijana olisin toivonut kenties hieman laajempia tekstin linjoja, mutta toisaalta tällainen rakenne sopii tämän sortin kirjaan hyvin. Kirjaa voi halutessaan lukea luvun sieltä, toisen täältä. Valokuvaliite aukaisee Supilinnaa tuntemattomalle hyvin kaupunginosan maisemia, jos mielikuvitus ei riitä kuvitteluun. Kirjan ensimmäisena aukeaman karttaan palasin lukiessani monesti, kun halusin ymmärtää, missä päin kaupunkia missäkin luvussa liikuttiin.

Minu Supilinn on osa Virossa erittäin suosittua Minu...-kirjojen sarjaa. Petrone Print -kustantamon kirjat ovat jatkuvasti kirjakauppojen kymmenen myydyimmän kirjan hyllyillä.

Sarja koostuu kirjoista, joita kirjoittavat eri maissa asuvat virolaiset (ja Keräsen tapauksessa Virossa asuva suomalainen). Sarjan suosiota seuratessa en voi olla ajattelematta, että virolaisilla vaikuttaa olevan kova hinku nähdä, miten yksittäiset kanssakansalaiset ovat maailmalla selvinneet. Kun samalla tietää, kuinka paljon virolaiset muuttavat kotimaastaan pois, mietin, kuinka moni lukee Minu...-kirjoja hakeakseen tietoa mahdollisesta houkuttelevasta uudesta asuinmaasta.

Toivottavasti mahdollisimman harva on niillä mielin, sillä kuten Minu Supilinn osoittaa, Virossa on henkeä ja elämää, josta kannattaa pitää huolta. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Elämästään voi koettaa tehdä juuri sen näköisen kuin itse haluaa, kuten Keränenkin sanoo tehneensä.

Käytöskukkasia kinossa

Kävin esikoisen kanssa katsomassa Zambesia-nimisen piirretyn Tallinnan Solaris Kinossa.

Mainion leffakäynnin pilasi pariksi minuutiksi vieruskaveri, isä kahden lapsensa kanssa.

Miehen kännykkä soi kesken leffan. Kuvittelin, että hän vaimentaisi luurinsa mahdollisimman nopeasti.

Vielä mitä. Tyyppi vastasi puhelimeensa. Onneksi puhelu ei kestänyt muutamaa lausetta pidempään. Sen verran kauan kuitenkin, että oma verenpaineeni ehti käydä melko korkealla.

Näin sitä välitetään käytöstapoja omalle jälkipolvelle, puhumattakaan niistä kymmenistä muista salissa istuneista tenavista.

Episodista muistui mieleen tapaus noin kymmenen vuoden takaa, yliopiston luentosalista. Istuin luennolla, ja pari riviä taempaa kuului Nokia Tune. Tuolloinkin luotin, että kanssakansalaisella olisi ollut tajua hiljentää puhelimensa.

Vaan niin ei käynyt tuolloinkaan. Herra puhui puhelimeensa pitkät pätkät, luennoitsija hämmentyi. Tajusin, että puhelimen toisessa päässä oli nuoren miehen tyttöystävä.

Tapauksen kruunu tuli puhelun lopuksi, kun kuulin filosofian ylioppilaan sanovan vieruskaverilleen: "Aina noi naiset soittaa vääriin aikoihin".

Tämän jälkeen en ole ikinä voinut ottaa kyseistä puolitutun puolituttua vakavasti missään tilanteessa.

Kuinka huonoa asiakaspalvelu voi olla

Virossa on valitettavasti totuttava siihen, että asiakaspalvelu on keskimäärin kehnoa, ellei jopa surkeaa. On täysin tavallista, että kaupan kassa ei katso asiakkaaseen päinkään, saati että puhuisi mitään. 

Tänään kävin lasteni kanssa kahvilassa, jossa kohtaamani "palvelu" oli tylyydessään jotenkin erityisen mieleenjäävää. 

Astuin kahvilaan sisälle ja tervehdin iloisesti ja selkeällä äänellä. Tiskin takana oli kaksi tarjoilijatarta, jotka juttelivat keskenään. Kun he kuulivat tervehdykseni, he lopettivat keskustelunsa, kääntyivät katsomaan minua tympein silmin ja kääntyivät sitten taas jatkamaan jutteluaan. 

Ei sanaakaan minulle, asiakkaalle. 

Olisi pitänyt kääntyä saman tien pois, mutta koska lapseni tarvitsivat juomista, kävimme kuitenkin pienellä välipalalla. Palvelu ei muuttunut sydämellisemmäksi, mutta tarjoilija sai sentään itsestään puristettua väkinäisen "ole hyvän" ja "kiitoksen". 

Asiakaspalvelun uskomaton tylyys on minulle Viron suuri mysteeri. Tunnen Viron-vuosieni jälkeen sentään jo aika joukon virolaisia ja he ovat kaikki äärimmäisen ystävällisiä, mukavia ja ennen kaikkea avuliaita ihmisiä. 

En jaksa uskoa, että kaikki asiakaspalvelutiskien takana jurottavat umpimieliset hahmot kulkisivat koko elämänsä suupielet alaspäin. Kai he joskus hymyilevät ja puhuvat? Mikä perhana siinä on, että sitä ei pysty asiakkaalle tekemään? 

Ymmärrän, että virolaiskahvilan työntekijän palkka on jotakin oikeusmurhan ja huonon vitsin luokkaa, joka ei paljon kannusta ylimääräisiin ponnistuksiin. Mutta silti. Edes työntekijän itsensä tähden. Jos kerran töissä käy, voisi yrittää tehdä duunistaan mukavamman ja viihtyisämmän ja ehkä jopa kehittyä siinä. Työpäivästään voisi koettaa tehdä iloisen. Asiakkaita voisi kohdata samalla tavalla lämpimästi ja inhimillisesti kuin kohtaa vaikkapa omaa perhettään tai puolisoaan. 

Ehkä säännöstelyajasta on vielä liian vähän aikaa. Ehkä vieraan pelko on vielä liian kova. Ehkä ei vain voisi vähempää kiinnostaa. Ehkä minä olen naurettavan sinisilmäisen naiivi. 

En voi tehdä juuri muuta kuin olla käymättä kuvaamani kahvilan kaltaisissa paikoissa ja antaa vuolaasti lämmintä asiakaspalautetta niille harvoille, jotka sitä täällä osaavat tarjota.

Puskuritarra tosi tarpeeseen

Kirjoitin keväällä Miesten maailma -lehteen jutun amerikkalaisesta puskuritarrakulttuurista. Siinä mainitsin, että Euroopassa puskuritarroja ei juuri käytetä.

Tänään kotiin ajellessani huomasin luultavasti ensimmäistä kertaa virolaisessa autossa amerikkalaistyylisen puskuritarran. Siinä luki suunnilleen näin (onnistuin jo unohtamaan täsmällisen sanakäänteen): "If you need to go to work, you don't know how to fish".

Mistään puskuritarrojen invaasiosta ei voine vielä puhua, mutta olipahan hauska havaita tämä bumper sticker.

Valitin aiemmin siitä, kuinka virolaiset ajavat tieliikenteessä aina aivan puskurissa kiinni. Olenkin vakavasti harkinnut teettäväni puskuritarran, jossa lukee "Jos näet tämän tarran, olet liian lähellä", viroksi "Kui sa suudad lugeda selle teksti, sa oled juba liiga lähedal."

Minä olen ihme

Tallinnan kaupunki muisti meitä opettajia sähköisellä kunniakirjalla viime perjantaina vietetyn opettajien päivän kunniaksi. 

Kunniakirjassa seisoo seuraavaa: 

Suomeksi:

Kunniakirja

Sinulle, opettaja

Kiitos, että olet se, kuka olet:
taitojen löytäjä ja mahdollisuuksien luoja,
tienraivaaja ja suunnannäyttäjä,
kuuntelija ja huomaaja, huolehtija ja auttaja.

Olet pienen ihmisen maailma ja suuren ihmisen tukipylväs.
Sinä olet ihme!

Paljon onnea opettajien päivänä!


Tattista vain, mikäs tällaista on lukiessa!

****

MUOKKAUS: Heti julkaisemisen perään tuli mieleeni, että luultavasti suurin osa tallinnalaisista ja/tai virolaisista opettajista on ottanut tämän raskaamman luokan haistatteluna. Kunniakirja ei paljon lämmitä, jos kansankynttilän keskipalkka on 600 euron tietämissä.

Akka ratissa

Autoilu-uraa Virossa on kertynyt minulle pian viisi vuotta. Sen ja tänään ajetun noin 400 kilometrin kunniaksi on pakko sanoa muutama sananen virolaisesta autoilukulttuurista.

Positiivisia asioita:

- Autoilijat kunnioittavat ihailtavasti suojatietä. Kuten tunnettua, Suomessa suojatie on maantiehen piirretty raidoitus, jolla ei ole käytännön merkitystä. Virossa se todella on SUOJAtie. Autoilija, joka sitä ei usko, saa jalankulkijalta käsimerkkejä ja huutelua peräänsä. Muistutankin tässä Suomesta Viroon tulevia autoilijoita: suojateiden merkkejä tien laidoissa on pakko seurata ja ennakoida, sillä tielle  todellakin voi marssia ihminen ilman sen kummempia miettimisiä.

- Jollakin tapaa rennompi suhtautuminen autoiluun. Kun haluan vaihtaa kaistaa, tilaa annetaan. Kun koetan päästä pihalta vilkkaasti liikennöidylle tielle, joku yleensä pysäyttää ja päästää minut liikennevirtaan. Pysäköintipaikoilla näkee välillä melko luovia ratkaisuja, mutta mitäpä siitä, jos ei pelastusteitä tukita. Olen nähnyt Tallinnan keskustassa auton, joka oli pysäköity liikenneympyrän keskelle, ja autossa oleva pariskunta näytti kiireettömästi puhelevan kännyköihinsä.


Järki sumenee ärsytyksestä -tyyppisiä asioita:

- Perässä roikkuminen. Kun ajaa paljon kaupunkiliikenteessä, ei muistakaan, miten tolkuttoman ärsyttävää ja hengenvaarallista on, kun toinen autoilija roikkuu 100 kilometrin tuntinopeudessa puskurissa kiinni. Tänään Tallinna - Tartto-maantiellä sain jälleen todeta, että turvallisen ajoetäisyyden pituudelle mahtuu virolaisella tiellä aina vähintään 4-5 autoa.

- Yksittäiset hurjastelijat ja kiilailijat. Suomessa ajellessa kiinnittää aina huomiota siihen, kuinka rauhallisen harmonista liikenne on. Virossa minkä tahansa automatkan aikana kohtaa vähintään yhden silmittömästi kaahailevan ja pujottelevan autoilijan, joka sitten lopulta seisoo seuraavissa liikennevaloissa edessäni. Terveiset vain sille ohittajalle, joka tänään lähti kaatosateessa ohitseni autoni sivupeiliä hipoen ja kiilaten nokan edestä eteeni todella härskisti.

- Peräänajoja näkee usein. No shit, Sherlock. Jos porukka roikkuu toistensa puskurissa kiinni, niin mitä sopii odottaa.

Hyödytöntä tietoa

Piti vain kertoa, että Facebookin Learn useless Estonian -sivulla on aika verrattomia ja täysin hyödyttömiä fraaseja viron kielestä kiinnostuneelle. Võrratu!

Achtung, kieli muuttuu saksassakin

Jos suomen kieleen valuvista anglismeista ollaan huolissaan, niin näkyypä saksakin lainaavan reippaasti sanastoa sieltä täältä.

Purkissa lukee "Hol dir die My Beat Maker App! QR-Code scannen, App downloaden und deinen Coke Song zu den Olympischen Spielen 2012 in London remixen".

Valitettavasti lainat englannista eivät tee ärsyttävän hankalasta kielestä yhtään helpompaa...

Ne tekee sen itse - virolaiset ja horoskooppi

Toimittaja Verni Leivak kirjoittaa tuoreimmassa virolaisen Postimees-lehden Arter-viikkoliitteessä näyttelijätär Elina Pähklimäestä:

"Elina on tunteellinen ja jollakin tapaa herkkä. Asian ymmärtää paremmin, kun kuulee hänen horoskooppimerkkinsä - hän onkin todellinen vesimies!"

Oi kiitos, tämä oli olennaista tietoa.

Mykistyn säännöllisesti virolaisten tarpeesta selittää maailma horoskoopeilla. Se toistuu kaikkialla. Sellaista henkilöhaastattelua ei olekaan, jossa ei jollakin tapaa viitattaisi haastateltavan horoskooppimerkkiin ja kerrottaisi, miksi henkilö on horoskooppinsa takia sellainen kuin on.

Kun sudet syövät Saarenmaalla lampaita tavallista enemmän, maamiehet kysyvät neuvoa paikalliselta "maagilta".

Parikymppinen, paikallisessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassakin esiintynyt noitatyttö katselee synkin silmin melkein joka naistenlehden kannesta ja jakaa elämänviisauksiaan.

Aina uuden vuoden alkaessa tiedotusvälineissä pääsevät näyttävästi esiin virolaisista noidista / ennustajista / astrologeista / maageista tunnetuimmat ja arvostetuimmat, erityisesti pitkäpartainen Igor Mang ja hänen naispuolinen kollegansa Edda Paukson.

Viroon muuttaessani olin pökertyä, kun tajusin, että parhaimpaan televisionkatseluaikaan alkuillasta ohjelmassa olivat horoskooppiuutiset. Siinä horoskooppimeteorologi selvittää vakavalla naamalla, millaiselta jousimiehen tai kauriin rakkaus- ja rahatilanne näyttää seuraavana päivänä. Tämä ei ole vitsi. Olen nähnyt ohjelman omin silmin.

Jokainen ihminen ja kansakunta näyttää tarvitsevan ja haluavan maailmanselityksiä. Jollekulle selitykset löytyvät kristinuskosta, toisille islamista, kolmannelle horoskoopeista.

Siitä vain, siinä ei ole mitään pahaa. Jos mielenrauha näin löytyy, niin kaikin mokomin.

Valitettavasti omissa silmissäni uskottavuus kärsii aika tavalla, jos selittää tekemisiään sillä, että "minä toimin näin, koska olen oinas".

Pelottavaksi tilanne muuttuu silloin, kun lukee ja kuulee huhuista, joiden mukaan tärkeissä tehtävissä olevat päättäjät kääntyvät suurien valintojen edellä partasuisten maagien puoleen. Minä toivon ja rukoilen (hah!), että valtion budjettia ei katsota tähdistä muualla kuin sanomalehden pilapiirroksessa.

Sääliksi käy ihmisiä, joiden käyttäytymistä arvioidaan sen mukaan, mikä heidän horoskooppinsa on. Nuoren lahjakkaan näyttelijän Pähklimäen puolesta haluaisin, että häntä arvioitaisiin sen mukaan, mitä hän on työssään tehnyt eikä siksi, missä kuussa hän on syntynyt.

Eilisen lukemisia: Ihmisen osa

Talvella luin ensimmäisen kerran Kari Hotakaista. Jumalan sana -romaani oli hieno, mutta lukeminen eteni nihkeästi. 


Nyt lukemani Ihmisen osa (2009) puolestaan osui ja upposi minuun täysillä. 

Salme Malmikunnas on 80-vuotias entinen lankakauppias, joka tarvitsee rahaa. 7 000 euron edestä hän kertoo elämänsä tarinan kirjailijalle, joka puolestaan tarvitsee idean uutta kirjaansa varten.

Lukija saa eteensä kirjailijan version Malmikunnaan perheen elämästä. Kaikki ei ole pienyrittäjien elossa mennyt lähimainkaan niin idyllisesti kuin saariston lapsilla, mutta Malmikunnaat pitävät järkähtämättä omiensa puolta. 

Kuten Jumalan sanassakin, Hotakainen antaa kyytiä nykyajan tärkeily- ja menestysvaatimuksille. Suomalaisia puhuttaneet viime vuosien ilmiöt ja tapahtumat vilahtelevat jatkuvasti sivujuonteina tarinassa. 

Kirjan takakansi kertoo, että Ihmisen osa on "pelottavan traaginen ja syvän humoristinen romaani". Sitä se tosiaan on. Kirjaa lukee usein pala kurkussa ja välillä nauraen kristallinkirkkaasti kuvatulle suomalaisuudelle. 

Hotakaisen kieli on Jumalan sanan tavoin komeaa. Hotakaiselta myös lohkeaa säännöllisesti heittoja, joissa on muistovärssykirjoihin päätyvien klassikoiden aineksia. Kuten vaikkapa tämä: 

"Joskus tekisi mieli ottaa syliin nämä surkeat ja synkät miehet ja sanoa: älä korosta pahuutta, älä kiellä hyvyyttä. Mene vain sinne elämän keskelle ja häikäisty." 

**** 

EDIT 13.7. Alkuperäisessä postauksessani oli niin paljon kirjoitusvirheitä, että kävin niitä oikomassa. 

Tallinna korkealta

Tallinnassa on paljon hyviä näköalapaikkoja, mutta tänään sain katsella kaupunkia sellaisista korkeuksista, joihin en joka päivä pääse. Aiheesta lisää myöhemmin lehtijutussa.

 

 

 

 

 

Kamalia kesäuutisia

Viron kesäuutisten kärjessä ainakin kommenttien määrässä on tällä hetkellä kaksi kurjaa tapausta.

Tallinnassa Stroomin uimarannassa uimavalvojat löysivät rannalta itsekseen leikkivän kolmevuotiaan tytön. Parin tunnin juttelun ja selvittelytyön jälkeen lapsi osasi ohjata valvojat lapsen kotiin. Sieltä löytyi äiti, joka lapsen ja uimavalvojien saapuessa oli tietokoneella netissä surffaten. Lapsi oli ollut pois kotoa yli kaksi tuntia, mutta äiti ei ollut sitä huomannut.

Saarenmaalla keski-ikäinen nainen valeli itsensä bensalla ja sytytti tuleen. Nainen oli uutisten mukaan pahasti alkoholisoitunut ja velkaantunut. Nainen selvisi hengissä, mutta tuskinpa hänen tulevaisuutensa kovin paljon onnellisemmalta näyttää.

Kammottavia yksittäistapauksia, mutta kommenttipalstojen kansa huutaa muutamia iskusanoja: tuloerot, minimipalkka, ihmisten jaksaminen, kapitalismi.

Viro kehittyy ja rikastuu, ja hyvä niin. Valitettavasti kaikki vain eivät pysy mukana.

Ei mitään uutta auringon alla.

Eilisen lukemisia: Lasi maitoa, kiitos

Voihan kepeä kesälukeminen. Kun olin lukenut parikymmentä ensimmäistä sivua norjalaisen Herbjörg Wassmon kirjaa Lasi maitoa, kiitos, ajattelin, että en selviä teosta loppuun. Tarina on niin karu ja niin armotonta pahoinvointia aiheuttava, että hetkittäin lukunautinto oli hakusessa.

15-vuotiaan liettualaistytön Dorten tarina ei ole kaunis. Dorte päätyy köyhästä maalaiskylästä prostituoiduksi rikkaaseen Norjaan. Tarvinneeko kertoa enempää? 

Monessa teoksesta lukemassani kirja-arvostelussa sanotaan, että jotenkin Dorte onnistuu kaiken kauheuden keskellä säilyttämään lapsenmielisyytensä. Olen samaa mieltä - kirjassa on toivon kipinä. 

Mutta tosielämässä toivoa saa tosissaan hakea. Oli todella surullista huomata juuri kirjan lukemisen aikoihin Hesarin uutinen Helsingin prostituutiosta (valitettavasti en löydä ko. uutislinkkiä nyt mistään). Wassmon ei varmasti ole tarvinnut keksiä kirjansa tarinoita ja yksityiskohtia, vaan pahoin pelkään, että hän on saanut lievennellä todellisuuden tapauksia. 

Lasi maitoa, kiitos, on vaikuttava, kirvelevä kirja, joka pakottaa ajattelemaan koko ajan ympärillämme tapahtuvia järjettömyyksiä.

Kirjan alussa oli minusta hämmästyttävä yhtäläisyys Sofi Oksasen Puhdistukseen. Kummankin romaanin ensimmäisellä sivulla viitataan pörisevään kärpäseen ja lennon herättämiin tuntoihin. Hassua.

Wassmon tarinankerronta oli niin hyvää, että pitänee tarttua myös hänen teoksistaan tunnetuimpaan, Dinan kirjaan.

(Kuvan alkuperäislähde on tässä.)

Eilisen lukemisia: Just My Type

Kevään aikana kirjojen lukeminen on edistynyt hitaasti kuin laskiaisen matka naapuripuuhun. Ei hyvä, varsinkaan silloin, kun luettavana on niinkin timanttinen teos kuin Simon Garfieldin Just My Type. 

Hyvä kirja muuttaa lukijansa tapaa katsoa maailmaa. Harva opus kuitenkaan tekee sitä niin konkreettisesti kuin Just My Type.

Typografiaa, fontteja, niiden historiaa, tätä päivää ja uusien kirjasintyyppien luomista käsittelevän kirjan luettuaan alkaa kävellä päin liikennemerkkejä. Jokaista kylttiä ja opastetaulua ryhtyy töllöttelemään uudella tavalla, sillä kaikki ympäristön fontit kertovatkin nyt uutta, ihmeellistä tarinaa.

Tämän tietokirjan avainsana onkin minusta tarina. On kertakaikkisen oivallista, että Garfield on osannut tehdä fonteista näin viihdyttäviä ja samalla täynnä tietoa olevia tarinoita. Miten syntyi parjattu Comic Sans? Kuka oikein loi Microsoftin ohjelmien oletusfonttina levinneen Calibrin? Mitä fontteja tuijotamme Pariisin metrokarttaa lukiessamme? Mikä kirjasintyyppi teki Barack Obamasta presidentin?

Kirja avaa silmät näkemään fonttien merkityksen imagon luojana. Tämän kirjan ajatuksiin palaan taatusti sitten, kun löytyy sopiva hetki miettiä oman yrityksen (ja blogin!) visuaalista ilmettä ja fonttivalintoja.

Garfieldin 2010 ilmestynyt kirja on hilpeällä tavalla ajankohtainen siksikin, että opuksen loppupuolella kirjailija listaa oman 10 huonointa fonttia -listansa. Sen ykkösenä on Lontoon olympialaisten käsittämätön fontti. Olen maallikko typografia-asioissa, mutta täysin samaa mieltä Garfieldin kanssa -Lontoon fontti on kamala. Edes vuosinumerosta 2012 ei meinaa saada selvää. "Kiinnostavia muotoja ja kulmia", jep-jep.

Vaan onneksi maailma on täynnä kauniita kirjasintyyppejä! Just My Type auttaa hahmottamaan, mistä on hyvät fontit tehty. Eikä sitä Comic Sansiakaan tarvitse aina nälviä.

Loman tarpeessa

Tallinnan kaupunginkirjastossa ei sovi viettää aikaansa päällystakki päällä, vaan ulkovaatteet tulee jättää narikkaan.

Kun tänään hain takkiani narikan tädiltä, hän vaikutti kovin uupuneelta ja alkoi vuodatuksen:

"Tänä kesänä ei näköjään kukaan aio lomailla. Odotin jo, että tulisi rauhallisempi aika, mutta asiakkaita on aina vain", takkeja vastaanottava ja takaisin antava rouva latasi virolaisen suorasukaisesti.

Öh, kiitos vain tiedosta, minä asiakkaana mietin. En ehkä tätä tilitystä olisi halunnut kuulla, mutta koetin lohduttaa rouvaa, että kyllä se työn määrä hellittää, kun ilmat vähän lämpenevät eivätkä asiakkaat enää palttoitaan tarvitse.

Lomailtu on Eilisen uutisissakin. Tiiviin bloggaus-toukokuun jälkeen oli hyvä pitää hiljaiseloa, mutta nyt ollaan langoilla taas.

Blogathon, 31. päivä: Uudissanat suomessa ja virossa - and a goodbye to Blogathon

Juttelin tänään erään virolaisen kanssa, jonka kanssa tuli puhetta uudissanoista. Kerroin, että suomen kielessä ei ole kunnollista vastinetta englannin kielen start up -yritykselle.

Viron kielessä on. Se on idufirma.

Puhetta tuli myös ravintolapäivästä ja termistä pop-up-ravintola. Sillekään ei tietääkseni ole suomen kielessä vastinetta (korjatkaa, jos olen väärässä).

Viroksi yhden päivän ravintola on ühepäevarestoran.

Sanoinkin juttukaverilleni, että suomeksi tuonkaltaista muotoa olisi mahdoton käyttää, sillä yhdyssanan sijaan pitäisi käyttää sanaliittoa, mutta sen lausumisen aikana ehtisi nukahtaa. Tai no, ehkäpä sanamuoto saattaisi vakiintua yhdenpäivänravintolaksi, mutta kömpelö se olisi.

Suomen kieli on viroon verrattuna arkaaisempaa. Virosta ovat monet sanojen loput ja kieltävääntävät diftongit kuluneet pois. Tällaisia esimerkkejä kuullessaan alkaa tuntua, että myös uudissanojen muodostus on viroksi helpompaa.

****

This is my last post in Blogathon. It's been an interesting month. I started to blog in English and did it quite a while. Then I noticed I want to turn back to my native language Finnish.

Blogging is something I want to feel comfortable with. Blogging in English went surprisingly well and was definitely an experiment worth trying. But I sure feel most comfortable when writing in Finnish. For me, I think this was the greatest lesson of Blogathon.

Many thanks for the English speaking readers and a big hand to WordCount blog, the host of Blogathon. It's a blog I can warmly recommend for anyone who considers to work (or just to have fun) among freelance writing or blogging.

Hooray, I did it - Blogathon completed! The picture of me (made by my son) shows how happy I am. The hair style is also very correct.

Blogathon, Day 30: My Wordle Tag Cloud

Thanks to the tip in WordCount blog I decided to try Wordle.

It worked fine. It's just me who doesn't know how to use a computer. I can't add the pic in a decent size.

Please, use your goggles.

Blogathon, 29. päivä: Uhhaa ja muita viron kielen lainasanoja

"Okei, davai, tsau!"

Näillä kaikilla kolmella sanalla päättyy yleisimmin virolainen puhelinkeskustelu.

Yksikään sanoista ei ole viroa.

Okei on tietysti anglismi. Davai (virallinen kirjoitusasu lienee jotakin muuta kuin tuo) puolestaan on venäjää, ja se tarkoittaa hyvin montaa asiaa. Yleisin merkitys lienee suunnilleen sama kuin okeilla, mutta hokema davai, davai! tarkoittaa myös kaikenlaisia hyvässä ja pahassa lausuttuja kehotuksia kuten ala vetää! tai mennään, mennään!

En puhu venäjää kuin muutaman tervehdyksen verran, mutta davai on alkanut hiipiä minunkin puheeseeni, sillä se on erittäin yleisesti käytetty myös virossa.

Italialaista alkuperää oleva tsau ja sen versio tsauki on, hassua kyllä, yksi tavallisimmista virolaisista tervehdyksistä, niin kohdatessa kuin erotessa. Minulla kesti varmaan pari vuotta ennen kuin rohkenin alkaa sitä käyttää, sillä luulin pitkään, että tsaun käyttäminen on jokin vitsi. Ei ole.

Kuten näistäkin pienistä sanoista huomaa, viro imee jatkuvasti lainasanoja toisista kielistä. Mutta sehän ei ole mikään ihme. Niin tekevät kaikki kielet.

Joskus kuitenkin toivoisi, että aivan kaikkea ei lainattaisi.

Kävelin tänään Tallinnan keskustassa skeittaavien poikien ohi. Kuulin, kuinka porukassa joku nuorista kivahti toiselle "Mine vittu!" (mine = mene).

Teki mieli mennä sanomaan, että keksikää kiltit jokin omakielisempi solvaus.

****

Kuvan pienessä valurautapannussa on Meri- ja ilmailumuseon ravintolassa tarjoiltua uhhaata. Opin viime viikolla lopultakin, mitä uhhaa tarkoittaa.

Se on kalakeittoa, jonka oikeaoppisesta valmistustavasta jokaisessa virolaisperheessä on oma käsityksensä. Veikeältä kuulostava sopan nimitys on peräisin venäjän kielestä.

Blogathon, 28. päivä: Kovan onnen lapsi

Mauri Kunnaksen kirjoja olen lukenut tenavana paljon, ja sama meno jatkuu edelleen, kun oma ulkomailla lapsuuttaan elävä jälkikasvu tankkaa Suomi-tietoutta Kunnaksen opuksista. 

Vaikka olen lukenut Kaksitoista lahjaa Joulupukille -kirjan kymmeniä kertoja, tajusin vasta nyt, millainen puulelu Joulupukin pajassa on valmistunut. Pieni yksityiskohta on yksi niistä syistä, minkä takia aikuisellekin riittää Kunnaksen kirjoissa viihdettä. 

Ja nythän kyseinen puulelu on taas kovin ajankohtainen. 

Blogathon, 27. päivä: Kaksi vadillista riittää

Kaliforniassa asuessamme oli sikäläisessä kodissamme useampi suihku. Muistan erään päivän, jolloin tulin kotiin ja lastenhoitajamme kysyi minulta ihmetellen, missä kummassa meillä on amme. Hänen olisi pitänyt saada pestyä leikkipuistossa möyrineet lapsemme.

"Olen kiertänyt täällä teillä joka huoneen, enkä löydä", hän sanoi.

"Ei meillä ole", vastasin. 

"No mutta missä te sitten pesette lapset?", hän kysyi. 

En meinannut hämmästykseltäni ensin pystyä vastaamaan. Selvitin, että perheessämme peseydytään suihkussa ja että se on sekä Suomessa että Virossa yleisin peseytymistapa. 

Jätin väliin kommentit siitä, miten vähävetisessä ja pahoistakin kuivuusjaksoista kärsivässä Kaliforniassa voisi olla varsin järkevää, jos ihmiset ammeessa lojumisen sijasta käyttäisivät enemmän suihkua. 

Kalifornian vedet tulivat mieleeni tänään kuvan järven rannalla. Siellä, rantasaunassa (voi auvoa!), peseydyin kahdella vadillisella järvivettä. Lapsille riitti yksi. Tuskin voisimme olla puhtaampia.

Blogathon, 26. päivä: Kaikkien aikojen viisusuosikkini

Alkukesän ilta-aurinko valaisee lasten makuuhuoneen kirkkaasti. Tenavat eivät voi käsittää, miksi pitäisi nukkua.

Mutta nyt todellakin pitäisi - äiti haluaa mennä katsomaan Euroviisuja!

Jälkikasvun tipahtamista odotellessa tarjoan blogikansalle omat kaikkien aikojen viisusuosikkini:

- Pihasoittajat-yhtyeen kappale Viulu-ukko vuodelta 1975. Kerrassaan hieno vääntö. Haluaisin jossakin kohtaa päästä laulamaan tätä jollakin a cappella -porukalla.

- Ruotsalainen Herreys-poikatrion kappale Diggiloo Diggiley vuodelta 1984 on minulle tärkeä biisi siksi, että se on ylipäänsä ensimmäisiä televisionkatselumuistojani, ja eriväriset silkkipaidat (ja toki myös kultaiset kengät) tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Pitkään Euroviisujen jälkeen koetin harjoitella samankaltaisia tanssiaskelia kuin Herreyksen pojat tekivät.

- Anneli Saariston La Dolce Vita (1989) ei varmaan vielä kymmenen vuotta sitten olisi kuulunut tälle listalle, mutta nyt sen paikka on ilmiselvä. Komea biisi, uljas tulkinta ja varma valinta karaokeen.

- Latvialaisen Brainstorm-yhtyeen My Star vuodelta 2000. Bändin ja biisin hyväntuulisuus jäi lähtemättömästi mieleen. Brainstorm on sittemmin tehnyt soundtrackin virolaiseen Leiutajateküla Lotte -lastenelokuvaan. Positiivinen meininki on jatkunut sielläkin.

- Viron Urban Symphonyn eleetön Rändajad soi 2009 Viron radiossa tauotta, eikä syyttä. Tyylikäs kappale.

- Norjan Alexander Rybakin Fairytale vei voiton 2009. Intensiivinen, energinen ja positiivinen veto. Pidän edelleen kovasti.

No niin, nyt nuoriso kuorsaa. Kisastudioon, moro!

(Pahoitteluni, kappaleiden nimien piti viedä YouTubeen, mutta tänään linkitysyritykset aiheuttavat vain kiroilua.)

Blogathon, 25. päivä: Blogihaasteen loppusuoralla

Kuten arvoisa lukija on saattanut huomata, Eilisen uutisissa on menty toukokuun ajan kovasti englantipainotteisesti. Olen osallistunut Blogathon-blogihaasteeseen.

Kuvittelin kirjoittavani englanniksi vain silloin tällöin, mutta kävikin päinvastoin: olen sohinut vieraalla kielellä lähes koko kuukauden.

Haasteen alussa kerroin aina vannoneeni, etten koskaan kirjoita julkisesti vieraalla kielellä. Periaatteet on näköjään tehty rikottaviksi, ja aivan hyvä niin. Tämä kuukausi on ollut kelpo harjoitusta englanniksi kirjoittamiselle. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka helposti vieraskieliset tekstit ovat syntyneet, kun vain on ollut postauksen idea päässä.

Mutta eihän se omalta tunnu. Ennen kaikkea tuntuu tyhmältä, kun en pysty ilmaisemaan itseäni niin verevästi kuin suomeksi osaisin. Olen kipeän tietoinen siitä, että englanninkielinen tekstini vilisee kirjoitusvirheitä. Prepositioita työnnän tekstiin fiilispohjalta. Muutama päivä jonkin tekstin kirjoittamisen jälkeen huomaan ko. postauksessa naurettavan kirjoitusvirheen tai ajatus-aivopierun. Kämmenellä on tullut iskettyä otsaa jo aika monta kertaa.

Siksipä luulen, että Blogathonin päättymisen jälkeen palaan yhtä blogikokemusta rikkaampana hyvillä mielin bloggaamiseen äidinkielellä. 

Vaikka voisihan sitä kokeilla viroksi bloggaamista... 

****

Blogihaasteen lisäksi tämän päivän toinen hauska haaste oli askarrella marsipaanista jokin hahmo ja maalata se karamelliväreillä. Kuvassa on vanha norsunmuotoinen marsipaanimuotti, jota voi ihailla virolaisen Kalevin makeistehtaan marsipaanityöpajassa. Kuvassa pilkottaa myös marsipaanista tehty kani, joka ei todellakaan ole omien kätteni työtä, vaan Kalevin koulutettujen marsipaanimestareiden käsialaa.

Blogathon, Day 24: In The Land Of Submarines

I've seen and experienced a lot today. 

For the first time in my life I've visited a submarine. Fortunately, Lembit was not under water but safely in Seaplane Harbour in Tallinn, Estonia. It still was claustrophobic enough for me. Hands down - guys working in submarines most be the toughest human beings on the planet. 

I took these two poor photos with my phone but I can assure you - this place is worth visiting. The building itself is amazing. No need to be especially interested in maritime or war history. There's plenty of other things to see and feel. There were also many nice details. For example the silverware used in the museum cafeteria was replica of the silverware used in Lembit the submarine. 

By now you are all singing Beatles, right? Happy news: there is a yellow submarine in the museum, too. 

Blogathon, Day 23: If I Started Blogging Today, I Would...

It's time for the second Theme Post Day in Blogathon. Today, we blogathonists are encouraged to finish the phrase "If I started blogging today I would..."

Now then, let's see.

If I started blogging today I would...

- read books and blogs about blogging before I start my own weblog. Now there is so much more information available about blogging than it was back in 2004 when I started my first blog. It's really easy for a newbie to get good advice and not to make stupid mistakes (even though stupid mistakes can be very useful).

- just start. If you want to try something, so go ahead and try it. You can't lose anything by starting a blog. If it isn't for you, you can stop whenever you want.

- try Wordpress instead of Blogger. Maybe not to start with but later at some point. I've always used Blogger and I have just been too lazy to try other options. As an eager user of Gmail, Blogger just somehow fits my needs.

- make a plan how to get a picture for every single post of mine.

- not be so terribly ashamed of what other people think of my writings. Posts don't need to be perfect. You can take your time, try different ways of writing and learn. Later, there may be some really good posts but not every post can be a work of Shakespeare.


The photo of today comes from a newbie writer (and maybe a-blogger-to-be). My son, 4 years, wrote his first children's book, as he said himself.

I must say that Disney/Pixar has done their product placement well - look at the first words of his book :)

Blogathon, Day 22: Small Step For Mankind, Giant Leap For An Expatriate

Few days ago I was sitting at a cafe writing. It's a small place in the centre of Tallinn with huge windows facing one of the most important ceremonial squares of Estonia.

It's not a fancy cafe, a cup of coffee (not served in paper cups) costs like one dollar, wifi works (as it does everywhere in the country) and I have a good place to work in peace and look at people coming and going. A salty slice of rye bread with herring and egg wakes me up.

It was an early morning, I was at the cafe all by myself, the waitress was doing her chores in the kitchen.

Suddenly she came to me and asked if I was going to stay at the cafe for 15 minutes or so. I said yes.

The waitress apologized and said that she needed to leave me alone for a second and lock the cafeteria door. She had to go outside to get some things.

Sure, fine for me, I said.

And there I sat, alone at the cafe with locked doors. It was a funny moment. In the very centre of the capital of this little country you can trust your client so much that you leave her alone in the cafe. I felt amused and honored.

I told this story to our Estonian babysitter. She started to laugh. She said that I've reached the point when I'm considered as part of the team. "Oh Silja, now you have lived long enough in Estonia", he said.

An expatriate usually always feels her/himself an outsider. In that sense I think this was a very good thing indeed.

Blogathon, Day 21: Haiku Day

Tänään Blogathonissa on haiku-päivä.

Haiku on japanilainen runomitta, joka suomen kielessä koostuu 17 tavusta. Haiku kirjoitetaan suomeksi kolmelle riville, ja tavut jakautuvat riveittäin 5 - 7 - 5.

Runouden muotona haiku on paljon muuta kuin pelkkää tavujen mittaamista, ja hyvää haiku-tietoutta on esimerkiksi tällä suomenkielisellä sivulla.

Minun Blogathon-haikuni, ja varmaankin ensimmäinen haikuni sitten yläasteen äidinkielen tuntien, on tässä:

taikaviitassaan
pieni seikkailijani
luo maailmansa


****

Sorry guys - not a chance that I would start to write a haiku in English. I've got no idea on English spelling system. But just to let you know, my haiku is about joys of motherhood

Blogathon, Day 20: My 6 Rules For Blogging

After some years as a blogger I think I've created myself some kind of rules of blogging. I guess there's nothing exceptional in my list. These are just things that I've found most important to keep blogging enjoyable.

1. Be yourself. Write in a way that's natural for you. Don't use words that you wouldn't use in real life. Keep your own style, whatever it is. I have unsucceeded massively when I've tried to write somehow "fancier".

2. It's good to have a plan for your blogging - but it's not necessary. I blog when I feel like blogging. Works for me.

3. Use photos. Small thing, huge effect. This is the rule I unfortunately break most often.

4. Best posts are written fast and in flow. It's funny, sometimes writing even a pretty long post can take just a few minutes. You have everything ready in your mind. These posts usually don't need very many re-reads (of course it's good to check typos).

5. When you're having the flow moment, enjoy it, write many posts and schedule them to be published later. I do this a lot. I'm a mother of two little kids and I never know when I'm going to have a peaceful moment for writing. When I eventually get it, I try to write as many posts as possible. Most of my posts (this included) are written between 9 - 11 PM when I'm waiting for my kids to fall asleep.

6. Have your notebook, pen and/or smart phone available everywhere you go. Blogging ideas don't ask for time or place. Do yourself a favor - write them down.

Blogathon, Day 19: Thin Lizzy, ZZ Top, Iron Maiden and Estonia

As a wife of a drummer I just need to mention that there is something that combines some of the best rock bands of the world and Estonia.

It's shining. It's a cymbal.

It's Paiste with its roots in Estonia. Paiste, by the way, means shine both in Estonian and Finnish.

And there are some Finnish rockers who use Paiste cymbals. Listen to the song below, for example. This was the song me and my drummer listened to right after we had left the wedding church.

Blogathon, Day 18: Moments When You Hate Estonia

I like living in Estonia. Otherwise me and my family wouldn't have been here this long.

But there is no perfect place in the world and I sometimes sure hate my country of living.

In Estonia, customer service usually sucks. Unfortunately there's no prettier word to describe it.

We got friends from Finland for visit and went to a restaurant to have dinner. Four adults, four children. The oldest kid was five years old.

We placed our orders. We got our appetizers and drinks fast. Everything looked promising even though the waitress didn't bother to smile or show any kind of friendliness. She was just working.

Pretty soon us adults got our main dishes. We were happy: we didn't need to wait very long and we were sure that kids would get their meals at the same time. Of course it would have been better if the children would get their meals first, but well, sometimes restaurants just can't make it.

After this our blood pressure just continued rising. There was no sign of kids' meals. My husband asked the waitress for the first time. The response was, with a stone-faced look on her face: "they are not ready yet".

Well no shit, Sherlock!

We adults were already finished with our meals. Still nothing for kids.

My husband asked the waitress for the second time. She gave no clear explanation for the situation but asked colleague of hers to come to talk with us.

The colleague came and said that the portions we had ordered for our children couldn't be made. Dear Lord I was about to get a heart attack because of anger! They could have said this like, ummm, half an hour earlier!

The waitress said that they could prepare something else in few minutes. Would it be ok for us? Even though we felt we just want to run out from the restaurant cursing we decided to take the risk. What can we do, kids were hungry.

Finally kids got something to eat.

Needless to say there wasn't much tips left on the table nor nice words said to the personnel. We didn't heard any apology from the waitresses' side.

How terribly, unbelievably wrong you can do your job? How totally you can forget all the basic things of friendly human behaviour?

Back to the boring

Hah, I already changed the template at least three times and now I got back to this most simplest and boring one. I guess this is the one I used when I started this blog. Right now it somehow pleases my eye most.

My own little sandbox in the world wide web.

Blogathon, Day 17: Template Change

The more I started to post photos, the more I started to dislike my blog layout.

I don't code and I don't have very much time to search for interesting templates. So once again I decided to choose a template from Blogger's template options.

It's not perfect. But let's see for a while how it works. Luckily, this internet and this is my blog. A new change can always be made.

Blogathon, Day 16: First Etymological Dictionary Of Estonian Published

This day is a big day for Estonian linguistics. The first major etymological dictionary of Estonian language was published today. According to the news, the history of Estonian words includes 6 643 word entries. It took nine years to make the dictionary. Big, big hand for the job well done! 

Etymology is definitely my favorite among linguistics. It combines so many aspects of human life. History of words tells us history of ourselves. A tiny little word can have an amazingly interesting story to tell. 

Some parts of linguistics can be pretty hard to explain for a man on the street. But ta-dah: start to talk about etymology of a word and you immediately get interested looks and people want to find out more. Etymology is hard core linguistics in a public-friendly form. 

Let's take an example. 

The Finnish word for tulip is tulppaani. It has come to Finnish language from Swedish tulpan. Swedish has got its word from Dutch tulpaan. 

The Dutchmen started to grow tulips in the 17th century. Because of their powerful flower business the Dutch word found its way to many European languages. In written Finnish language tulppaani has been used for the first time in 1773. 

Aren't these kind of pieces of information just awesome! (I found the info about tulppaani in The Etymological Dictionary of Contemporary Finnish by professor Kaisa Häkkinen). 

I had a great morning visiting the Tallinn TV Tower. I'll tell more about it later. The tulips were blooming in front of the tower entrance and they were begging me to take pictures of them. Spring has reached its most beautiful point here in Estonia. 

Keep it simple

Finnish, my dear native language. 15 cases for nouns, always so practical, always so compact. Prepositions and postpositions are sooo lame.

The picture is from here.

Blogathon, Day 15: Doors Of Tallinn Meets Google Street View

I enjoy watching doors. Lucky me: I live in a city where there are plenty of delightfully beautiful doors.

In Yesterday's News I've started to show readers doors that have popped on my way and I've found beautiful and/or interesting.

The door shown today is on F. R. Faehlmanni street, pretty close the city centre. The door itself isn't very special but the round window with the decorations is great.

Today is also the day when Google Street View pictures of Estonia were officially published. If you want to see this door on the Street View pic, click here. The very door is there, on the left hand side from a lady with a blue shirt.

If you want to take a look at the previous door posts, click the tag "Tallinnan ovet" in the tag cloud.

Blogathon, Day 14: The Southern-Estonian Town Of Tartu

Tallinn is the official capital of Estonia, but Estonians often say that the town of Tartu is the real heart of the country. Tallinn may be the political and financial center while Tartu has strong academical and cultural heritage.

Talking about history: the university of Tartu was founded 1632. The university still is the heart and soul of the town giving it a youthful look. There sure is lots of young people in Tallinn, too, but in Tartu you really can see and feel that you are visiting a town with many academic students. 

Last time I visited Tartu was at the end of April. Here are some pictures I took during my visit. The university also has its botanical garden (founded in 1803) right in the town centre. In April only few flowers were blooming but I'm pretty sure it's going to be gorgeous in the summer. 

 

 

If you ever come to Estonia I recommend you to visit Tartu in addition to Tallinn. By car, it's only 2,5 hours from the capital. 

 

 

 

Blogathon, Day 13: Tallinn Seen From The Ambassador's Balcony

Yesterday, on the 12th of May, the Embassy of Finland in Tallinn, Estonia opened its door to everyone. The residence of the ambassador is normally not open to public.

The Finnish Embassy is located on one of the best spots in town, just on the top of Toompea Hill. There's a great view over the town from the balcony of the embassy. 

Roofs of medieval Tallinn. 

More roofs

Enough of the views. "Mommy, I want back inside!" 

Inside the residence.  

"Show me the pigs!!"

We Finns have our Nokia but right now The Big Thing is Angry Birds. Happy to see how well the propeller heads at Rovio have succeeded. Finnish playground manufacturer Lappset is doing great, too. 

These two have started cooperation and I guess there will be quite many AB playgrounds around the world pretty soon. The swinging red bird got tested by my daughter on the embassy yard. Lappset (btw, the Finnish word "lapset" means "children") just opened a new factory in Estonia. 

Here you can get a glimpse of the port of Tallinn. There's a huge cruise ship traffic between Estonia and Finland.