Riemukuplassa

Olihan taksimatka tänään. Kävin kesken työpäivän hammaslääkärissä. Aikataulun sujuvoittamiseksi matkasin taksilla.

Menomatka maksoi 3,20 euroa. Se oli käypä hinta lyhyestä etapista Tallinnan keskustan alueella.

Takaisin töihin lähdin vauhdilla. Pää pöllyssä puudutusaineista ja tunnin yhtäjaksoisesta suun aukipitämisestä nappasin lennosta ensimmäisen kadun varressa seisoneen taksin. Ei ehkä olisi pitänyt.

Mitään kamalaa ei tapahtunut, mutta hassua ja lompakkoa tyhjentävää vain.

Kun istahdin autoon, tajusin, että nyt ei ole ihan normaali taksi kyseessä. Ratin takana istui tyyppi, jolta oli selvästi mennyt Woodstock pitkäksi. Taksin sisus oli vuorattu kirjavilla virkkaustöillä. Ikkunoiden ympärykset oli koristeltu höyhenillä ja erilaisilla pähkinänkuorilla. Penkit oli päällystetty kirjavilla kankailla. Unisiepparit roikkuivat katossa ja jonkin suitsukkeen tuoksunkin saattoi tuntea.

Tein sekunnissa perinteisen skannauksen: hinnasto on näkyvissä, mittari on, kuskin taksilupakortti on. Periaatteessa siis kaikki kunnossa. Tosin huomasin, että mittarissa oli jo valmiina kaksi euroa suurempi lähtöhinta kuin mitä ikkunaan liimattu hinnasto kertoi. Huomautin siitä ratin takana istuvalle hipille, joka sanoi ystävällisesti, että ilman muuta kaksi euroa vähennetään hinnasta. Jep jep.

Sitten alkoi auton käynnistäminen. Ei ihan meinannut startata. Kuski valitteli, että auto oli kyllä aiemmin päivällä käynnistynyt hyvin, mutta jostakin syystä ei vain meinannut nyt lähteä. Olin jo käsi ovenkahvassa nousemassa pois, kun kulkupeli lähti käyntiin.  Siis matkaan.

Lyhyellä matkalla tämä elämäntapaintiaani ehti pohtia monia ihmisen terveyteen liittyviä seikkoja. Kuinka hän kävelee nyt joulukuussakin paljain varpain ja käy avannossa. Ei kuulemma tarvitse lääkärillä käydä. Hän muistutti minua päähineen käytöstä pakkasella. Lisäksi hän selvitti, kuinka monet sairaudet ovat yleensä ihmisen itsensä aiheuttamia, koska unohdamme keskustella oman kehomme kanssa. "Jos jalka on kipeä, niin voi kysyä itseltään, onko koskaan kysynyt omalta jalaltaan, kuinka se voi", mies valisti. Hän oli kuulemma opiskellut Siperiassa näitä elämäntaitoihin liittyviä juttuja.

Mies puhui tauotta, ja myös taksimittari raksutti vilkkaasti. Kun mittarissa oli 11 euroa, pyysin pysäyttämään auton ja vähentämään hinnasta sen 2 euroa, joka oli lähtiessä ylimääräistä. Muistutan: kaupunkin tullessani toisen taksifirman autolla tismalleen sama matka maksoi 3,20 euroa.

Koska en oikein osaa räyhätä, en jaksanut alkaa valittaa hinnasta, joka oli matkaan suhteutettuna aivan järjetön. Kävelin loppumatkan töihin.

Rahat meni, mutta olihan tässä tavallaan viihdearvoa. Ei silti tarvitse aivan noin pimeään taksiin enää astua.

Pois saarelta nimeltä Tallinna

Olen monesti tullut toteamaan, että lyhyt lomareissu voi olla paljon paremmin päätä tyhjentävä ja kaikesta arjesta irrottavampi kuin mikään pitkä kiertue, jolla ehtii jo tulla koti-ikävä.

Tämä päti Mission Munamägi -matkallakin, jolla olimme tenavien kanssa siis kaksi yötä. Reissu toteutti tiiviissä paketissa kaksi tavoitetta: käydä Munamäellä ja nähdä edes jonkun verran enemmän Etelä-Viroa. Mehän olemme Viron-vuosiemme aikana jumittaneet lähes nolosti suunnilleen koko ajan Tallinnassa.

Nyt seuraa painava muistutus kaikille Virossa lomaileville:

Tallinna on saari, jonka ulkopuolella on aivan toisenlainen Viro.

Reilusti Tallinnan ulkopuolella käyminen muistuttaa minua muun muassa siitä, että Viron luonnosta ja maisemista ei pidä tehdä mitään johtopäätöksiä Tallinnan ja sen ympäristön perusteella. Jos ajaa pelkästään Tallinna - Tartto-väliä tai liikkuu enimmäkseen Harjumaan maakunnassa, jossa Tallinna sijaitsee, näkee vain pääkaupungin lähikuntien teollisuusalueita, tylsää tietä sekä hoitamattomia peltoja ja metsiä.

Kun jaksaa polkaista etelään asti, kohtaa kumpuilevan, mäkisen maaston, viljavia peltoja, Etelä-Eurooppaa henkiviä jalopuurivistöjä, pieniä kyliä, pieteetillä hoidettuja talojen pihoja sekä määrättömästi kartanoita ja pieniä museoita. Minä huomaan, että Tallinnassa olen kotona, mutta Etelä-Virossa olo on kuin ulkomailla. Mikä on kyllä vähän hassua, sillä etelävirolaiset maisemat muistuttavat paljon enemmän lapsuuteni maisemia kuin tämä pohjoisvirolainen pannukakku-vesakko.

Etelä-Viro on omanlaisensa.
Võron kieli on näyte tanakasta henkisestä kulttuurista.
On se viroa, tavallaan, mutta en kyllä tajua paljon mitään!  

Viron pienuus tekee näppäräksi sen, että näihin Tallinnasta katsoen aivan toisenlaisiin maisemiin pääsee jo parissa tunnissa. Ja kuten totesin, kahden yön matkalla tuntee jo nähneensä aika paljon.

Mutta yksi on sama joka puolella Viroa.

Voit ajella missä tahansa pikkutiellä keskellä mitä-lie puskaa, on aivan varmaa, että jossakin kohtaa vastaan tulee atleettinen kilpapyöräilijä trikoissaan tai jopa kokonainen joukko muna-asentoisia fillaristeja. Virolainen kilpapyöräilykulttuuri jaksaa aina hämmästyttää (Rein Taaramäe polkee parhaillaan Ranskaa ympäri).

Mission Munamägi: Kotimatkalla kirkossa

Tallinnasta etelään ajelin normaalin tylsästi kakkostietä (E263) pitkin, mutta takaisin päin piti ilman muuta toista reittiä. 

Hyvä väylä Otepään suunnasta takaisin etelään vie Viljandin, Türin ja Raplan kautta. Reitti on huomattavasti mukavampi ja vaihtelevampi kuin susitylsä kakkostie, jossa liikenne nykii ja koko ajan saa huristella henkensä kaupalla syöksähteleviä ohittajia peläten. Rakkaat virolaiset - voisitteko opetella pitämään autoillessa turvaväliä?! 

Torstaipäivä on kaiketi ollut tämän kesän kuumin, joten matkanteko on ollut varsin hikistä, vaikka auton ilmastointi toimiikiin. Siksi aika monta taukoa piti pitää, ennen kuin kotiin päästiin. 

Noin puoli tuntia ennen Viljandia tuli vastaan hauska maisema, jossa tien toisella puolen oli järvi ja oikealla puolella oli komea kirkko. 

Järven rannalla istuivat puiset hahmot, jotka olivat pukeutuneet Mulgimaan kansallispukuihin. Mulgimaa ei ole virallisesti mikään nykyinen maakunta, vaan kulttuurihistoriallinen alue, joka koostuu viidestä vanhasta kihlakunnasta. 

Kirkko oli sopivasti hollilla ja sen kiviseinien sisälle pakeneminen tuntui mukavan vilvoittavalta ajatukselta, joten menimme kurkistamaan. Kyseessä oli Tarvastun kirkko, ja se kuuluu Viron tiekirkkoihin, joten opaskin oli paikalla. 

Opas, mukava mies nimeltä Ants, kaappasi meidät heti haltuumme ja alkoi kättelyn jälkeen tulisieluisesti kertoa kirkosta. Kirkossa pisti silmään suuri, lattialla seisova taottu kukko. Kukkohahmoa en muista aiemmin missään kirkossa nähneeni. Sanoin asiasta Antsille, joka heti tiesi kertoa, että erityisesti Etelä-Viron kirkoissa kukkoja on paljon. Kukko tietysti viittaa Raamatun pääsiäisen ajan tekstiin, jossa Jeesus sanoo Pietarille, että "tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät." Unohdin harmikseni kuvata kukon, ja Antsillekin kurvasi kirkon pihaan bussilastillinen turisteja, joten juttu jäi meiltä hieman kesken. 

Hauska oli nähdä kirkon takaseinällä kaksi suurta puu-uunia. Siinä sitä on suntio saanut lämmitellä aamusta asti ennen kirkonmenojen alkua. 

Kuten kuta kuinkin kaikki Viron kirkot, myös Tarvastun kirkko on kaikenlaista remonttia vailla. Nurkat vähän repsottavat sieltä täältä. Ja se myös kerrotaan aika suoraan. Kirkkosalissa oli kolehtiuurna, jossa kerrotaan, että ikkunoiden pellit pitäisi vaihtaa. Työtä varten saatu tarjous on reilu 2 000 euroa ja muutama satanen on koossa. Kukahan lähtisi mesenaatiksi? Lasten uurnaan pudottamista muutamasta kolikosta on vain pieni lisä remonttikassaan. 

Matkalla pohjoisessa

Olemme olleet tenavien kanssa neljä viikkoa Suomessa. Muutama juttu jäi mieleen.

- Autoilijat osaavat pitää etäisyyttä. Suomessa on niin leppeää ajella, ja kaikki etenevät kovin asiallisesti.

- 20 - 40-vuotiailla suomalaisnaisilla on silmiinpistävän paljon tatuointeja. Tässä on minusta todella tapahtunut muutos muutamassa vuodessa. Nilkassa, yläselässä ja olkapäässä on naisväellä jos jonkinlaista kiemuraa. Lisäksi suomalaisnaiset näyttävät käyvän samalla kampaajalla, joka leikkaa heille hyvin lyhyen tukan ja värjää kuontalon tummaksi (peilistäni katsoo kuvatun kaltainen olio).

Raumalla opin, että maailman keskipisteet ovat Rauma, Rooma ja Pariisi.
Onneksi ganaalikaupungin vesitornin luona oli myös kyltti kotiin. 

- Suomessa on kallista. Etelän turistia meinaa pyörryttää jäätelöiden ostaminen lapsiseurueelle. Kuinka Suomessa voi olla varaa elää?

- Suomessa on loistavaa asiakaspalvelua! Myyjät juttelevat leppoisasti, ja ovat aivan tavallisen ystävällisiä. Ei imelyyksiä tai tunkeilua, vaan normaalia hyväntahtoista ihmisyyttä. Arvostan. 

- Suomessa vähän jännittää. Pysäköinkö varmasti oikein? Enhän vain sotkenut systeemiä? Kuuluuko astiat viedä palautushyllyyn vai ei? Mulkoillaanko minua, jos nyt juon kahvin vähän liikaa tässä toisen terassin puolella? Suomessa kaikki on niin järjestyksessä ja säännönmukaista, että eteläisempään löysyyteen tottunutta hiukan hirvittää.  

Lähimatkailupyhien huipennus: Viru raba

No nyt, kuulkaas! Jos eilinen retki Tädussa oli luontokokemukseltaan lattea, niin tänään on saatu elämystä senkin edestä.

Lahemaan kansallispuiston nurkka sijaitsee hieman reilun 50 kilometrin päässä Tallinnasta. Siellä sijaitsee Viru raba, eli Virun suo (tai raba taitaa tarkalleen ottaen tarkoittaa rämettä).

Suon läpi kulkee 3,5 kilometriä pitkä pitkospuureitti. Virohan on tolkuttoman soinen maa, joten Virun suolla pääsee näkemään Viron kenties tyypillisintä maastoa.

Pitkospuureitin alkupää etelästä tullessa. 

Pitkospuureitti ei ole lenkki, joten jos jättää auton (jolla luultavasti paikalle tulee) toiseen päähän reittiä, sinne pitää palatakin. Mutta eihän tässä olekaan kyse mistään epäinhimillisestä kävelyponnistuksesta. Parkkipaikalta on hiekkatietä 800 metriä tuohon ylläolevan kuvan reitin alkuun.

Pääsiäispäivä oli hurjan kuuma, ja väki meni laudoitetulla reitillä paljain varpain.
Tässä nuorisolla on vielä jalkineet. 

Reitin eteläsuunnasta tullessa alkuosa on myös pyörätuolilla kulkeville sopivaa. 

Neiti Näpsä tutustuu naavaan. 

Reitin varrella on hienoja, mielikuvitusta ruokkivia suolampia. 

Suunnilleen Virun suon reitin puolivälissä on komea näköalojen katseluun tarkoitettu torni, josta näköjään unohdin ottaa kuvan. Se on uusittu vuonna 2013, ja sinnekin pääsee pyörätuolilla - asia, mistä olin melko ällistynyt. Näiden viime päivien ulkoilukokemusten perusteella voisi todeta, että täkäläiset Metsähallituksen ulkoilureitit ovat pyörätuolilla kulkijoille paljon esteettömämpiä kuin Viro muutoin.

Maisema tornista etelään. 

Maisema tornista pohjoiseen. Tornin kohdalla loppuu pyörätuolireitti
ja pitkospuut alkavat. 

Suon ylitys on vain pieni osa Viroa halkovia Metsähallituksen vaellusreittejä. Iklaan olisi
vielä vähän matkaa. Just tänään ei jaksanut. 

Nuoriso näyttää tietä. Esikoisella on jopa vaellussauva. Täysin pro meininki. 

Tässä viimeisessä kuvassa hieman näkyykin maisemieen katseluun tarkoitettua tornia. Myös pitkospuut on uusittu 2013. Tukevaa on kävellä.

Tallinasta ajaa Narvan maantietä reitin eteläpään alkuun noin 40 minuuttia. Perille löytää helposti ja parkkitilaa on. Jos Tallinnan ostoskeskukset on nähty ja vanha kaupunki tallattu, niin suosittelen päiväretkeä tänne. Ei tarvitse mitään eräjorman varusteita. Eväät pitää ottaa kaupungista, sillä lähistöllä ei todellakaan ole mitään palveluita.

Pääsiäispäivä oli hurjan lämmin, mutta veikkaan, että Virun suolla on hienoa vuodenajasta ja säästä riippumatta.

Päiväpatikointi Viimsin Tädussa

Tästä pääsiäislomasta näyttää säiden ja vesirokosta toipumisen ansiosta tulevan todellinen ulkoiluloma.

Viron Metsähallituksen RMK:n sivulla on verraton hakukone, josta voi hakea haluamastaan maakunnasta erilaisia ulkoilureittejä (ja kaikkea muuta metsänkäyntiin liittyvää).

Tänään valinta osui Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä sijaitsevaan Tädun ulkoilureittiin.

Tädussa on lasten hyvä pyöräillä. Maisema on koko reitin tämän näköistä. 

Netti tiesi kertoa, että reitti kulkee metsän läpi hiekkatiellä, joten heitin auton takakonttiin lasten fillarit.

Se oli viisautta, sillä Tädun reitti oli eiliseen Pääskülan rabaan verrattuna todella tylsä, ja itku olisi päässyt, jos olisi lapset pitänyt kävelyttää sen läpi.

Meillä oli mainio ulkoilureissu. Linnut lauloivat, sini- ja valkovuokot loistivat, aurinko lämmitti, pyörät kulkivat, eväät maistuivat taukopaikalla, sammakonkutu oli jännää ja ojiin oli kiva heitellä kiviä. Siis ei mitään valittamista oikeastaan.

Miljoona, miljoona, miljoona Sakua. 

Mutta maisemien puolesta Tädussa ei ollut yhtään mitään erikoista. Jos on kävellyt sisäsuomalaisella metsäautotiellä, niin siinäpä se oli. Peurojen ruokintapaikan tai siirtolohkareen näkeminen ei aiheuta kovin valtavaa vau-elämystä.

Kuvan kiemuraisesta puusta otti kuusivuotiaani. 

Tämän puun suupielet näyttävät olevan alaspäin. 

Reitin ykköskohde on Tädun kuusi, tai oikeastaan se, mitä siitä on jäljellä. Pari vuotta sitten myrskyssä kaatunut kuusi on ihmeellisellä tavalla kasvanut suuren kiven päällä. Nyt puusta on jäljellä enää kiven päällä kiemurtelevat juuret. Onpa kasvupaikan kuusi itselleen aikanaan keksinyt!

Tädun kuusen juuret. 

Pitkospuilla Pääskülassa

Vihdoinkin, vihdoinkin lämpömittari näytti reilusti keväisiä lukemia. Kun vielä perheen vesirokkopotilaskin oli varsin pirteä (lue: sinkoili seinille sisällä olosta), piti tehdä pikaisia päätöksiä. 

Pitkänperjantain ohjelmanumeroksi valikoitui patikointi Tallinnan Pääskülan rämealueella (Pääsküla raba). Vuosikausia olemme jo kaupungissa olleet, mutta eipä vain ollut tänne koskaan aiemmin tullut selvittyä. 

Pakkasimme lasten kanssa pillimehut ja eväsleivät Buzz Lightyear -laatikkoon ja suuntasimme Nõmmelle. 

Sieltä, Hiiun sairaalan takaa lähtee rabarada-kylteillä merkitty pitkospuureitti suolle. 

Reitti on nimen omaan lenkki, jonka puolivälissä on lintujentarkkailutorni. Tornin kakkos- ja kolmoskerroksessa on penkit, joten eväät voi syödä vähän korkeammalla.

Tornin huipulta aukeaa tällaiset näkymät. Niin paljon kuin Virosta tykkäänkin, olisi liioittelua sanoa, että maisemat ovat henkeäsalpaavat. Pohjois-Viron maasto on tylsää lättyä. 

Jos haluaa tehdä Tallinnan-reissunsa yhteydessä muutaman tunnin helpon ulkoiluretken, niin Pääsküla sopii siihen loistavasti. Koko lenkin pituus taisi olla neljä kilometriä. Keskustasta ajaa lähtöpisteeseen vartin. Reitin voi kävellä pikkukengissä, sillä siellä, missä ei ole pitkospuita, on soratietä. Lastenvaunuja on helppo työntää koko reissu, ja lenkin alkupäässä on jopa pyörätuolille tarkoitettua leveää pitkospuuta. Ja kuten jo sanottu, mäkien takia ei tarvitse hikoilla. 

Vironkielisen esitteen patikointireitistä löytää tästä. Wikipediassa on vähäsen tietoa tässä. Ja tässäkin vielä hieman. 

Blogathon, Day 14: The Southern-Estonian Town Of Tartu

Tallinn is the official capital of Estonia, but Estonians often say that the town of Tartu is the real heart of the country. Tallinn may be the political and financial center while Tartu has strong academical and cultural heritage.

Talking about history: the university of Tartu was founded 1632. The university still is the heart and soul of the town giving it a youthful look. There sure is lots of young people in Tallinn, too, but in Tartu you really can see and feel that you are visiting a town with many academic students. 

Last time I visited Tartu was at the end of April. Here are some pictures I took during my visit. The university also has its botanical garden (founded in 1803) right in the town centre. In April only few flowers were blooming but I'm pretty sure it's going to be gorgeous in the summer. 

 

 

If you ever come to Estonia I recommend you to visit Tartu in addition to Tallinn. By car, it's only 2,5 hours from the capital. 

 

 

 

Työmatkalaiset

Aamulaivalla Tallinnasta Helsinkiin tunsin itseni hieman orvoksi. Paatti oli täynnä Suomeen matkaavia virolaismiehiä.

Sen tietää Viron työvoimatoimistokin. Laivalla järjestettiin kyseisellä vuorolla tiedotustilaisuus Suomessa työskentelystä. Kiinnostuneille oli tarjolla tietoa työtekijän mahdollisuuksista, oikeuksista ja velvollisuuksista.

Länsisatamassa bussiin astuessani tajusin, että kuljettaja oli virolainen.

Onhan tämä eräänlaista aikamme kuvaa. En sitten tiedä, kuinka hyvää.

Mainoskieltä 1940-luvulta

Lapsuudenkodin kirjahyllyssä on aina kaikkea hauskaa. Vuoden 1948 Uusi Suomi ja Keskisuomalainen ovat mahdottoman viihdyttävää luettavaa.

Kaikki ei todellakaan ollut ennen paremmin. Niin mukava kuin vanhoja lehtiä onkin nyt selailla, en taatusti tämännäköisiä lehtiä enää tilaisi. Täyteen tupattuja mustavalkoisia sivuja, pieniä suttuisia kuvia ja sinne tänne loikkivia palstajakoja. Nykyjournalismia voi haukkua suut ja silmät täyteen, mutta onpa eteenpäinkin menty.

Viihde- ja kulttuurihistoriallisessa arvossaan omassa luokassaan ovat kunkin aikakauden mainokset.

American Overseas Airlines ja American Airlines mainostavat, että  "maukasta ruokaa ja juomia (coctaileja, sherryä, whiskyä) tarjoillaan ilmaiseksi matkan aikana".

Oi niitä aikoja, kun lentomatkustamisessa oli vielä jotakin hohtoa.

Päivitys jetlag-kooman keskeltä

Piilaakso ja Kalifornia häipyivät tämän blogin otsikoista. Nyt Eilisen uutisia tehdään Tallinnassa.

Kunhan ajatukset totaalisesti sumentava aikaerorasitus väistyy ja muutonjälkeinen elo tasoittuu, tulee blogiinkin säännöllisyyttä.

Twitterin puolella olen jaksanut pakkailun ja rapakon ylityksen lomassa vähän heilua.

Yksi syy siihen on ollut presidentinvaalit. Ulkosuomalaiselle vaalikeskustelu Twitterissä (erityisesti hashtagin #vaalit2012 alla) on ollut mainio näkökulma suomalaisiin puheenaiheisiin. Ja hauska on ollut nähdä muutenkin, miten Twitter vaikuttaa tulevan koko ajan suositummaksi. En näköjään ole ollut ainoa, jolla twitosfäärin ottaminen haltuun kesti kauan ja vaati monta yritystä.

Nyt painun päiväunille.

Alis volat propriis

Piilaakso on hyvin kiinnostava paikka asua. Täällä lähes kaikki tuntuu mahdolliselta. On kovasti inspiroivaa elää ympäristössä, jossa ihmisiä ei tunnu rajoittavan "ei noin kuulu tehdä" -tyyppinen ajattelu. Kaikkea voi kokeilla. On mieletön ajatus, että kuka tahansa vastaantuleva ihminen voi olla oman ammattialansa ehdotonta maailman huippua. Täällä on helppo alkaa itsekin tehdä hulvattomia suunnitelmia, jotka pohjoisemmassa asuen saattaisi tunkea syvälle mielensä pohjalle, koska ne tuntuisivat niin älyttömiltä.

Mutta Piilaakso on myös hyvin ahdas. Ihmisiä vain on liikaa tämän kokoiselle alueelle. Maisemat eivät ole kummoiset. Täällä ei ole historiaa eikä paljon kiinnostavia nähtävyyksiä (mistä toki sopii älähtää vastaan).

Piilaakso on ihmeellinen, epätodellinen kupla. Ihmiset tulevat tänne hakemaan menestystä. Juuri kukaan ei ole täältä kotoisin. Vauhti on kova, väki tulee ja menee.

Niin silmiäavartavan hieno kokemus kuin onkin täällä asua, tämä kaikki ei tunnu kovin omalta.

Olin perheeni kanssa pitkän viikonlopun Kaliforniasta seuraavana pohjoiseen sijaitsevassa Oregonin osavaltiossa. Portlandin kaupungissa, jossa aikamme vietimme, oli saman tien varsin kotoinen olo.

Huomasin taas, kuinka tärkeä asia omalle viihtymiselle on omaa silmää miellyttävä maisema. Portlandia ympäröi hieman suomalaistyyppinen luonto, jolle lumihuippuiset vuoret tuovat oman, täkäläisen komean lisänsä. Portlandin läpi virtaa joki, mikä tekee saman tien kaupungista elävän.

Kaupunkia ympäröivät seudut olivat mukavan inhimillisiä. Tavallisten ihmisten tavallisia koteja, maatiloja ja hauskoja pikkukyliä.

Ennen kaikkea reissu oli tärkeä muistutus Yhdysvaltojen suuruudesta ja sen valtavasta maisemien ja kulttuurien kirjosta. Jos tuntemukset yhtä yksityiskohtaa ovat nihkeät, se ei saa johtaa siihen, että tuomitsee kokonaisuuden.

***

Otsikko on Oregonin osavaltion tunnuslause, joka on englanniksi käännettynä kutakuinkin "She Flies With Her Own Wings".

Täpinässä

Tämä heppu on ollut mielessäni, kun ajattelen tulevaa viikonloppua. Luvassa on luultavasti paljon seesteisempää meininkiä kuin Samilla. Hermostuneen kiroilun sijaan oletan päästeleväni enemmänkin intohihkaisuja ja äimisteleviä huokauksia.

Kiinnostava nähdä, näkyykö manaileva viiksivallu kansallispuistossa mitenkään.