Juuri oikeenlaista kemiaa

Kolmannen adventin kunniaksi meillä on joulun värisävyjä lasten pikku professori -kokeissa. Soodalla, astianpesuaineella, karamellivärillä ja etikalla saa aikaan varsin hauskan kuohuefektin.

(No, tuliko Neon 2 -korvamato?)

Lasten mehuhetki päättyi ikävästi

Lapseni alkavat olla siinä iässä, että kavereiden synttärit ovat kova juttu. 

Virossa syntymäpäivä on aina hyvin iso asia. Sitä todellakin juhlitaan, oli sitten kyseessä viisi- tai viisikymmenvuotisjuhla. 

Tässä parin viime vuoden aikana on käynyt selväksi, että ainakin Tallinnassa lasten synttärit järjestetään useimmiten mängumaassa eli sisäleikkipaikassa. Mängumaita on täällä hämmästyttävä määrä. Tuntuu, että lähes joka korttelissa on jonkinlainen sisäleikkikeskus.

Mängumaassa on liukumäki, pallomeri, jos jonkinlaista kiipeilyseinää ja -putkistoa, ehkä pieni trampoliini ja paljon erilaisia irtoleluja. Lisäksi mängumaassa on pitkät penkit ja pöydät sekä pienet keittiötilat synttäritarjoilujen valmistelua varten. Suuremmissa leikkimaissa näitä keittiö- ja tarjoilutiloja on useampi, jotta samassa mängumaassa voi juhlia useampi seurue kerrallaan (kyllä, kuvitelkaa vaikkapa noin 60 leikki-ikäistä sinkoilemassa kiljuen pitkin seiniä). 

Eri leikkikeskuksilla on vielä erilaista lisätarjontaa. Joihinkin voi tilata taikurin, ilmapalloja, Peppi Pitkätossun, merirosvon tai vaikka diskon juhlan lopuksi. 

Alan olla konkari mängumaiden kiertämisessä. Täällä tuntuu olevan tapana, että kaikki päiväkotiryhmän kaverit kutsutaan synttäreille. Kun ryhmässä on 25 lasta ja jokainen kutsuu jokaisen ryhmäkaverinsa synttäreilleen, siitä kertyy vuodessa aika hurja määrä mängumaa-käyntejä. Ja minulla on kaksi lasta…  

Olen suhtautunut vähän nihkeästi näihin leikkikeskuksiin. En ole oikein ymmärtänyt, miksi juhlia ei voi pitää kotona. Moni muukin suomalainen on ihmetellyt samaa. Mutta kuten sanottua, syntymäpäivä on Virossa tärkeä. Jos asuu kerrostalokaksiossa tai -kolmiossa, on melko hankalaa kutsua lasten päiväkotiryhmää ja sukulaisia kerralla samoihin juhliin. Ja mitäpä se minulle kuuluu, missä itse kukin haluaa juhliaan pitää. Maassa maan tavalla. 

J ja K ovat käyneet niin monissa mängumaa-juhlissa, että he osaavat vaatia omia synttäreitäänkin leikkimaahan. Alanpa minäkin kallistua sille kannalle, että juhlat riehutaan jossakin leikkiluolassa. 

Siinä sitten kersojen juhlahälinää katsellessa voi lauleskella vaikka Tuomari Nurmiota: 

Mitä virolaisessa päiväkodissa syödään?

Päiväkodin keittiön valmistama ruoka muodostaa hyvin ison osan lasteni ruokavaliosta. Minun ei tarvitse valittaa: lastemme kasvatuslaitoksessa on oma keittiö, jossa tädit tekevät ruuan ja oman ryhmä "ruokatäti" kiikuttaa murkinan keittiöstä lasten ryhmään. 

Safkat vaikuttavat minusta aina aivan tolkullisilta, tavallisilta ruuilta, joissa on suomalaiselle sopivasti kulttuurieroakin. 

Lapsoseni saavat säännöllisesti syödäkseen mm. tattaria sekä borssikeittoa. Samoin he saavat eteensä erilaisia kaaliruokia. Borssi- ja kaalipäivinä erityisesti esikoinen märisee, mutta siinäpähän oppii. Molempien lastemme päiväkotiryhmissä on ihanat opettajat, jotka kyllä vaativat maistamaan kaikkia ruokia, mutta mitään syömään pakottamista ei ole. 

Alla on päiväkotimme ruokalista parin viikon takaa. Päiväkodissa tarjoillaan aamupala noin klo 8.30. Joskus aamupäivästä on pieni välipala. Klo 13 on lounas ja klo 15.30 (päiväunien jälkeen) taas välipala.

Ruokalistasta näkyy, että esimerkiksi keskiviikkona (kolmapäev) lapsoset ovat saaneet aamupalaksi neljänviljanpuuroa, hilloa ja "aamujuoman", joka on ymmärtääkseni jonkinlainen tee.

Aamupäivän välipalana on luumuja. Lounaaksi on tarjoiltu seljankaa ja leipää ja aterian jälkiruuaksi karamellikiisseliä hillon kera.

Iltapäivän välipalana on kaali-jauhelihapaistosta, piimää ja puolikas sämpylä.

Ruokamaksu on Tallinnassa kunnallisessa päiväkodissa hieman yli 1 euron per päivä / lapsi, joten koen saavani maksulle erittäin hyvän vastineen.

Neekeri se on!

Tallinnassa tai ylipäänsä Virossa kohtaa aniharvoin mustaihoista ihmistä. Olen todennut, että katukuvassa näkemäni mustat vaikuttavat useimmiten Suomesta tulleilta turisteilta.

Kävin vaihteeksi taas Keskustorilla ostoksilla.  Tänään siellä sattui olemaan kokonainen perhe tummaihoisia. En tunnistanut heidän puhumaansa kieltään, mutta selvästikin he olivat lomamatkalla Virossa.

Mustaihoinen Tallinnan Keskustorilla on vähän kuin - niin, en edes tiedä mikä. Jokin hyvin epäodotuksenmukainen asia epätodennäköisessä paikassa.

Ja sen kyllä huomasi. Sitä tuijotuksen määrää. En jäänyt katsomaan, uskalsiko myyjä puhua matkailijaperheen rouvalle, joka katseli jotakin mekkoa.

Sen sijaan mieltä jäi pitkäksi aikaa kirvelemään teko, jonka satuin näkemään. Turistiperheen kohdalle tuli pientä väentungosta. Heistä koetti päästä ohi täkäläinen, keski-ikäinen rouva. Hän tuuppasi todella rumasti kulkutieltään pois turistiperheen noin 6 - 7-vuotiaan pojan. Angry Birds -paitaisen pikkumiehen ilme oli häkeltynyt, kun häntä tuupannut rouva sai tönäistyä edeltään tämän tummaihoisen esteen.

En ole hetkeen nähnyt mitään rumempaa. Tätä tapausta, Ukrainan ja Gazan tilanteita miettiessä sitä vain pähkäilee, miten ihmiset voisivat oppia sietämään toisiaan vähän paremmin.

Unelmien lapsiperheauto

Terve terve teille kaikille autojen suunnittelijoille!

Olen kahden päiväkoti-ikäisen äiti ja ajan heidän kanssaan melko paljon ja usein pitkiä matkoja.

Autoilukokemukseni perusteella olen laatinut listan siitä, millainen lapsiperheen auton varustelun tulisi olla. Monissa autoissa on paljon hyvää lapsiperheen tarpeita ajatellen, mutta vinkkieni perusteella autojen suunnittelijat voivat lopulta suunnitella täydellisesti viimeistellyn lapsiperheen (äidin) unelman.

1. Enemmän juomamukitelineitä.
Mukitelineitä ei ole koskaan liikaa. Niitä pitää olla ovissa, keskikonsolissa sekä etupenkin istuinten takana. Aivan olennaista on, että mukiin mahtuu sekä pyöreämuotoinen muki että neliskanttinen pillimehu.

2. Kosteuspyyhetelineet.
There's no life without baby butt wipe. Autoissa pitäisi olla lakisääteisesti paikka vähintään kahdelle kosteuspyyhetelineelle (yksi edessä, yksi takana). Niissä tulisi olla kansisysteemi, jonka kolosesta pyyhkeen voi vetäistä esiin.

3. Nenäliinatelineet. 
Lähes vastaava kuin kosteuspyyheteline. Esimerkiksi kaikki ovet olisivat näppäriä paikkoja nenäliinatelineille, joiden kannen kolosesta turvaistuimessaan istuva piltti voi vetää tarvittaessa nenäliinan kerrallaan.

4. Kiinteä käsidesipumpputeline.
Evästauko tulee ja käsidesipullo on taas kierinyt jonnekin penkin alle. Näitäkin saisi olla edessä ja takana, mutta yhdellä auton etuosan pumpullakin selviää. Ehkä auton konehuoneeseen voisi saada ison säiliön käsidesille, jotta täyttövälit eivät olisi kovin tiheät?

5. Roskasäiliöt. 
Veikkaan, että roskista lainehtiva autonlattia on lapsiperheille varsin tuttu ilmiö. No miten muuten voisi ollakaan, jos takapenkin roskis on se mikroskooppisen karamellirasian kokoinen syvennys auton ovessa? Autossa pitää olla useampi roskis, johon mahtuu muutakin kuin yksi purkka.

Näillä viidellä päästään jo todella pitkälle. Jos suunnitteluaikaa ja -energiaa riittää, voisi listalle laittaa myös autojen rappurallin, johon lapsi voi pyyhkiä jalkansa ennen autoon kiipeämistä.

Päivähoito from hell

Tallinnassa on sekä kunnallisia että yksityisiä päiväkoteja.

Kunnallisten päiväkotien taso on sentään varsin vakaa ja prosessit kunnossa.

Sitten on yksityisiä päivähoitopaikkoja, jotka eivät varsinkaan ulkoiselta asultaan vaikuta kovin houkuttelevilta.

Vai mitä sanotte tästä hoitopaikan pihasta, johon tänään kaupungilla kävellessäni törmäsin? Toivottavasti sisätilat ovat viihtyisämmät.

Korostan: tämä EI ole Tallinnan yksityisten hoitopaikkojen koko kuva. Upeita, hyvässä kunnossa olevia yksityisiä päiväkoteja/hoitopaikkoja on monia.

Blogathon, 28. päivä: Kovan onnen lapsi

Mauri Kunnaksen kirjoja olen lukenut tenavana paljon, ja sama meno jatkuu edelleen, kun oma ulkomailla lapsuuttaan elävä jälkikasvu tankkaa Suomi-tietoutta Kunnaksen opuksista. 

Vaikka olen lukenut Kaksitoista lahjaa Joulupukille -kirjan kymmeniä kertoja, tajusin vasta nyt, millainen puulelu Joulupukin pajassa on valmistunut. Pieni yksityiskohta on yksi niistä syistä, minkä takia aikuisellekin riittää Kunnaksen kirjoissa viihdettä. 

Ja nythän kyseinen puulelu on taas kovin ajankohtainen. 

Blogathon, Day 4: Finns, those lucky bastards

My dear son, 4 years old, has just learned to read.

First of all - it is huge to follow the process. How amazing it must be when the whole world of funny symbols opens up to you.

I was six years old when I learned this great skill. I remember the moment sitting on the living room couch when I suddenly noticed that the subtitles of Dallas (yep, Bobby, Sue Ellen et al.) made sense to me. "Pamela, we need to talk. But first I need a drink."

Secondly: when I watch my son reading I feel enormous gratefulness. Thank God we are Finns!

Finnish is a language that is basically always pronounced the same way as it is written. A is always pronounced as a in the English word car. It won't suddenly change to something else like in the words cake or watch. It there are two aa's, it is just pronounced longer. Simple as that. 

I mean gosh, how do kids learning other languages make it? Finns don't for example need those silly spelling contests what they have in anglo-saxon countries. When you learn the letters and you learn to read you automatically are able to spell. 

I was talking about this with a lady I know. She suggested that maybe Finns' great success in PISA studies is just because reading, the basic skill, is learned so fast. You have plenty of time and energy for other things when you learn to read easily. Who knows. It certainly doesn't hurt. 

But to be honest - to learn the technique of reading is one thing. You also need to understand what you read and little by little get to know the vast amount of discourses in written (and spoken) language. That learning process won't end on your day of graduation. It is something you need to rehearse through your whole life. 

Miina ja Manu ylihintaisella sellofaanisämpylällä

Onko se vain pieni kyynikko minussa, vai näenkö Miinan ja Manun kiukuttelukirjassa ABC-liikenneaseman näköisen taukopaikan?

Kukkahattu tutisee

Seisoin lasteni kanssa Sõpruse puiesteen ylittävissä liikennevaloissa vihreää odotellen. Meistä ohitsemme päin punaisia tien yli käveli mies ehkä 5 - 6-vuotiaan pojan kanssa.

Näin pojan eleistä ja epävarmoista katseista sen, että hän tajusi vallan mainiosti tehdyn virheen. Mutta mitäpä pieni ihminen tilanteelle mahtaa. Poika katseli ympärilleen, vilkaisi valoa, kurkki meitä odottamaan jääneitä ja säntäsi sitten hänestä huolehtivan aikuisen perään, joka lompsi pysähtymättä tielle ja sen yli.

Voi olla, että kilometrin säteellä ei näkynyt autoa missään. Mutta minusta olisi viisaampaa kasvattaa pienet lapset kunnioittamaan punaista. Kävelkööt sitten isompina minkä värisiä valoja päin tahansa.

Huokauksia kirjaläjän äärellä

Tammikuussa perheemme muuttaa.

Olen viikonloppuna alkanut raivata kaappeja ja perata pikkusälää sisältäviä kasoja, jotka ovat muuttajalle niitä raivostuttavimpia.

Samalla olen laittanut läjiin talouteemme vuoden aikana ilmestyneitä kirjoja. Ja voihan perhana, niitä on paljon enemmän kuin piti olla.

Tulimme Piilaaksoon sillä mielellä, että kirjat hankitaan ja luetaan sähköisenä, jotta seuraavassa muutossa kannettavaa olisi vähemmän. Taloudessa on sekä Kindle että Nook, mutta niihin on ladattuna paljon vähemmän luettavaa kuin mitä yöpöydillä ja kaapeissa on niteitä.

En missään tapauksessa ole sähköisten kirjojen vastustaja, eihän meillä muuten noita vehkeitä olisi. Mutta en voi sille mitään, että aika moni kirja on mukavampi lukea paperisena. Näin on erityisesti käsikirjatyyppisten oppaiden laita, joita haluaa selailla, silmäillä ja pläriä edestakaisin.

Jos taas olisin lähdössä useamman viikon mökkireissulle, olisi sähköinen kirja loistotapa ottaa mukaan nivaska lukemista ilman painavaa kantamista. Sähkökirjasta lukemiseen tottuu nopeasti, ja erityisesti Nook tuntuu käsissä mukavan muistikirjamaiselta ja vaivattomalta.

Toinen syy kirjojen kertymiseen on se, että lukemisen hankkiminen on perheessämme melko ennalta arvaamatonta. Jos kiinnostava opus tulee vastaan maitokauppareissulla, niin se hankitaan eikä juuri mietitä, saisiko kirjan sähköisenä.

Suuri osa kirjaläjistämme on lastenkirjoja. 3- ja 1-vuotiaamme ovat innokkaita lukijoita ja haluan heidän tutustuvan perinteisiin kirjoihin. Olisi hankala kuvitella, miten vaikkapa Tatua ja Patua luettaisiin sähkökirjan näytöltä. Iso kuva-aukeama on lukukokemukselle täysin välttämätön.

Sähköisiin vehkeisiin tenavat saavat kyllä tutustua muutoin. "Kiukkuiset linnut", Cut The Rope ja uusimpana suosikkina Talking Ben The Dog ovat kestohittejä.

Nyt edessä on muuton armottomin vaihe: mitä jätetään, mitä otetaan. Kaikkia kirjoja ei pitkää muuttoreissua lähdetä kantamaan. Mutta voi ääh - en millään raaskisi luopua edes kepeimmästä kioskikirjallisuudesta. Ja se Jobs-elämäkerta olisi todellakin pitänyt hankkia sähköisenä. Opus painaa tonnin, mutta ei puhettakaan, että sitä voisi jättää.

Sagen Sie bitte Emmental!

Amerikkalaiset tai pitkään Amerikassa asuneet ovat yleensä mahtavia valokuvattavia. He poseeraavat rennosti ja tottuneesti sekä hymyilevät kuvissa. Aina.

Ero Suomeen on tässä asiassa valtava. Kun kuljen Suomessa kameran kanssa juttukeikalla vaikkapa jossakin tapahtumassa, olo on kuin Mooseksella. Ihmismassat väistyvät edestäni ja saan kulkea tyhjää baanaa, kun väki kurkkii pelokkaana kaulassani roikkuvaa sielunsyöjää. Tietysti suomalaisistakin rentoja kuvia saa. Se vain vie hieman kauemmin aikaa kuin täällä.

Amerikkalaisten taito opettaa aivan pienet lapsetkin hymyilemään ja poseeraamaan kameralle on täysin mykistävä. Parivuotiaat tattiaiset keskeyttävät leikkinsä ja loihtivat kasvoilleen hymyn, kun äiti niin käskee.

On äärettömän huvittavaa nähdä, kuinka omat lapset ovat nopeasti oppineet täkäläisiltä aikuisilta ja lapsilta tämän taidon. Kun nykyään otan jälkikasvustani kuvia, esikoiseni vetäisee suunsa pakonomaiseen, hassuun irvistykseen. Olin suorastaan järkyttynyt, kun ensimmäisen kerran tämän tajusin. Olen koettanut sanoa hänelle, että ei ole pakko hymyillä, mutta hieman huonoin tuloksin. Viime aikojen kuvissa poikani on alkanut näyttää luonnottomalta virnistelijältä.

On kamerakoulutuksessa puolensakin. Omat lapseni ovat niin tottuneita vanhempien jatkuvaan kuvaamiseen, että eivät juokse Canonia karkuun. Digiaikakauden lapsina he tietysti myös haluavat nähdä kuvat heti kameran näytöltä ja ottaa kuvia itse.


Tämän postauksen kuvat ovatkin kolmevuotiaani otoksia kalifornialaiselta leikkipaikalta.

PS Ottaa päähän. Vuosikausia olen käyttänyt erilaisia Bloggerin blogipohjia, mutta ikinä en ole törmännyt sellaisiin asetteluongelmiin kuin tämän pohjan kanssa. En saa fontteja, niiden kokoa ja rivivälejä asettumaan millään. Pitänee lähiaikoina vaihtaa pohjaa. 

Älä syö keltaista lunta, lapsoseni

Tyypillinen Yhdysvaltoihin liittyvä klisee on se, että täällä kaikkea pitää varoa ja että kaikesta varoitetaan.

Se stereotypia ei mene aivan metsään. Varoituksia ja varomista näen täällä naurettavan paljon, maalaisjärjen käyttöä harmillisen vähän.

Mutta ei täällä silti tarvitse hysteerikkojen kanssa päiviään viettää. Arki pyörii eikä koko ajan tarvitse olla varpaillaan. Siksi eräs episodi taloyhtiömme viheralueella sai minut puhisemaan kiukusta ja epäuskosta.

Minusta on päivänselvää, että jos lapsi haluaa kiivetä puuhun, hän saa kiivetä puuhun. Lähdin esikoisen kanssa katselemaan pihan puita ja selvittämään, mihin voisi järjellisesti kiivetä.

Sellaista ei meinannut löytyä. Lähes kaikkien puiden alimmat oksat olivat liian korkealla.

Lopulta löytyi puu, jonka alaoksalle sain kolmivuotiaani nostettua istumaan ja roikkumaan. Tenava oli onnellinen. Äiti samoin. Vihdoin jotakin muuta kuin valmiiksi mietittyjä, superturvallisia lakimiesten tarkastamia leikkikenttien kiipeilyseiniä.

Lapsen riippuessa puussa paikalle saapui naapurimme, mukava tolkun ihminen. Hän hieman hätkähtäen totesi, että kappas, lapsi on puussa. Minä selitin innoissani, että jee, lopultakin löysimme puun, johon lapsen saa nostettua ja harmittelin ääneen, kuinka muissa puissa oksat olivat  liian korkealla.

Siihen naapuri hieman vaivaantuneena totesi, että niin on luultavasti tarkoituskin.

Minä aloin kerätä loksahtanutta leukaani nurmikolta ja koetin näyttää vähemmän tyrmistyneeltä.

Naapuri jatkoi, että puissa kiipeilyä ei luultavasti katsota oikein hyvälltä. "Turvallisuussyistä, tiedäthän."

Sanoin, että en taatusti haasta ketään oikeuteen, jos lapseni oman mokani takia tippuu puusta.

"Yeah, but the lowest common nominator will", vastasi naapuri.

Välillä minun on hyvin vaikea ymmärtää tätä maata.

Peelaakso

Kolmevuotias suomalaispoika ja neljävuotias virolaispoika kohtasivat yhteisten leikkien parissa Kalifornian hämärtyvässä illassa. Virolaispojalle tuli pissahätä, jolloin hänen äitinsä ohjasi lapsen puskapissalle läheisen pensaan juurelle.

Meni hetki, ja suomalaispoika tahtoi tehdä saman.

Sekä suomalainen että virolainen äiti olivat sitä mieltä, että asia oli mitä tavallisin. Toimitus kesti noin kymmenen sekuntia ja leikki jatkui siitä, mihin se pojilta hädän iskiessä jäi. Kerrotaan nyt vielä, että poikien oloa ei kevennetty keskellä runsasväkistä puistoa tai kaupungin kadulla, vaan rivitaloyhtiön nurkan pensaikossa.

Olikin melko hilpeää lukea seuraavana päivänä ilmaisjakelulehti Mountain View Voicesta närkästyneen rouvan mielipidekirjoitus. Rouva oli ollut ulkoiluttamassa koiraansa (!) eräässä kaupungin puistossa, jossa pieniä poikia oli ollut puskapissalla.

Rouva oli mennyt nuhtelemaan lapsien äitejä ja kysynyt, mitä äidit tekisivät, jos heillä olisi tytär, jolle tulisi pissahätä

- Opettaisitteko häntä kyykkäämään puistossa puskaan?

Poikien äidit olivat vain todenneet, että lapsen pissaaminen ei poikkea paljon koiran vastaavasta tarpeiden teosta.

Rouva jatkoi kirjoituksessaan, että hän ei koskaan antanut nyt jo aikuisille pojilleen lupaa pissata puistoon. Hän kirjoittaa, että hädän iskiessä hän laittaisi tenavat autoon ja ajaisi paikkaan, jossa pääsee vessaan.

Mielipidekirjoitus päättyy klassisesti "Oh, how times have changed".

Rouva voi järkyttyä pahasti, jos joku kertoo hänelle, että meitä tyttäriään kyykkäämään opettavia äitejä tosiaan on olemassa.

Leikkipuistossa opittua

Erilaisissa ulkomaille muuttajan oppaissa mainitaan usein, kuinka parhaita paikkoja tutustua uuden kotimaan elämään, ihmisiin, ilmiöihin ja arvostuksiin ovat esimerkiksi kadunvarsikahvilat, hautausmaat ja leikkipuistot.

Kahden pienen lapsen äitinä olen saanut kahlata leikkipuistoja vähintäänkin tarpeeksi. Hiekkalaatikon reunalla voi helposti taantua vain tuitui-kieltä puhuvaksi vihannekseksi. Olen koettanut rimpuilla tästä irti seurailemalla lastenkaitsennan ohessa puistossa olevia ihmisiä, kuunnella sivukorvalla heidän juttujaan ja tarkkailla heidän tapaansa olla lastensa kanssa.

Piilaakson kulttuurien sekamelskassa olen keittiösosiologian taidoillani päätellyt seuraavaa:

- Vuorottelu ja lelujen jakaminen on tärkein asia, mitä lapselle täkäläisessä kulttuurissa tulee opettaa. "You have to share" -lause alkaa tulla korvistani ulos. Vaikka toinen lapsi kiskaisi toiselta lelun kädestä, pitää siihenkin suhtautua siten, että toisella on oikeus leikkiä lelulla ja lelun menettäjän tulee vain oppia jakamaan. Tähän perään tulee vanhemman pahoitella, kuinka "meidän yksivuotiaamme ei vielä oikein osaa jakaa leluja toisten kanssa".

- Aasialaistaustaiset vanhemmat ovat lastensa leikkien suhteen erityisen varovaisia. Lasten kaatuminen, kompastuminen, likaantuminen ja mustelmat huolettavat heitä paljon suomalaisvanhempaa enemmän.

- Leikkipuiston kiipeilytelineillä temppuilu on luonnollista ja sallittua, mutta jos lapsi kiipeää kivelle, puuhun tai puiston pengerrykselle, joka ei ole varsinaista leikkialuetta, se aiheuttaa hämmennystä.

- Pienet Goldfish-suolakeksit ovat täkäläisten lasten yleisin retkieväs.

- Kulttuurista riippumatta lapset ovat lapsia. He arvostavat, kun heitä katsoo suoraan ja heidän korkeudeltaan, heille juttelee niin kuin oikealle ihmiselle ja aidosti kuuntelee, mitä he sanovat. Ja kaikki, kaikki tenavat lumoutuvat, kun heidän kanssaan alkaa keksiä pöhköä mielikuvitustarinaa puutikusta, joka onkin vihreä avaruusmato.