Eilisen lukemisia: Kaikki oikein

Joululoma onnistui hyvin siinäkin mielessä, että sain luettua enemmän kuin yhden kirjan.

Finlandia-voittajasta jo puhuinkin. Pukki toi myös Anna-Leena Härkösen viime vuonna ilmestyneen romaanin Kaikki oikein.

Kirja kertoo pariskunnasta, jonka kohdalle napsahtaa seitsemän miljoonan euron lottovoitto. Onnenkantamoisesta seuraa hyvää, huonoa ja sekavaa. Tai voinee sanoa, että lottovoitto sysää pariskunnan elämässä käyntiin muutoksia, joita alitajunta on jo kehitellyt.

Kaikki oikein on kepeää, viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Härkönen kirjoittaa hyvin uskottavan tuntuisesti niistä asioista, joita jättipotin saamisesta voisi kuvitella tapahtuvan. Lukija alkaa sujuvasti pyöritellä mielessään, päätyisikö itse samankaltaisiin ratkaisuihin, jos kädessä olisi seitsemän oikein -kuponki.

Kirjan parasta antia on minusta dialogi, jonka kirjoittamisen Härkönen hanskaa loistavasti. Päähenkilöpari Eevin ja Karin jutustelu on erinomaisen luontevaa.

Kaikki oikein ei räjäytä lukukokemuksena pankkia (öhö-öhö), mutta mukava viihdepläjäys tämä on kyllä.

Sähköinen sairaushistoria

Olen jo tuhat kertaa kirjoittanut siitä, miten Virossa voi hoitaa lähes kaikki viralliset asiat sähköisesti. Jonkinlaista koostetta aiheesta kirjoitin viimeksi joulukuussa.

Ajokortin uusimista varten minulle tuli muutama päivä sitten tarve hankkia lääkärintodistus. Soitin perhelääkärille, joka ilmoitti, että minun tulee ensin täyttää netissä oma arvio terveydentilastani. Tämä sinällään ei ollut yllätys.

Mutta se puolestaan oli, että havahduin nyt vasta digilugu.ee-nettisivustoon, jonka kautta pääsee tutustumaan käytännössä koko omaan terveys-/sairaushistoriaansa.

Kuvakaappaus digilugu.ee:n etusivulta.

Digilugu-palveluun kirjaudutaan tietysti virolaisella id-kortilla. Tämän jälkeen saan palvelusta näkyviin kaikki minulle myönnetyt reseptit, minulle tehdyt leikkaukset, sairaalahoitojaksot, tutkimusten tulokset ja lähetteet. Ja koska minulla on alaikäisiä huollettavia lapsia, näen myös heidän tietonsa.

Tuijotin tätä kaikkea monttu auki, vaikka digitaalisten palvelujen kattavuus Virossa ei pitäisi olla minulle enää mikään yllätys. Minusta on hienoa, että pääsen itse helposti käsiksi omaan sairaushistoriaani eikä tarvitse kysellä mitään pahvisia otteita eri lääkäreiltä ja sairaaloista.

Entä se lääkärintodistuksen haku? No, täytin netissä tarvittavat lomakkeet ja allekirjoitin ne digitaalisesti. Perhelääkärini pääsee systeemin kautta kiinni tähän dokumenttiin ja kun hän tekee vielä tarvittavat lisäyksen, hän välittää digitaaliset paperini autorekisterikeskukseen, jossa ajokorttiasiaani voidaan edistää. Tämä on virolaisen tietoyhteiskunnan neroutta: riittää, kun tekee jonkin asian yhden kerran.

Näin, hyvät ihmiset, valjastetaan tekniikka hyötykäyttöön. Syvä kumarrukseni Viron propellipäille jälleen kerran.


*disclaimer alkaa* Tietotekniikka ei suinkaan ole aina avain onneen. Virolaisessa yhteiskunnassa on paljon parannettavaa, mistä olen tietoinen. Nettipalveluiden tietoturvakysymyksiä on aina syytä pohtia huolellisesti. *disclaimer päättyy*

Pari haimasyöpä-aiheista linkkiä

Sain sähköpostia läheisensä haimasyöpään menettäneeltä ihmiseltä, joka ystävällisesti välitti minulle pari linkkiä haimasyöpä- ja haimatulehdustutkimuksiin liittyen. Liitän ne vielä tuonne haimasyöpä-sivun puolelle. Kiitos sinulle linkkien lähettäjälle!

Tämä linkki, http://ije.oxfordjournals.org/content/early/2014/12/13/ije.dyu240.abstract, vie Oxfordin yliopistossa marraskuussa 2014 julkaistun tutkimuksen tiivistelmään. Mikäli lääketieteellisen tutkimuksen englantia oikein ymmärrän, siinä todetaan, että tupakointi ja helikobakteerin aiheuttama tulehdus ovat syitä, jotka voivat nostaa riskiä sairastua haimasyöpään.

Toinen linkki, http://ajcn.nutrition.org/content/101/1/72.abstract, kertoo Tukholman Karolinska Institutetissa tehdystä tutkimuksesta, jossa on selvitetty, miten vähentää riskiä sairastua haimatulehdukseen. Haimatulehduksen on puolestaan epäilty liittyvän riskiin sairastua haimasyöpään. Tuossa KI:n tutkimuksessa todetaan suunnilleen niin, että kalan syöminen voi vähentää riskiä sairastua haimatulehdukseen.

Eilisen lukemisia: He eivät tiedä mitä tekevät

Joulupukki ei pettänyt ja toi tänäkin vuonna luettavaa. Kontista löytyi Finlandia-voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät.

Olin näköjään elänyt syksyn täydellisessä uutispimennossa Suomen tapahtumien suhteen, sillä en ollut seurannut Finlandia-uutisointeja lainkaan (huomatkaa ammattimainen suhtautumiseni kirjallisuuden opetuksen, krhm...)

Niinpä pääsin lukemaan kirjaa ilman mitään tietoa kirjasta tai kirjailijasta.

Valtosen teoksessa olisi minun suhteeni kaikki tähdenasennot kohdallaan: kirja kertoo pääosin 30 ja risat perheen elämästä, on tietotekniikan oivalluksia, Amerikan-eloa, aktivismia, lasten kasvattamista ja akateemista maailmaa.

Tarina on ehdottoman kiinnostava. Valtonen rakentelee pelottavan aidon oloisia tietotekniikkaan liittyviä tulevaisuuden visioita, jotka monelta osin ovat jo tottakin. Loistavaa, että suomalaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan nykymaailmalle tyypillisistä isoista aiheista. Hienoa, että kirja tuo esille, mikä on tieteellisen tutkimus on merkitys.

Mutta voi blääh. Miksi tästä kaikesta pitää kirjoittaa yli 500 sivua? Puolet vähemmän olisi riittänyt. Luin koko ajan odottavan tunteen vallassa. Milloin alkaa tapahtua? Milloin teksti alkaa lentää? Kai tämä nyt kohta lähtee vauhtiin niin kielen kuin tarinankin puolesta?

No ei lähtenyt. Tarina kyllä kulki hyvään, dramaattiseen loppuun saakka, mutta sen kiinnostavuus jäi kielellisen jaarittelun alle.

Valitettavasti joudun sanomaan, että He eivät tiedä mitä tekevät on vaatimattomin lukemani Finlandia-voittaja. Kirja on lukemisen arvoinen ja kiinnostava, mutta palkitulta opukselta olisin odottanut enemmän.

(Unohdin ottaa kirjasta kuvan ennen kuin annoin kirjan sukulaiselle lainaan. Kirjaan voi tutustua vaikka tästä.)

Miltä suru näyttää?

Tämä kuva on melkein kahden vuoden takaa. Nuo valkoiset ovat nenäliinoja.

Juuri oikeenlaista kemiaa

Kolmannen adventin kunniaksi meillä on joulun värisävyjä lasten pikku professori -kokeissa. Soodalla, astianpesuaineella, karamellivärillä ja etikalla saa aikaan varsin hauskan kuohuefektin.

(No, tuliko Neon 2 -korvamato?)

Näkyy sinistä - toistaiseksi

No nyt täällä blogissa on tämän näköistä. Vaihdoin ulkoasun vieläkin yksinkertaisempaan (=haukotuttavan tylsään) ja mietin, mistä löytyisi se askarteluinto, että etsisi maailman miljoonista ulkoasupohjista oikeasti itseänsä miellyttävän.

Toistaiseksi siis tämän näköistä ja joskus myöhemmin taas jonkin muun näköistä.

Vuoteni internetissä

Joulukuusilähetti toi tänään internetin kautta tilaamani kuusen kotipihalleni.

Joulupuuta jalkaansa asetellessani mietin, kuinka tämänkin asian voi Virossa hoitaa internetin kautta.

Ei ole enää mikään uutinen, että Viro on internetin ja tietotekniikan käytössä maailman huippua. Päätin tehdä loppuvuoden kunniaksi koosteen siitä, millaisia palveluja olen netissä käyttänyt.


- Olen hoitanut ruokaostokset netin kautta.

- Olen tilannut joulukuusen netin kautta.

- Olen tilannut ruohonleikkurin korjauksen netin kautta.

- Olen tilannut kauneushoitola-ajan netin kautta.

- Olen asioinut perintöasioissa täkäläisen käräjäoikeuden kanssa netitse. Tai en vain "asioinut", vaan hoitanut koko lupaprosessin netin kautta. Tämä on minusta kaikkein hämmästyttävintä. Ei kerrassaan minkäänlaista paperisen lomakkeen kuljettamista minnekään, vaan hakemukset luodaan e-toimik-nimisessä palvelussa, allekirjoitukset annetaan sähköisenä ja kas - notaarin päätökset ilmestyvät aikanaan samaan e-toimik-systeemiin.

- Olen hoitanut kaikki pankkiasiani netissä.

- Olen tehnyt veroilmoitukseni netissä (ja palautukset olivat tilillä muutama päivä ilmoituksen teon jälkeen).

- Olen äänestänyt europarlamenttivaaleissa netissä.

- Olen hakenut netissä työtäni varten täkäläisen rikosrekisteriotteen. Se singahti sähköpostiini ennen kuin ehdin sulkea ohjelmaa koneellani.

- Olen tarkastanut autoni rekisteröintitiedot ja muut tiedot täkäläisen autorekisterikeskuksen tietojärjestelmästä.

Tarvitaan virolainen id-kortti ja kortinlukija, ja virolaisten viranomaisten palvelut ovat tässä silmieni edessä ruudulla. Ei voi valittaa.

Eilinen Instagramissa

Kun nyt muutenkin tulee roikuttua tosi vähän netissä (kuulettehan ironian), avasin tänään oman Instagram-tilin. Linkki sinne löytyy tuolta oikeasta palkista.

Perustelen tämänkin sosiaalisen median käytön sillä, että täytyyhän minun ymmärtää, mistä oppilaani puhuvat.

Tarkoitus on lisätä Insta-seinälle yleisiä Tallinnan näkymiä sekä kiinnostavia yksityiskohtia kaupunkikuvasta ja erilaisista (virolaisista) ilmiöistä. Kotini seinien sisälle ja lasteni iholle ei kuvien kautta pääse.

Saapa nähdä, mitä tästä tulee. Jos ei natsaa, niin sitten ei.

Itsenäisesti

Itsenäisyyspäivänä meidän perheemme elämä romahti, kun saimme tiedon mieheni sairaudesta. Se oli musta, hurja, epätodellinen päivä täynnä sellaista suonet tukkoon lyövää kuolemankauhua, mitä ei oikein osaa kuvitella ja mitä en enää edes pystyisi tuntemaan. Onneksi.

Ajatella, että senkin päivän päätteeksi on mennyt nukkumaan ja herännyt seuraavana aamuna puuronkeittoon. Nyt päivästä on taas vuosi enemmän aikaa. Näinä vuosina on pitänyt monta kertaa hengittää syvään, ja herätä yhä uudestaan puuronkeittoon. Kun ei sinne kauhuunkaan voi jäädä, sillä sitä ei jaksa.

Ja siitä se lähtee. Yhden askeleen jaksaa aina ottaa, eikä pidemmälle tarvitsekaan ajatella.

Riemukuplassa

Olihan taksimatka tänään. Kävin kesken työpäivän hammaslääkärissä. Aikataulun sujuvoittamiseksi matkasin taksilla.

Menomatka maksoi 3,20 euroa. Se oli käypä hinta lyhyestä etapista Tallinnan keskustan alueella.

Takaisin töihin lähdin vauhdilla. Pää pöllyssä puudutusaineista ja tunnin yhtäjaksoisesta suun aukipitämisestä nappasin lennosta ensimmäisen kadun varressa seisoneen taksin. Ei ehkä olisi pitänyt.

Mitään kamalaa ei tapahtunut, mutta hassua ja lompakkoa tyhjentävää vain.

Kun istahdin autoon, tajusin, että nyt ei ole ihan normaali taksi kyseessä. Ratin takana istui tyyppi, jolta oli selvästi mennyt Woodstock pitkäksi. Taksin sisus oli vuorattu kirjavilla virkkaustöillä. Ikkunoiden ympärykset oli koristeltu höyhenillä ja erilaisilla pähkinänkuorilla. Penkit oli päällystetty kirjavilla kankailla. Unisiepparit roikkuivat katossa ja jonkin suitsukkeen tuoksunkin saattoi tuntea.

Tein sekunnissa perinteisen skannauksen: hinnasto on näkyvissä, mittari on, kuskin taksilupakortti on. Periaatteessa siis kaikki kunnossa. Tosin huomasin, että mittarissa oli jo valmiina kaksi euroa suurempi lähtöhinta kuin mitä ikkunaan liimattu hinnasto kertoi. Huomautin siitä ratin takana istuvalle hipille, joka sanoi ystävällisesti, että ilman muuta kaksi euroa vähennetään hinnasta. Jep jep.

Sitten alkoi auton käynnistäminen. Ei ihan meinannut startata. Kuski valitteli, että auto oli kyllä aiemmin päivällä käynnistynyt hyvin, mutta jostakin syystä ei vain meinannut nyt lähteä. Olin jo käsi ovenkahvassa nousemassa pois, kun kulkupeli lähti käyntiin.  Siis matkaan.

Lyhyellä matkalla tämä elämäntapaintiaani ehti pohtia monia ihmisen terveyteen liittyviä seikkoja. Kuinka hän kävelee nyt joulukuussakin paljain varpain ja käy avannossa. Ei kuulemma tarvitse lääkärillä käydä. Hän muistutti minua päähineen käytöstä pakkasella. Lisäksi hän selvitti, kuinka monet sairaudet ovat yleensä ihmisen itsensä aiheuttamia, koska unohdamme keskustella oman kehomme kanssa. "Jos jalka on kipeä, niin voi kysyä itseltään, onko koskaan kysynyt omalta jalaltaan, kuinka se voi", mies valisti. Hän oli kuulemma opiskellut Siperiassa näitä elämäntaitoihin liittyviä juttuja.

Mies puhui tauotta, ja myös taksimittari raksutti vilkkaasti. Kun mittarissa oli 11 euroa, pyysin pysäyttämään auton ja vähentämään hinnasta sen 2 euroa, joka oli lähtiessä ylimääräistä. Muistutan: kaupunkin tullessani toisen taksifirman autolla tismalleen sama matka maksoi 3,20 euroa.

Koska en oikein osaa räyhätä, en jaksanut alkaa valittaa hinnasta, joka oli matkaan suhteutettuna aivan järjetön. Kävelin loppumatkan töihin.

Rahat meni, mutta olihan tässä tavallaan viihdearvoa. Ei silti tarvitse aivan noin pimeään taksiin enää astua.

Ruokatilaus saapui

Eilen kerroin, että tilasin ensimmäistä kertaa arkiset ruokaostokset netistä löytyneen ruokakauppapalvelun kautta.

Homma toimi hyvin: lähetti toi ostoskassit tänään siihen aikaan kuin olin halunnutkin, ja sisältö vastasi tilaustani.

Aamupäivällä minulle soitettiin tästä nettimyymälästä ja kysyttiin, sopiiko minulle noin parin kiloinen painoinen hunajameloni. Olin laittanut tilaukseen "1 hunajameloni", minkä arvelin tarkoittavan, että lähetti tuo yhden hunajamelonin. Mutta se tarkoitti nähtävästi sitä, että tilasin kilon melonin.

Mutta minuun siis ystävällisesti otettiin yhteyttä ja kysyttiin, sopiiko kaksikiloinen etelän hetelmä vai vaihdanko tuotteen johonkin muuhun. Jotenkin huvittava puhelinkeskustelu, mutta oivallista asiakaspalvelua toki.

Tuotteet oli siististi pakattu paperikasseihin, ja mm. maitopussit oli pakattu vielä erikseen muovipussiin ja ladottu kassin päälle. Eli oli joku sentään vähän pakkaamista ajatellut.

Tämän kokemuksen perusteella käytän palvelua toistekin, jos tarkoitus on tilata vain kuivatarvikkeita ja selkeitä, tuttuja tuotteita, kuten maitoa, juustoa ja jogurttia.

Jos taas pitäisi ostaa enemmän hedelmiä ja vihanneksia sekä kalaa ja lihaa, haluan kyllä tehdä kierroksen kauppaan. Tuoretuotteita ostaessa tahdon itse nähdä, mitä ostoskoriin menee.

Hassua on se, että tällaisen palvelun käyttäminen tuntuu nololta. Huomaan väkisin ajattelevani, onkohan tämä tarpeellista ja mitä sitä nyt lähettiä juoksuttaa, kun voisin itsekin käydä. Entä mitä naapuritkin miettivät, kun minun ovelleni tuodaan ruokakasseja. Argh, voi kun osaisi joskus olla vähän vähemmän suomalainen ja ihan vain nauttia siitä, että tällaistakin on!

Ruokakauppa verkossa

Vähänkö nyt jännittää!

Tässä päivänä muutamana Prisman käytäviä laahustaessani mietin, miten kiva olisi, jos joku muu hoitaisi kaupassa käynnin.

Tuumasta toimeen. Aloin etsiä netistä tietoa, onko Virossa tällaisia "kauppakassipalveluja". Kiitos Twitter-keskustelujen, löytyi netimarket.ee, johon olen tänä iltana näpytellyt ostostilauksen.

Huomenna johonkin aikaan ovelleni pitäisi ilmestyä lähetti, joka tuo minulle tilaamani maidot, leivät, juustot, jauhot, vessapaperit ja suklaat. Ostokset olen jo maksanut verkkopankissa.

Kun ostosten hinta ylittää 35 euroa, on kotiinkuljetus maksuton.

Yllä olevassa kuvassa on näkymä palvelun nettisivulta. Tuotteista on kuva, ja lisa korvi -nappulasta tuote lisätään ostoskoriin.

Palaan asiaan!

Pussimaitopostaus

Mikä on varmin keino saada kolme-neljäkymppinen Virossa kävijä hihkaisemaan "hei, näitä oli, kun mä olin lapsi"?

Tämä ihmekikka on antaa vieraan kaataa itselleen lasillinen maitoa maitopussista. Sitten muistellaan huokaillen, kuinka kaupasta sai maakunnan lähimeijerin pussimaitoa.

Vanhan blogin puolella olen muistaakseni joskus maitopusseista kirjoittanut. Äsken jääkaapin pohjalta maitoroiskeita pyyhkiessäni päätin palata taas täälläkin aiheeseen.

Virossa maitoa (viroksi piim) myydään sekä tölkeissä että pusseissa. Tölkissä maidon litrahinta on noin 70 - 80 senttiä, pussissa 50 - 60 senttiä. Meillä maitoa kuluu aika haipakkaa, joten ostan enimmäkseen pussimaitoa. Pussi sopii hyvin mm. Muumi-kannuun (joka ulkosuomalaisella tietenkin on).

Ärsyttävää pusseissa on se, että kaupasta kotiin kuljettaessa ne menevät välillä rikki. Harva asia ottaa päähän niin kuin täysi ostoskassi, josta valuu maitoa. Tosin on tässä jo oppinut pakkaamaan ostoksensa niin, ettei rikkinäinen pussi aiheuta ruokakatastrofia.

Maidon lisäksi pusseissa myydään ainakin hapankermaa (hapukoor), piimää (hapupiim), rjazenka-juomaa ja jogurtteja.

Lisäksi vähän pussin tyyppisesti, muovipötkylässä, myydään rahkaa (kuvassa vasemmalla). Suosittelen muuten maistamaan Alman vaniljarahkaa. On sellaisenaan oikein hyvä jälkiruoka.

Hautausmaa internetissä

Virossa kaikki on internetissä. Myös hautausmaat.

Twitterin kautta sain kuulla kalmistud.ee-nettisivusta. Osoitteesta löytyy Haudi - Kalmistute register, eli Haudi-niminen hautausmaarekisteri.

Aika huimaa. Ei rekisterissä taida sentään olla vielä aivan kaikki Viron hautausmaat, mutta hyvin moni kuitenkin.

Sivun oikeassa yläreunassa on hakutoiminto. Kun sinne kirjoittaa kuolleen ihmisen etu- ja sukunimen, saa tiedon siitä, mille hautausmaalle hän on haudattu. Kun oikea vainaja löytyy listasta, ohjelma näyttää hautausmaan kartan ja täsmällisen hautapaikan koordinaatteineen.

Kokeilkaapa vaikka laittaa hakuun laulaja Georg Ots. Haulla löytyy oheisen kuvan näköinen tieto.

Otsin hauta on keltaisella. Vieressä olevia muita laatikoita voi tietysti klikkailla ja selvittää, keitä niihin on haudattuna.

Veikkaan, että ei mene kauan siihen, kunnes tästä palvelusta on myös kännykälle sopiva sovellus, jolloin virolaisilla hautausmailla taivaltaa hautausmaaturisteja älypuhelin kädessään.

Pane leipään vain puolet rukihista

Suomalaiset ovat melko kovia ruisleivän syöjiä ja ruisleipää pidetään kulttuurissamme tyypillisenä suomalaisuden merkkinä. Ruisleipähehkutus saa välillä tuntemaan, että mikään muu kansa maailmassa ei tunne ruisleipää.

Emme ole yksin leipinemme.

Virolaiset ovat minusta vielä vannoutuneempia ruisleipä-uskovaisia. Täällä ruisleipä, rukkileib, on symboli kaikelle aidolle, alkuperäiselle, syvästi virolaiselle, jaksamiselle, selviämiselle ja karujen olojen sietämiselle. Ruisleipään viittaavaa symboliikkaa käytetään paljon mainoksissa ja ruisleipämainokset itsessään ovat aina täynnä etnisyyttä ja juurevuutta.

Jotenkin sitä kuvittelisi, että suomalaisella ruisleivän ystävällä on näin ollen Virossa kissan päivät.

Mutta ei ole. Kun eihän täkäläinen ruisleipä ole yhtään samanlaista kuin Suomessa tai varsinkaan sellaista kuin äidin leipoma!

Nyt ei kenenkään virolaisen pidä heristää suuntaani leipälapiolla. Täkäläinen ruisleipä on oikein hyvää, mutta suomalaisen leivän kitalakea nipistelevään happamuuteen on aika pitkä matka. Virolainen ruisleipä on usein makeahkoon häivähtävää, saaristolaisleivän tyyppistä limppua tai vuokaleipää. Mitä ruisleipää se muka on? Minusta virolaiset syövät kyllä paljon tummaa leipää, mutta kovin helposti en sitä ruisleiväksi kutsuisi.

Järkyttävintä on barbaarinen tapa lisätä ruisleipään kuminaa. Ei hämäläinen kerta kaikkiaan ymmärrä näitä rannikoiden ihmisten konsteja. Varsinais-Suomessa asuessa joutui kyyläämään leipäpakettien tuoteselosteita kuminan pelossa. Sama meno jatkuu täällä. Jumalatonta touhua.

Virolaisten kauppojen ruisleipähyllyjen sisältöä on siis tullut vuosien mittaan testailtua. Tällä hetkellä kaikkein eniten äidin ruisleivän kaltainen ruisleipä -tittelin saa kuvan leipä, Hiiu rukkileib. Se on valmiiksi siivutettu vuokaleipä, joka on toisaalta aivan erilaista kuin äidin leipä, mutta silti sen suutuntumassa ja happamuudessa on jotakin samaa. Eikä ole kuminaa.

Blogivinkki

Lisäsin tuonne blogin linkkilistaan Fillarille-blogin.

Se kertoo projektista, jossa mietitään, millainen polkupyörä olisi sopiva ihmiselle, jolla ei ole sääriä eikä kyynärvarsia.

Kannattaa seurata, sillä kyseinen fillaristi on loistotyyppi.

Hauraampi sukupuoli taas tilittää

Tasaisin väliajoin hämmästelen virolaisten tiedotusvälineiden käsittämätöntä tapaa alleviivata naisten ja miesten eroja. Nainen on uutisteksteissä säännöllisesti õrnem sugu, hauraampi sukupuoli.

Tänään taas Postimees-lehden urheilutoimituksen äijät olivat laittaneet parastaan. Viisi nuorta huippu-urheilijaa oli saanut useamman tuhannen euron edestä stipendejä. Kolme heistä on naismiekkailijoita, yksi naisseitsenottelija ja yksi miepuolinen aitajuoksija.

Postimees-lehden kannen otsikko kertoo, kuinka "Rasmus Mägi ja urheilukaunottaret saivat stipendit."

Varsinaisella uutissivulla iso otsikko kertoo, kuinka "Mägi sai stipendin ja pääsi poseeraamaan kaunotarten kanssa".

Varsinaisessa uutistekstissä kaunotarten nimet sentään muistetaan mainita, mutta muutoin juttu käsittelee vain Mägeä. Luonnollisesti kuvatekstissä vielä muistutetaan, että kuvassa ovat Mägi ja "kaunottaret".

Nämä "kaunottaret", joiden kanssa Mägi on päässyt poseeraamaan, ovat Viron menestyneimpiä huippu-urheilijoita. He ovat kalpamiekkailun maailmanmestari Julia Beljajeva (myös monia muita EM- ja MM-tason mitaleita), kalpamiekkailija Erika Kirpu (pitkä rivi EM- ja MM-tason mitaleita niin senioreista kuin junioreistakin), Katrina Lehis (kalpamiekkailun juniorien maailmanmestari) ja Grit Sadeiko (Viron tämän hetken paras seitsenottelija).

Rasmus Mägi on hieno urheilija, ja itsekin jännäsin viime kesän EM-kisoissa hurjasti hänen puolestaan. Hän sai 400 metrin aidoissa upeasti hopeaa.

"Kaunottaret" vain ovat menestyneet toistaiseksi huomattavasti enemmän arvokisoissa. No, pääsihän Mägi sentään nyt samaan kuvaan heidän kanssaan.

Jotta urheilusivujen sarja olisi ollut tälle päivälle täydellinen, oli stipendiuutisen viereisellä sivulla juttu maantiepyöräilijä Grete Treieristä (17. sija Lontoon olympialaisissa).

Treieristä kertovan jutun esirivissä (siis varsinaisen otsikon yläpuolella olevassa lyhyessä johdantokappaleessa) kerrotaan, kuinka "Viron paras hauraamman sukupuolen maantiepyöräilijä lopettaa uransa ja ryhtyy hyväksi perheenäidiksi".

Maantiepyöräily on suunnilleen rankin laji maailmassa ja sitten toimittaja kehtaa käyttää sitä ammatikseen tehneestä urheilijasta nimitystä "hauraampi sukupuoli".

Eipä minun ulkomaalaisena pitäisi huudella virolaisten journalistisista käytännöistä ja kielen tyylistä, mutta kyllä näissä jatkuvasti toistuvissa sanavalinnoissa näkyvät syvälle juurtuneet asenteet siitä, mikä on miehen tai naisen paikka. Maan päälehdessä soisi, että tällaisia sammakoita ei enää kovin usein pääsisi palstoille.

Surun arkistointia

Olen oppinut, että surutyön kanssa ei voi i-ki-nä tietää, milloin tulee hetki, jolloin joko alkaa parkua tai sitten iskee konkreettinen puuhastelun tarve joidenkin muistojuttujen parissa.

Eilisiltana minun piti siivota keittiötä. No en siivonnut, kun päädyin jostakin syystä hakemaan jotakin mieheni käyttämältä kirjoituspöydältä. Alitajunnalla oli näköjään muut suunnitelmat, koska aloin järjestellä pöydän laatikoissa olevia sälätavaroita ja heittää pois turhaa.

Lopulta päädyin asettelemaan aikajärjestykseen kaikki sairauden aikaiset sairaskertomukset ja tutkimustulokset.

Taisin istua ankeiden A4-printtien ääressä tunnin. Aika jotenkin katosi, kun minä uppouduin sairaalan karujen tulosteiden pariin. Kuukausi kuukaudelta verikokeet näyttivät huonommilta ja kuvausten tulokset karummilta. Tuijotin päivämääriä ja mietin, kuinka erilaista elämä oli silloin, vajaa kaksi vuotta sitten. Tunsin sormissani, kuinka mieheni oli pidellyt niitä papereita käsissään kävellessään ulos lääkärin vastaanotolta.

Kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatuksella läpi jokaisen lapun. Olen kai minä ne sairauden aikana lukenut tai sitten mieheni on saanut ne käteensä eikä ole halunnut näyttää minulle. En muista, niin kuin en muista montaa muutakaan asiaa sairauden ajalta.

Nyt paperit ovat nipussa, alkaen kesästä 2012, jolloin perhelääkärin luona tuskailtiin yhä yltyviä selkäkipuja. Nippu päättyy paperiin, jossa todetaan etäpesäkkeiden levinneen koko kehoon.

Lasten mehuhetki päättyi ikävästi

Lapseni alkavat olla siinä iässä, että kavereiden synttärit ovat kova juttu. 

Virossa syntymäpäivä on aina hyvin iso asia. Sitä todellakin juhlitaan, oli sitten kyseessä viisi- tai viisikymmenvuotisjuhla. 

Tässä parin viime vuoden aikana on käynyt selväksi, että ainakin Tallinnassa lasten synttärit järjestetään useimmiten mängumaassa eli sisäleikkipaikassa. Mängumaita on täällä hämmästyttävä määrä. Tuntuu, että lähes joka korttelissa on jonkinlainen sisäleikkikeskus.

Mängumaassa on liukumäki, pallomeri, jos jonkinlaista kiipeilyseinää ja -putkistoa, ehkä pieni trampoliini ja paljon erilaisia irtoleluja. Lisäksi mängumaassa on pitkät penkit ja pöydät sekä pienet keittiötilat synttäritarjoilujen valmistelua varten. Suuremmissa leikkimaissa näitä keittiö- ja tarjoilutiloja on useampi, jotta samassa mängumaassa voi juhlia useampi seurue kerrallaan (kyllä, kuvitelkaa vaikkapa noin 60 leikki-ikäistä sinkoilemassa kiljuen pitkin seiniä). 

Eri leikkikeskuksilla on vielä erilaista lisätarjontaa. Joihinkin voi tilata taikurin, ilmapalloja, Peppi Pitkätossun, merirosvon tai vaikka diskon juhlan lopuksi. 

Alan olla konkari mängumaiden kiertämisessä. Täällä tuntuu olevan tapana, että kaikki päiväkotiryhmän kaverit kutsutaan synttäreille. Kun ryhmässä on 25 lasta ja jokainen kutsuu jokaisen ryhmäkaverinsa synttäreilleen, siitä kertyy vuodessa aika hurja määrä mängumaa-käyntejä. Ja minulla on kaksi lasta…  

Olen suhtautunut vähän nihkeästi näihin leikkikeskuksiin. En ole oikein ymmärtänyt, miksi juhlia ei voi pitää kotona. Moni muukin suomalainen on ihmetellyt samaa. Mutta kuten sanottua, syntymäpäivä on Virossa tärkeä. Jos asuu kerrostalokaksiossa tai -kolmiossa, on melko hankalaa kutsua lasten päiväkotiryhmää ja sukulaisia kerralla samoihin juhliin. Ja mitäpä se minulle kuuluu, missä itse kukin haluaa juhliaan pitää. Maassa maan tavalla. 

J ja K ovat käyneet niin monissa mängumaa-juhlissa, että he osaavat vaatia omia synttäreitäänkin leikkimaahan. Alanpa minäkin kallistua sille kannalle, että juhlat riehutaan jossakin leikkiluolassa. 

Siinä sitten kersojen juhlahälinää katsellessa voi lauleskella vaikka Tuomari Nurmiota: