Plöm sanoo munniharppu, kling sanoo käsikello

Olin tänään TEDx Tallinn -tapahtumassa.

Pitkän päivän aikana sai kuulla huiman määrän kiinnostavia puheita unitutkimuksesta korruptioon ja intiaanikielien pelastamisesta ammattivalokuvaukseen.

Olin toista kertaa Tallinnan TED:issä. Kun oma arki pyörii pikkuruista kierrostaan päivätyön ja kodinhoidon välillä, aivot aivan kehräävät onnesta, kun pääsevät päiväksi kuulemaan tyystin muita juttuja.

Päivään kuului myös kaksi vaikuttavaa, epätavanomaista musiikkiesitystä.

Taiteilijanimellä meisterjaan esiintyvä Jaan Tätte Junior soittaa munniharppua. Enpä olisi ikinä arvannut, että yhdessä syntetisaattorin kanssa hassusta soittimesta saa niin omintakeista musiikkia. Kuunnelkaapa vaikka tästä linkistä Üle saamine -niminen kappale, johon kuuluu varsin persoonallinen videokin.

Toinen muusikkoesiintyjä oli käsikellojen soittaja Inna Lai. Hän oli tosi karismaattinen, asiastaan täysillä innostunut humoristinen taiteilija. Alla oleva YouTube-video puhukoon enemmän kuin selitys. Että jos aletaan puhua koordinaatiosta, keskittymisestä ja tolkuttomasta harjoittelun määrästä, niin sen voisi tiivistää tähän:



(Jos TED-tapahtumien käsite on vieras, niin kannattaa tutustua asiaan nettisivulla ted.com.)

Vaalimainontaa virolaisen rumasti

Vaalimainonta tuskin on eleganttia ja tahdikasta yhtään missään, mutta virolainen äänien kalastelu on minusta todella vastenmielistä.

Täällä vaalimainonta keskittyy härskisti siihen, miten nolata vastapuolta.

Sen sijaan, että perustellusti nostettaisiin esiin omaa osaamista ja vahvoja puolia, mainoksissa kaivellaan vastustajaa.

Tökkiminen tehdään sekä sanallisesti että kuvin. Minun on hankala kuvitella suurta suomalaista puoluetta tekemässä vaalimainoksiaan niin, että se sijoittaisi niihin pilakuvamaisia, halventavia otoksia vastustajista. Virossa tämä osataan.

Tulevissa eurovaaleissa Viron kaikilla isoilla puolueilla on tarjota ehdokkaaksi täkäläisessä politiikassa todella suuri nimi. Mediassa on hehkutettu, että tämänkertainen eurovaali on varsinainen dinosaurusten taisto.

Toivoisi, että näillä dinosauruksilla puoluekoneistoineen olisi kykyä tyylikkäämpään kampanjointiin, mutta mitä vielä.

Pari päivää sitten Postimees-lehden kannessa oli kammottavan surkea otos Keskerakond-puolueen Edgar Savisaaresta, jonka irvikuvamaisen huonon kasvokuvan taustalle oli kuvankäsitelty Kreml. Vieressä hymyili vastikään väistynyt pääministeri, Reformierakond-puolueen Andrus Ansip, ja mainostekstissä tietysti tökittiin kaikin mahdollisin keinoin Savisaarta.

Tänään mainos tavallaan jatkui. Jatkajana vain oli kahden edellisen kilpailija. Nyt Postimees-lehden kannessa olivat naamat surkeina sekä Savisaar että Ansip, ja heitä puolestaan nälvi IRL-puolueen ehdokas Tunne Kelam, nykyinen europarlamentaarikko. Mainos on niin rumanhuono, että se on jo lähes hilpeä.

Maailmanajassa, jossa Naton joukot ovat juuri saapuneet Viroon, koettaa ymmärtää, että miehitysajasta on tässä maassa kovin lyhyt aika ja naapurin uhka on virolaisille paljon totisempi asia kuin suomalaisille. Silti toivoisin, että vaalimainonnassa voitaisiin keskittyä vähän tuoreempiin teeseihin kuin siihen, millainen jonkun rooli on ollut miehitysaikana tai sen päättyessä. Yli 20 vuoden takaisten tekemisten muistelu vaalityössä tuntuu hieman muinaiselta.

Eurovaaleissa äänestän Virossa (muutoin tietysti Suomen vaaleissa). Äänestän aina kun voin, mutta näille toisiaan nälviville muinaismuistoille tai heidän puolueilleen ei viitsisi ääntään antaa.

Katumuotia Tartosta

Kyllä minun mieleni niin pöllämystyi, kun näin nämä housut Tarton katukuvassa.

Perhonen pakaroiden välissä. Tässä tuntee itsensä jo aika vanhaksi.

Näissä värikkäissä tunnelmissa hyvää vappua kuitenkin kaikille! Eilisen uutisten takahuoneessa parannellaan vesirokkoa.

Tuonenkurjet tulivat taas

Virolainen luonto ja maisemat eivät tunnu omiin silmiin järin eksoottisilta, mutta täkäläisessä luonnossa on yksi asia, mikä saa tuntemaan, ettei ole Suomessa: kattohaikarat. 

Kattohaikarat (joiden vironkielinen nimi on toonekurg ja joista wikipedia tietää kertoa, että niitä on suomen kielessäkin kutsuttu nimellä valkoinen tuonenkurki) ovat virolaisten maanteidenvarsien komistus. 

Varsinkin näin keväällä on suorastaan riemullista bongailla, näkyykö mahtavissa risupesissä elämää. Ja näkyyhän niissä. Esimerkiksi Tallinna - Tartto-maantien varrella on sähkötolppien ja savupiippujen nokissa kymmeniä haikaranpesiä. 

Viime viikonlopun Tarton-reissullamme saattoi havaita, että lähes jokaiseen niistä oli saapunut asukki. Jotkut haikarat tepastelivat pellolla, jotkut lentelivät maantien vieressä. Komeita, mutta samalla jotenkin vähän hassun pöhkön näköisiä lintuja. 

En voi lakata ihmettelemästä haikaroiden pesänrakennustaitoa. Isoimmat pesät ovat opiskelijayksiön kokoisia. Ja eikö nyt mitään helpompaa paikkaa talopaketille löytyisi kuin kapea tolpannokka? 

Jos keväällä on iloista huomata haikaroiden paluu, niin loppukesästä voikin koettaa laskea, kuinka monta pientä päätä pesästä näkyy. Hmm, käykö haikaroilla haikara? 

Valo

Olen tässä iltaisin ihmetellyt pihalta tulvivaa valoa. Onpa sitä paljon, ja koko ajan tulee lisää.

Oliko viime vuonna kevät? Oliko viime vuonna huhtikuu? En muista.

Unelmien lapsiperheauto

Terve terve teille kaikille autojen suunnittelijoille!

Olen kahden päiväkoti-ikäisen äiti ja ajan heidän kanssaan melko paljon ja usein pitkiä matkoja.

Autoilukokemukseni perusteella olen laatinut listan siitä, millainen lapsiperheen auton varustelun tulisi olla. Monissa autoissa on paljon hyvää lapsiperheen tarpeita ajatellen, mutta vinkkieni perusteella autojen suunnittelijat voivat lopulta suunnitella täydellisesti viimeistellyn lapsiperheen (äidin) unelman.

1. Enemmän juomamukitelineitä.
Mukitelineitä ei ole koskaan liikaa. Niitä pitää olla ovissa, keskikonsolissa sekä etupenkin istuinten takana. Aivan olennaista on, että mukiin mahtuu sekä pyöreämuotoinen muki että neliskanttinen pillimehu.

2. Kosteuspyyhetelineet.
There's no life without baby butt wipe. Autoissa pitäisi olla lakisääteisesti paikka vähintään kahdelle kosteuspyyhetelineelle (yksi edessä, yksi takana). Niissä tulisi olla kansisysteemi, jonka kolosesta pyyhkeen voi vetäistä esiin.

3. Nenäliinatelineet. 
Lähes vastaava kuin kosteuspyyheteline. Esimerkiksi kaikki ovet olisivat näppäriä paikkoja nenäliinatelineille, joiden kannen kolosesta turvaistuimessaan istuva piltti voi vetää tarvittaessa nenäliinan kerrallaan.

4. Kiinteä käsidesipumpputeline.
Evästauko tulee ja käsidesipullo on taas kierinyt jonnekin penkin alle. Näitäkin saisi olla edessä ja takana, mutta yhdellä auton etuosan pumpullakin selviää. Ehkä auton konehuoneeseen voisi saada ison säiliön käsidesille, jotta täyttövälit eivät olisi kovin tiheät?

5. Roskasäiliöt. 
Veikkaan, että roskista lainehtiva autonlattia on lapsiperheille varsin tuttu ilmiö. No miten muuten voisi ollakaan, jos takapenkin roskis on se mikroskooppisen karamellirasian kokoinen syvennys auton ovessa? Autossa pitää olla useampi roskis, johon mahtuu muutakin kuin yksi purkka.

Näillä viidellä päästään jo todella pitkälle. Jos suunnitteluaikaa ja -energiaa riittää, voisi listalle laittaa myös autojen rappurallin, johon lapsi voi pyyhkiä jalkansa ennen autoon kiipeämistä.

Lähimatkailupyhien huipennus: Viru raba

No nyt, kuulkaas! Jos eilinen retki Tädussa oli luontokokemukseltaan lattea, niin tänään on saatu elämystä senkin edestä.

Lahemaan kansallispuiston nurkka sijaitsee hieman reilun 50 kilometrin päässä Tallinnasta. Siellä sijaitsee Viru raba, eli Virun suo (tai raba taitaa tarkalleen ottaen tarkoittaa rämettä).

Suon läpi kulkee 3,5 kilometriä pitkä pitkospuureitti. Virohan on tolkuttoman soinen maa, joten Virun suolla pääsee näkemään Viron kenties tyypillisintä maastoa.

Pitkospuureitin alkupää etelästä tullessa. 

Pitkospuureitti ei ole lenkki, joten jos jättää auton (jolla luultavasti paikalle tulee) toiseen päähän reittiä, sinne pitää palatakin. Mutta eihän tässä olekaan kyse mistään epäinhimillisestä kävelyponnistuksesta. Parkkipaikalta on hiekkatietä 800 metriä tuohon ylläolevan kuvan reitin alkuun.

Pääsiäispäivä oli hurjan kuuma, ja väki meni laudoitetulla reitillä paljain varpain.
Tässä nuorisolla on vielä jalkineet. 

Reitin eteläsuunnasta tullessa alkuosa on myös pyörätuolilla kulkeville sopivaa. 

Neiti Näpsä tutustuu naavaan. 

Reitin varrella on hienoja, mielikuvitusta ruokkivia suolampia. 

Suunnilleen Virun suon reitin puolivälissä on komea näköalojen katseluun tarkoitettu torni, josta näköjään unohdin ottaa kuvan. Se on uusittu vuonna 2013, ja sinnekin pääsee pyörätuolilla - asia, mistä olin melko ällistynyt. Näiden viime päivien ulkoilukokemusten perusteella voisi todeta, että täkäläiset Metsähallituksen ulkoilureitit ovat pyörätuolilla kulkijoille paljon esteettömämpiä kuin Viro muutoin.

Maisema tornista etelään. 

Maisema tornista pohjoiseen. Tornin kohdalla loppuu pyörätuolireitti
ja pitkospuut alkavat. 

Suon ylitys on vain pieni osa Viroa halkovia Metsähallituksen vaellusreittejä. Iklaan olisi
vielä vähän matkaa. Just tänään ei jaksanut. 

Nuoriso näyttää tietä. Esikoisella on jopa vaellussauva. Täysin pro meininki. 

Tässä viimeisessä kuvassa hieman näkyykin maisemieen katseluun tarkoitettua tornia. Myös pitkospuut on uusittu 2013. Tukevaa on kävellä.

Tallinasta ajaa Narvan maantietä reitin eteläpään alkuun noin 40 minuuttia. Perille löytää helposti ja parkkitilaa on. Jos Tallinnan ostoskeskukset on nähty ja vanha kaupunki tallattu, niin suosittelen päiväretkeä tänne. Ei tarvitse mitään eräjorman varusteita. Eväät pitää ottaa kaupungista, sillä lähistöllä ei todellakaan ole mitään palveluita.

Pääsiäispäivä oli hurjan lämmin, mutta veikkaan, että Virun suolla on hienoa vuodenajasta ja säästä riippumatta.

Päiväpatikointi Viimsin Tädussa

Tästä pääsiäislomasta näyttää säiden ja vesirokosta toipumisen ansiosta tulevan todellinen ulkoiluloma.

Viron Metsähallituksen RMK:n sivulla on verraton hakukone, josta voi hakea haluamastaan maakunnasta erilaisia ulkoilureittejä (ja kaikkea muuta metsänkäyntiin liittyvää).

Tänään valinta osui Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä sijaitsevaan Tädun ulkoilureittiin.

Tädussa on lasten hyvä pyöräillä. Maisema on koko reitin tämän näköistä. 

Netti tiesi kertoa, että reitti kulkee metsän läpi hiekkatiellä, joten heitin auton takakonttiin lasten fillarit.

Se oli viisautta, sillä Tädun reitti oli eiliseen Pääskülan rabaan verrattuna todella tylsä, ja itku olisi päässyt, jos olisi lapset pitänyt kävelyttää sen läpi.

Meillä oli mainio ulkoilureissu. Linnut lauloivat, sini- ja valkovuokot loistivat, aurinko lämmitti, pyörät kulkivat, eväät maistuivat taukopaikalla, sammakonkutu oli jännää ja ojiin oli kiva heitellä kiviä. Siis ei mitään valittamista oikeastaan.

Miljoona, miljoona, miljoona Sakua. 

Mutta maisemien puolesta Tädussa ei ollut yhtään mitään erikoista. Jos on kävellyt sisäsuomalaisella metsäautotiellä, niin siinäpä se oli. Peurojen ruokintapaikan tai siirtolohkareen näkeminen ei aiheuta kovin valtavaa vau-elämystä.

Kuvan kiemuraisesta puusta otti kuusivuotiaani. 

Tämän puun suupielet näyttävät olevan alaspäin. 

Reitin ykköskohde on Tädun kuusi, tai oikeastaan se, mitä siitä on jäljellä. Pari vuotta sitten myrskyssä kaatunut kuusi on ihmeellisellä tavalla kasvanut suuren kiven päällä. Nyt puusta on jäljellä enää kiven päällä kiemurtelevat juuret. Onpa kasvupaikan kuusi itselleen aikanaan keksinyt!

Tädun kuusen juuret. 

Teknistä testailua

Kuvien virittelyä ja siirtelyä tässä testailen. Kiitos ja anteeksi. 

Suo-ojaa Pääskülan vaellusreitin varrella