Lasten mehuhetki päättyi ikävästi

Lapseni alkavat olla siinä iässä, että kavereiden synttärit ovat kova juttu. 

Virossa syntymäpäivä on aina hyvin iso asia. Sitä todellakin juhlitaan, oli sitten kyseessä viisi- tai viisikymmenvuotisjuhla. 

Tässä parin viime vuoden aikana on käynyt selväksi, että ainakin Tallinnassa lasten synttärit järjestetään useimmiten mängumaassa eli sisäleikkipaikassa. Mängumaita on täällä hämmästyttävä määrä. Tuntuu, että lähes joka korttelissa on jonkinlainen sisäleikkikeskus.

Mängumaassa on liukumäki, pallomeri, jos jonkinlaista kiipeilyseinää ja -putkistoa, ehkä pieni trampoliini ja paljon erilaisia irtoleluja. Lisäksi mängumaassa on pitkät penkit ja pöydät sekä pienet keittiötilat synttäritarjoilujen valmistelua varten. Suuremmissa leikkimaissa näitä keittiö- ja tarjoilutiloja on useampi, jotta samassa mängumaassa voi juhlia useampi seurue kerrallaan (kyllä, kuvitelkaa vaikkapa noin 60 leikki-ikäistä sinkoilemassa kiljuen pitkin seiniä). 

Eri leikkikeskuksilla on vielä erilaista lisätarjontaa. Joihinkin voi tilata taikurin, ilmapalloja, Peppi Pitkätossun, merirosvon tai vaikka diskon juhlan lopuksi. 

Alan olla konkari mängumaiden kiertämisessä. Täällä tuntuu olevan tapana, että kaikki päiväkotiryhmän kaverit kutsutaan synttäreille. Kun ryhmässä on 25 lasta ja jokainen kutsuu jokaisen ryhmäkaverinsa synttäreilleen, siitä kertyy vuodessa aika hurja määrä mängumaa-käyntejä. Ja minulla on kaksi lasta…  

Olen suhtautunut vähän nihkeästi näihin leikkikeskuksiin. En ole oikein ymmärtänyt, miksi juhlia ei voi pitää kotona. Moni muukin suomalainen on ihmetellyt samaa. Mutta kuten sanottua, syntymäpäivä on Virossa tärkeä. Jos asuu kerrostalokaksiossa tai -kolmiossa, on melko hankalaa kutsua lasten päiväkotiryhmää ja sukulaisia kerralla samoihin juhliin. Ja mitäpä se minulle kuuluu, missä itse kukin haluaa juhliaan pitää. Maassa maan tavalla. 

J ja K ovat käyneet niin monissa mängumaa-juhlissa, että he osaavat vaatia omia synttäreitäänkin leikkimaahan. Alanpa minäkin kallistua sille kannalle, että juhlat riehutaan jossakin leikkiluolassa. 

Siinä sitten kersojen juhlahälinää katsellessa voi lauleskella vaikka Tuomari Nurmiota: 

Mitä virolaisessa päiväkodissa syödään?

Päiväkodin keittiön valmistama ruoka muodostaa hyvin ison osan lasteni ruokavaliosta. Minun ei tarvitse valittaa: lastemme kasvatuslaitoksessa on oma keittiö, jossa tädit tekevät ruuan ja oman ryhmä "ruokatäti" kiikuttaa murkinan keittiöstä lasten ryhmään. 

Safkat vaikuttavat minusta aina aivan tolkullisilta, tavallisilta ruuilta, joissa on suomalaiselle sopivasti kulttuurieroakin. 

Lapsoseni saavat säännöllisesti syödäkseen mm. tattaria sekä borssikeittoa. Samoin he saavat eteensä erilaisia kaaliruokia. Borssi- ja kaalipäivinä erityisesti esikoinen märisee, mutta siinäpähän oppii. Molempien lastemme päiväkotiryhmissä on ihanat opettajat, jotka kyllä vaativat maistamaan kaikkia ruokia, mutta mitään syömään pakottamista ei ole. 

Alla on päiväkotimme ruokalista parin viikon takaa. Päiväkodissa tarjoillaan aamupala noin klo 8.30. Joskus aamupäivästä on pieni välipala. Klo 13 on lounas ja klo 15.30 (päiväunien jälkeen) taas välipala.

Ruokalistasta näkyy, että esimerkiksi keskiviikkona (kolmapäev) lapsoset ovat saaneet aamupalaksi neljänviljanpuuroa, hilloa ja "aamujuoman", joka on ymmärtääkseni jonkinlainen tee.

Aamupäivän välipalana on luumuja. Lounaaksi on tarjoiltu seljankaa ja leipää ja aterian jälkiruuaksi karamellikiisseliä hillon kera.

Iltapäivän välipalana on kaali-jauhelihapaistosta, piimää ja puolikas sämpylä.

Ruokamaksu on Tallinnassa kunnallisessa päiväkodissa hieman yli 1 euron per päivä / lapsi, joten koen saavani maksulle erittäin hyvän vastineen.

Eilisen lukemisia: Punainen viiva

Kirjallisuuden yksi hienoimpia piirteitä on sen kyky päästää ihminen aikamatkalle.

Ilmari Kiannon Punainen viiva (ilm. 1909) onnistuu heittämään lukijansa sujuvasti 1900-luvun alun Suomeen, Kainuun korpeen, tavallisten Romppasten elämään.

Kirjassa eletään talvea 1906 - 1907. Korpiloukon väki kuulee eduskuntavaaleista ja mahdollisuudesta saada sorretun työväen ääni esille. Punainen viiva on merkintä äänestyslipukkeessa, tiukasti puristetun kynän vetäisy kohti parempaa elämää.

Historiallisiin tosiasioihin viittaaminen auttaa tietysti aikamatkailussa, mutta minut yli sadan vuoden takaiseen aikaan heitti Kiannon kieli. Kirjailija voi kuvailla ansiokkaasti paikkoja, tapoja ja kulttuureja vuosien takaa, mutta kieli on se, joka tuo lukijalle menneisyyden rytmin, ihmisten äänen ja hengityksen. Kiannon kieli on mukana jokaisessa suksenpotkussa ja räkäisen sairaan lapsen huudossa. Kielen poljento vie aikaan, jota ei enää ole.

Ja voi hyvä ihme sentään, kuinka liikuttavan aitoja korpiloukkolaiset ovat tietämättömämyydessään. Heidän hämmennyksessään ja uuden pelossaan on huimasti samaa kuin Juhani Ahon Rautatien Matissa ja Liisassa, jotka joutuvat kohtaamaan kiskoilla kulkevan hirvityksen.

Niin kuin monessa menneisyyteen vievässä romaanissa, Punaista viivaa lukiessa voi vain ihmetellä, miten toivottoman vähän ihminen mihinkään koskaan muuttuu tai viisastuu. Tai maailma ylipäänsä. Nyt me toljotamme vaikkapa tietokoneiden ja muun tekniikan ihmeellisyyksiä samoin kuin korpiloukkolaiset äänestyskoppia tai Matti ja Liisa rautatietä.

Punaisessa viivassa idästä tuleva karhu saa kylän koirat haukkumaan levottomasti. Kontio nukkuu ja kääntää kylkeään, mutta kun se lopulta herää ja hermostuu, on jälki hyvin rumaa. Myös tältä osin Kiannon teos on täysin tätä päivää.

Lukemassani kirjan pokkariversiossa on järjettömän hieno kansi. Äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko tämä teoksen alkuperäiskansi. Voisi kyllä olla. Hienoa graafikontyötä, sanon minä.

****

Että päivää vaan: täällä ollaan pitkäksi venähtäneen kirjoitustauon jälkeen. Jospa tästä taas vauhtiin pääsisi.

Eilisen jämiä: Kesäkurpitsapihvit valkosipulijogurtin kera

Eilisen uutisia ei ole tunnettu nerokkaista ruokavinkeistään (öö, eikä muutenkaan yhtään mistään, mutta ei puhuta siitä), mutta nyt tuli Postimees-lehdessä (Arter-liite 16.8.2014) vastaan sellainen resepti, että ajattelin jakaa sen teidän kanssanne. Koska tänään keskiviikkona on Viron uudelleen itsenäistymisen päivä, tarjottakoon tämä näin virolaisena reseptinä virolaisen juhlapyhän kunniaksi.

Olen ollut aina hyvin huono syömään vihanneksia. Viime vuosina olen koettanut raivokkaasti opetella syömään kasvimaiden antimia. Kehitystä on tapahtunut.

Kesäkurpitsaakin koetan kaikenlaisiin paikkoihin upottaa, vaikka se onkin supertylsä vihannes. Tämä lehdestä nappaani ruokaohje oli kuitenkin niin helpon ja maukkaan oloinen, että päätin kokeilla. Kannatti. Tässä on kesäkurpitsa jalossa muodossa. Luultavasti se johtuu siitä, että kaikki, minkä upottaa jogurttiin ja runsaaseen valkosipuliin, maistuu minulle. 

Tässä tulee: 

Kesäkurpitsapihvit valkosipulijogurtin kera 

Pihvit: 

- noin puolikiloinen kesäkurpitsa 

- 1 tl suolaa 

- 1 sipuli 

- yhteensä 4 rkl silputtua tilliä ja persiljaa 

- 3 rkl vehnäjauhoa 

- 2 munaa 

- 1 murskattu valkosipulinkynsi 

- suolaa ja mustaa pippuria 

- öljuä paistamiseen 

Jogurttikastike: 

- 2,5 dl kreikkalaista jogurttia 

- 1 - 2 valkosipulinkynttä 

- 1 tl merisuolaa 

Raasta kesäkurpitsa rouheaksi raasteeksi. Laita raaste siivilään ja sekoita raasteen joukkoon teelusikallinen suolaa. Annan raasteen seistä vartin verran. Puristele sen jälkeen kesäkurpitsaraasteesta neste pois. Nesteen voi heittää pois, sitä ei tarvita.

Pilko sipuli pieneksi. Lisää sipuli, tilli ja persilja kurpitsaraasteeseen. Riko kananmunien rakenne ja lisää sekin kurpitsaraasteen joukkoon, samoin vehnäjauho ja valkosipulimurska. Lisää suolaa ja pippuria oman maun mukaan. Sekoita kaikki tasaiseksi mössöksi.

Ota paistinpannu esiin ja lurauta öljyä pannulle. Nosta lusikalle pannulle sopivan kokoisia pihvikökkäreitä ja painele litteiksi. Paista pihviä pari minuuttia toiselta puolen, käännä ja jatka vielä hetki paistamista toiseltakin puolen. Totea, että ekat pihvit palavat, toiset jäävät liian vaaleiksi, mutta kolmannella jo löytyy sopiva lämpötila.

Sekoita jogurttikastikkeen ainekset keskenään ja tarjoile kastiketta pihvien kõrvale eli ohessa.

Pihvit ovat ilman muuta parhaimmillaan heti paistamisen jälkeen, kun kuori on rapea, mutta ihan hyvin maistuivat vielä seuraavanakin päivänä.

Head isu eli hyvää ruokahalua!

Eilisen (kesä-)lukemisia: Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin

Ystävätär kävi kylässä ja unohti pöydälle kirjansa, johon minä tartuin. En tiedä, olisinko muuten osannut hakeutua tämän opuksen pariin, mutta olipa kiva, kun tuli tällaista sattumalta luettua.

Kirjailija Pamela Druckerman asuu Pariisissa englantilaisen miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Koko kirjan pointti on se, miten pariisilainen lapsenkasvatus poikkeaa amerikkalaisesta.

Lastenkasvatus on pienten lasten äitinä aina varsin kiinnostava aihe. Kun lisätään vielä ekspatriaatin näkökulma, niin kirja on vieläkin viihdyttävämpi. Näin Kalifornian-vuotemme aikana pienen välähdyksen amerikkalaista lastenkasvatusta, joten senkin puolesta osa kirjan asioista tuntui kerrassaan tutuilta.

Suomalainen voi kirjan luettuaan todeta, että pariisilainen lastenkasvatus ei poikkea juurikaan suomalaisesta - rajoja ja rakkautta koetetaan tarjoilla sopivassa suhteessa. Kirja antaa ymmärtää, että rapakon toisella puolella annetaan lasten paljon vapaammin "toteuttaa itseään", mistä seuraa aika kaoottisia tilanteita, neuroottisia perheitä ja lapsia, jotka kuvittelevat olevansa maailman napa. Ranskalaisen lastenkasvatuksen ydin puolestaan on cadre, raamit, jotka ovat hyvinkin tiukat, mutta joiden sisällä lapset saavat kokeilla kaikenlaista.

Koska kirjailija on yhdysvaltalainen, suomalaista välillä lähes nauratti, millaisiin asioihin hän oli ranskalaisessa lastenkasvatuksessa, päiväkotielämässä ja koulutuksessa kiinnittänyt huomiota. Ehkäpä eurooppalaisessa kasvatuksessa tosiaan on joitakin yhtenäisiä periaatteita.

Minusta kirjan kiinnostavinta antia olivat runsaat kuvaukset siitä, miten ranskalaisia lapsia kasvatetaan ruoka- ja ruokailutapakulttuuriin. Mon Dieu, millaista ruokaa lapset saavat pariisilaisessa, kunnallisessa päiväkodissa! Ja miten hienon ehdotonta on perheiden vaatimus yhteisistä ruokailuhetkistä, monipuolisesta ruuasta ja asiallisista pöytätavoista. Tässä voisi olla suomalaisillakin viilaamista.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Perijät

Olen todennut, että Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin kannattaa tarttua silloin, kun haluaa luettavakseen siistiä, harmitonta kirjallisuutta, jota lukee oikein mielellään, mutta jonka ei halua aiheuttavan liian suuria väristyksiä.

Joskus juhannuksen alla luin Hämeen-Anttilan vuonna 2006 ilmestyneen kirjan Perijät (Otava). Se ei pettänyt mielikuvaani kirjailijan teoksista.

Nyt on elokuu, ja minä olen muistamaton. Sen muistan, että Perijät oli oikein viihdyttävä ja hämeenanttilamaisen eleettömän varma. Hämeen-Anttilan kirjoissa näkyy aina jollakin tavoin kirjailijan tavaton lukeneisuus ja akateeminen sivistys. Välillä se on tuntunut minusta liian päälle liimatulta hifistelyltä, mutta Perijät ei ärsyttänyt.

Perijät on Dallas meets Niskavuori -tyyppinen sukutarina vanhoine tiloineen, suvun mustine lampaineen ja kotiin palaavine poikineen. Vanha isäntä on luonut yrityksen, jonka JR koettaa tuhota, ja sitten tulee tappelu Bobbyn kanssa, joka haluaa pitää firman kunnossa ilman vilunkia. Tietysti myös rakastutaan. Sue Ellen on reipas ja rehti.

Oivallista viihdettä! En muistanut ottaa kirjasta kuvaa enkä ehkä vuoden päästä muista tätä lukeneeni, mutta voin silti suositella leppoisaksi lukemiseksi.

Muumi, ulkosuomalaisuuden tunnus

Olen melko varma, että aivan kaikissa kyläilemissäni ulkosuomalaisissa perheissä keittiön kaapeista löytyy läjä Muumi-mukeja. Näin on ollut niin täällä Virossa kuin Kaliforniassakin.

Muistan, kuinka vietimme Piilaaksossa naisporukalla Suomen itsenäisyyspäivää, katsoimme netin kautta Linnan juhlia, söimme Marianneja ja joimme kahvia - tietysti Muumi-mukeista.

Kiitokset Tove Janssonille (hän olisi tänään täyttänyt 100 vuotta) ilmiöstä, joka pitää suomalaista kulttuuria kasassa kaikkialla maailmassa.

Eilisen (kesä-)lukemisia: Iso

Voi että tykkäsin! Pekka Hiltusen Iso (WSOY, 2013) on ollut kesän paras lukukokemus.

Iso on iso teos ylipainosta ja siitä, miltä ihminen saa näyttää.

Kirjan päähenkilöä Annia ottaa tiukasti päähän. Koko maailma tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen pitäisi olla pienempi, vaikka hän on älykäs ja täysin terve ihminen. Anni lähtee omaan taisteluunsa asenteita vastaan. Aseinaan hänellä on häikäisevä tietomäärä ja rohkeus.

Iso on taitavasti rakenneltu kokonaisuus, jota lukiessani lapset saivat jäädä hetkeksi omilleen, kun äidin piti vähän uppoutua. Pekka Hiltunen upottaa hienosti faktaa kaunokirjallisen tekstin sekaan. Iso antaa lukijalle monia tuoreita näkökulmia siihen, mitä ylipainoisuudesta pitäisi ajatella.

Toivottavasti tämä kirja käännetään mahdollisimman monelle kielelle ja toivottavasti se löytää lukijansa. Enpä juuri tiedä länsimaata, jossa ihmisillä ei olisi syytä pohtia Hiltusen romaanin aiheita. 

Hienosta teoksesta minulle jäi ehkä vähän ohi aiheen mieleen yksi kuvaus: parisivuinen pätkä, jossa Hiltunen kuvaa kirjastojen informaatikkojen työtä, oli komea kunnianosoitus tiedonhaun ammattilaisille. 

Eilisen (kesä-)lukemisia: Viikkoja, kuukausia

Kun mieheni sairastui, muistan, että mieleeni tuli joskus Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittama Viikkoja, kuukausia. Olin siitä vuosia aiemmin kuullut ja tiesin kirjan käsittelevän sitä, miten pariskunta ja sen pienet lapset joutuvat kohtamaan perheenisän nopeassa tahdissa kuolemaan johtavan sairauden.

Yhtä lailla tiesin, että tätä kirjaa minun ei pidä mieheni sairauden aikana lukea.

Alkukesästä kirja tuli kirjakaupan hyllyssä vastaan ja hetken mielijohteesta sen nappasin. Näköjään oli mieli valmis sen lukemiseksi.

Olin lukenut kirjasta aika monta arvostelua. Kaikissa oli todettu, kuinka musertavan surullinen kirja on.

Luin kirjan parilta istumalta. Olin valmistautunut suuriin tunnekuohuihin ja nenäliinapaketin tyhjenemiseen.

Vaan eipä tapahtunut mitään. Kirja on valtavan hieno, sydämeenkäypä, kaunista kieltä ja todellakin musertavan, pakahduttavan surullinen. Kertakaikkisen suositeltava teos.

Taitaa vain olla niin, että kun on itse käynyt samat asiat läpi (vielä Lundánejakin nopeammassa tahdissa), niin oma sielunliikahdusmittari ei kovin helposti värähdä. Kirjaa lukiessa lähinnä vain nyökyttelin: juuri noin, tismalleen tuolla tavalla, tiedän tunteen.

Onneksi en lukenut kirjaa mieheni sairastaessa. Se olisi ollut aivan liian hirveää ja turhaa itsensä kiusaamista. Nyt Viikkoja, kuukausia puki kauniisti sanoiksi monia sellaisia fiiliksiä, jotka olivat ja ovat valitettavan tuttuja.