Eilisen kuvia: Japanese Tea Garden

San Franciscon Golden Gate Parkissa sijaitseva Japanese Tea Garden oli marraskuisen perjantain rauhassa mitä kaunein.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Koulutielle asuntokauppojen kautta

Naapurimme kertoivat tänään ostaneensa talon naapurikaupungista. Muutto on edessä noin vuoden kuluttua.

Syynä muuttoon on perheen esikoisen koulun alku. Esikoinen täyttää ensi vuonna viisi vuotta.

Naapurien tilanne on tyypillinen esimerkki siitä, miten lapsen koulun valinta vaikuttaa amerikkalaisen perheen koko elämään. Hyvämaineinen koulu ja koulupiiri ovat äärimmäisen tärkeitä asioita. Naapurimmekin ovat kulkeneet useissa lähiseudun kouluissa tutustumassa ja miettimässä, mihin opinahjoon haluavat pilttinsä laittaa. Nämä naapurit päätyivät yksityiskoulun sijasta "tavalliseen" kouluun, public schooliin.

Naapurit kertoivat karua tarinaa siitä, kuinka joihin kouluihin lähialueella on hirvittävä tunku. Pariakymmentä aloituspaikkaa voi tavoitella toistasataa lasta. Neljä-viisivuotiaat koulunaloittajat käyvät soveltuvuuskokeissa, ja joissakin kouluissa vaaditaan lapsesta jopa useampi suosituskirje.

Suomenkin koulujärjestelmässä on minusta paljon epäkohtia, mutta täkäläisestä meiningistä ollaan sentään vielä aika kaukana.

Eilisen lukemisia: Nenäpäivä

Pöh. 

Harmittaa, kun haluaisin sanoa, että pidin kovasti Mikko Rimmisen Nenäpäivästä. 

Kirjassa ovat kaikki asiat kohdillaan. Nenäpäivä on hieno, epätavanomainen tarina aiheesta, joka todellakin on syytä nostaa esiin. 

Rimmisen kieli on aivan hämmentävää. Mitään vastaavaa en ole nähnyt, ja on komeaa, että taitava kirjoittaja on osannut luoda täysin omannäköisensä tavan taivutella suomen kieltä uuteen uskoon. 

Kirjan lopun takaa-ajokohtaus on ihmeellisimpiä, liikuttavimpia ja absurdeimpia poliisi jahtaa -kuvauksia, mitä olen koskaan lukenut tai nähnyt. 

Päähenkilö Irma on kertakaikkisen riipaiseva. Häntä haluaisi halata ja hänelle haluaisi ryhtyä ystäväksi. Kaikki muutkin kirjan ihmiset ovat niin lihaa ja verta olevia arkisia hyviä suomalaisia, että lähes rinnasta kivistää. 

Silti on tunnustettava, että kirjan lukeminen oli minulle rämpimistä. Kuten aiemmassa postauksessa totesin, olin aloittanut kirjan varmaan kolmesti ennen kuin vasta neljännellä kerralla pääsin lukemisen makuun. Senkin jälkeen kävi toistuvasti niin, että jaksoin sivun, jaksoin kaksi ja sitten jo alkoi ajatus harhailla. 

Minusta alkoi tuntua, että Rimmisen tyyli toimisi paremmin silloin tällöin käytettävänä tehokeinona kuin koko romaanin mitalta. Rimmisen kielen luovuus ja maanläheisyys oli niin päälle vyöryvää, että vähempikin olisi minulle riittänyt. 

Irmaa hävetti koko ajan. Minuakin hävetti. Olenko jo totuttanut itseni niin kiivaaseen lukemiseen ja jatkuviin statuspäivitysten vaihtumisiin, että pysähtyminen hieman mutkaisemman kielen äärelle ei enää onnistu? Ajelenko sujuvasti moottoritietä, mutta Keravan pienemmillä kaduilla pujotellessa alkaa jo mennä hermo? Ei niin saa käydä! 

Nenäpäivä ei jättänyt kylmäksi. Voin sitä ehdottomasti suositella. Minulle se vain oli hieman liian hidas. Anteeksi, Irma. 

Älä syö keltaista lunta, lapsoseni

Tyypillinen Yhdysvaltoihin liittyvä klisee on se, että täällä kaikkea pitää varoa ja että kaikesta varoitetaan.

Se stereotypia ei mene aivan metsään. Varoituksia ja varomista näen täällä naurettavan paljon, maalaisjärjen käyttöä harmillisen vähän.

Mutta ei täällä silti tarvitse hysteerikkojen kanssa päiviään viettää. Arki pyörii eikä koko ajan tarvitse olla varpaillaan. Siksi eräs episodi taloyhtiömme viheralueella sai minut puhisemaan kiukusta ja epäuskosta.

Minusta on päivänselvää, että jos lapsi haluaa kiivetä puuhun, hän saa kiivetä puuhun. Lähdin esikoisen kanssa katselemaan pihan puita ja selvittämään, mihin voisi järjellisesti kiivetä.

Sellaista ei meinannut löytyä. Lähes kaikkien puiden alimmat oksat olivat liian korkealla.

Lopulta löytyi puu, jonka alaoksalle sain kolmivuotiaani nostettua istumaan ja roikkumaan. Tenava oli onnellinen. Äiti samoin. Vihdoin jotakin muuta kuin valmiiksi mietittyjä, superturvallisia lakimiesten tarkastamia leikkikenttien kiipeilyseiniä.

Lapsen riippuessa puussa paikalle saapui naapurimme, mukava tolkun ihminen. Hän hieman hätkähtäen totesi, että kappas, lapsi on puussa. Minä selitin innoissani, että jee, lopultakin löysimme puun, johon lapsen saa nostettua ja harmittelin ääneen, kuinka muissa puissa oksat olivat  liian korkealla.

Siihen naapuri hieman vaivaantuneena totesi, että niin on luultavasti tarkoituskin.

Minä aloin kerätä loksahtanutta leukaani nurmikolta ja koetin näyttää vähemmän tyrmistyneeltä.

Naapuri jatkoi, että puissa kiipeilyä ei luultavasti katsota oikein hyvälltä. "Turvallisuussyistä, tiedäthän."

Sanoin, että en taatusti haasta ketään oikeuteen, jos lapseni oman mokani takia tippuu puusta.

"Yeah, but the lowest common nominator will", vastasi naapuri.

Välillä minun on hyvin vaikea ymmärtää tätä maata.

Liian paljon hyviä tarinoita

Mietin päivät pitkät hyvää kirjoittamista ja haluaisin tulla pirun hyväksi tarinankertojaksi. Eipä ihme, että Saska Saarikosken postauksen otsikko Stipendiblogissa herätti huomioni.

Saarikoski kirjoittaa, että "brittilehtiä lukiessa tuntuu kuin yhtäkään featurea ei voisi kirjoittaa vain sulavasti ja sujuvasti, asian ehdoilla. Ei, kaikki pitää hukuttaa kaunokirjalliseen kikkailuun ja kevyeen leukailuun - -"

En tunne brittilehtien tyyliä niin hyvin, että voisin sitä kommentoida, mutta amerikkalaisia lehtiä lukiessa tunnistan kyllä ilmiön.

Täkäläisissä lehdissä kyse ei mielestäni ole brittiläisten virtuuoosimaiseen nerokkuuteen pyrkivästä sanailusta. Täällä sen sijaan haetaan vetävää tarinaa.

Voi kyllä, kannatan ehdottomasti tarinallista kerrontaa. Se imaisee lukijan, saa kiinnittämään huomiota hankaliinkin asioihin, pakottaa olemaan tekstin ääressä.

Mutta välillä mietin, onko aivan jokainen juttu aloitettava vedet silmissä meksikolaisen immigranttiperheen elämäntilannetta kuvaillen. Lukija tietää jo siinä kohtaa, että jutun viimeiset lauseet viittaavat perheen epävarmaan tulevaisuuteen, ja lopuksi pohditaan, onko "tämä se Amerikka, mitä Capitol Hillillä halutaan".

Ihailen täkäläisten toimittajien taitoa kirjoittaa tarina minkä tahansa aiheen ympärille. Välillä siitä vain tulee liian ilmeistä, liian toistavaa, liian ennalta-arvattavaa.

Toisaalta - jos lehden ulkoasu on niin rutikuivan mitätön ja hankalasti luettava kuin vaikkapa paikallislehdessäni San Jose Mercury Newsissä, niin en ihmettele, että tarinaa haetaan. Jotenkin lukija on koetettava lehteen koukuttaa, sillä muuten lehteen ei viitsisi tarttua kukaan.

Luettavaa Laaksosta

Siinä sitä nyt olisi luettavaa 630 sivun verran. Menin kirjakauppaan etsimään syntymäpäivälahjaa, mutta päädyinkin lopulta ostamaan itselleni tämän. 

Piilaakso tekee ihmiselle kummia juttuja. En ole ollut elämässäni aiemmin juurikaan innostunut tekniikasta enkä vielä muutama vuosi sitten tainnut edes tietää, kuka on Steve Jobs. 

Nyt Jobsin elämäkerran lukeminen kiinnostaa kovasti. Samalla toivon oppivani paremmin ymmärtämään aluetta, jolla nyt asun. Walter Isaacsonin teos lienee hyvin vahvasti myös Piilaakson historiaa. 

Luettavanani on parhaillaan myös toinen Piilaaksoa käsittelevä kirja, jonka sisältö liippaa läheltä omaa elämäntilannettani paljon Jobs-raamattua enemmän. 

Raija Rapon ja Marita Seulamo-Vargaksen kirja Silicon Valley Journey - Experiences of Finnish IT Startups from Dot-Com Boom to 2010 vaikuttaa parin luvun lukemisen jälkeen teokselta, joka aivan jokaisen suomalaisen Piilaaksoon lähtijän tulisi lukea. Jos printtiversiota ei saa käsiinsä, voi kirjan ladata luettavakseen tältä Tekesin sivulta. 

Kummastakin opuksesta kirjoitan lisää, kunhan olen ne lukenut.

Toimittaja, syöpä ja paha mieli

Muun muassa Aamulehden Valo-liitteessä ja Turun Sanomien TS.-liitteessä on muutama päivä sitten ilmestynyt Aamulehden toimittajan Elina Laurilan kolumni nimeltä En kestä sairaita lapsia. Ohessa teksti kokonaisuudessaan. 

Ruudussa suurisilmäinen taapero katsoo suoraan kameraan ja höpöttää niin kuin lapset tekevät. Kun hän juoksee pois takaisin leikkeihinsä, takaraivoa leikkaava pitkä arpi paljastuu television katsojille. Tämä on hyväntekeväisyysohjelmia katsoneille tuttua kuvastoa. Kun kerätään rahaa syöpäpotilaille, ohjelmassa esitetään taatusti ainakin yksi syöpää sairastavasta lapsesta ja tämän vanhemmista kertova pätkä.Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, olen joutunut vaihtamaan kanavaa aina, kun muuten iloisissa tunnelmissa etenevä show alkaa kertoa sairaiden lasten tarinaa. En kestä haastateltujen vanhempien silmissä kiilteleviä kyyneliä. En edes silloin, kun tarinalla on onnellinen loppu.Toki elävät esimerkit tekevät varmasti hyvää varainkeruuta ajatellen. Vanhemmat tuskin tälläistä lietsomista kaipaavat, sillä pelon aiheita on muutenkin aivan tarpeeksi.

Kyllä, minuakin itkettää ja vääntää vatsasta katsoa lasten kärsimystä, mutta se on hävettävän pientä verrattuna siihen, mitä sairas lapsi ja hänen 

vanhempansa näkevät ja kokevat.

Syöpä ei vain valitettavasti ole "iloisissa tunnelmissa etenevä show". 


Olisi tietysti kiva, jos voitaisiin puhua lapsisyöpäpotilaistakin söpösti ilman yhtäkään vakavaa tosiasiaa. Mitäpä niistä sairaista lapsista. Pääasia, että kotisohvalla ei vain kukaan järkyty.

Toivottavasti kaikki toimittajat eivät ole sellaisia, jotka ahdistuvat leikkausarven näkemisestä televisioruudussa.



(pahoitteluni, en onnistu saamaan tämän postauksen teknisiä asetuksia järkeviksi millään) 

Kansainvälinen hillopurkki

Kaavin pannukakun päälle viimeiset jämät mansikkahillosta. Vasta näin hillon elinkaaren loppumetreillä aloin tarkemmin lukea, mitä purkin etiketissä lukee. 

Purkin etupuolella hillo on merkiltään "Cambridge & Thames".

Tuoteselostekyljellä on valkoinen laatikko, jossa lukee "German Recipe".

Lopulta kerrotaan, että tuote on "Designed in USA", mutta hillo on "Made in Egypt".

Anteeksi nyt vain, hillofirman markkinointiosaston väki, mutta tuotteenne englantilais-saksalais-egyptiläis-amerikkalainen henki jätti tämän kuluttajan hieman kylmäksi.

Näkömuisti

Olen armoton muistilappujen kirjoittaja. Erivärisiä post it -tarroja on joka paikassa. Lisäksi teen muistiinpanoja kalenteriin, muistikirjoihin, iPhonen muistivihkoon sekä puhelimella ja läppärillä mainioon Evernote-ohjelmaan, jota ilman en enää osaisi olla.

Sähköisten muistiinpanovälineiden käyttöä olen koettanut lisätä ja kirjoittaa esimerkiksi tekeillä olevien lehtijuttujen rakennesuunnitelmia Evernoteen.

Joka kerta olen todennut, että ei ole lyijykynää ja muistivihkoa  voittanutta.

Suunnittelu- ja mietintävaiheessa minun täytyy saada pähkäillä isompia kokonaisuuksia paperin ja kynän avulla. Kun työ on vähän pidemmällä ja pääsen kirjoittamaan pidempiä pätkiä, voin jo siirtyä koneelle. Mutta ennen sitä vihko täyttyy ranskalaisista viivoista, miellekartoista, plussista, miinuksista ja punaisen yliviivaustussin jäljistä.

Eilisiltana aloin jo vakavasti miettiä fläppitaulun hankkimista, sillä teki mieli ideoida erästä juttua miellekartan avulla isolle paperille.

Vaikka olen täysin piirustustaidoton, huomaan vuosi vuodelta enemmän käyttäväni näkömuistia asioiden hahmottamisessa. Jokin asiakokonaisuus rakentuu minulle ymmärrettäväksi, kun teen siitä konkreettisesti kynällä mieleiseni kaavion.

Puhelinnumeroita ja pin-koodeja muistan ulkoa melko paljon sen takia, että näen numerosarjat kuvana päässäni. Joskus muistan, millaisella kynällä ja millaiselle paperille olen jonkin numeron kirjoittanut ja pystyn palauttamaan mieleeni kuvan tästä kokonaisuudesta.

Sama pätee siis juttujen suunniteluunkin. Kun olen touhukkaasti vedellyt miellekartan viivoja sinne tänne ja laittanut palapelin kasaan, olen turvallisin mielin. Toisille ihmisille käsittämätön suttu jää päähäni varsin hyvin ja voin edetä levollisesti haastatteluja ja jutun kirjoittamista kohti.