keskiviikko 17. joulukuuta 2014
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Juuri oikeenlaista kemiaa
Kolmannen adventin kunniaksi meillä on joulun värisävyjä lasten pikku professori -kokeissa. Soodalla, astianpesuaineella, karamellivärillä ja etikalla saa aikaan varsin hauskan kuohuefektin.
.JPG)
(No, tuliko Neon 2 -korvamato?)
(No, tuliko Neon 2 -korvamato?)
lauantai 13. joulukuuta 2014
Näkyy sinistä - toistaiseksi
No nyt täällä blogissa on tämän näköistä. Vaihdoin ulkoasun vieläkin yksinkertaisempaan (=haukotuttavan tylsään) ja mietin, mistä löytyisi se askarteluinto, että etsisi maailman miljoonista ulkoasupohjista oikeasti itseänsä miellyttävän.
Toistaiseksi siis tämän näköistä ja joskus myöhemmin taas jonkin muun näköistä.
Toistaiseksi siis tämän näköistä ja joskus myöhemmin taas jonkin muun näköistä.
torstai 11. joulukuuta 2014
Vuoteni internetissä
Joulukuusilähetti toi tänään internetin kautta tilaamani kuusen kotipihalleni.
Joulupuuta jalkaansa asetellessani mietin, kuinka tämänkin asian voi Virossa hoitaa internetin kautta.
Ei ole enää mikään uutinen, että Viro on internetin ja tietotekniikan käytössä maailman huippua. Päätin tehdä loppuvuoden kunniaksi koosteen siitä, millaisia palveluja olen netissä käyttänyt.
- Olen hoitanut ruokaostokset netin kautta.
- Olen tilannut joulukuusen netin kautta.
- Olen tilannut ruohonleikkurin korjauksen netin kautta.
- Olen tilannut kauneushoitola-ajan netin kautta.
- Olen asioinut perintöasioissa täkäläisen käräjäoikeuden kanssa netitse. Tai en vain "asioinut", vaan hoitanut koko lupaprosessin netin kautta. Tämä on minusta kaikkein hämmästyttävintä. Ei kerrassaan minkäänlaista paperisen lomakkeen kuljettamista minnekään, vaan hakemukset luodaan e-toimik-nimisessä palvelussa, allekirjoitukset annetaan sähköisenä ja kas - notaarin päätökset ilmestyvät aikanaan samaan e-toimik-systeemiin.
- Olen hoitanut kaikki pankkiasiani netissä.
- Olen tehnyt veroilmoitukseni netissä (ja palautukset olivat tilillä muutama päivä ilmoituksen teon jälkeen).
- Olen äänestänyt europarlamenttivaaleissa netissä.
- Olen hakenut netissä työtäni varten täkäläisen rikosrekisteriotteen. Se singahti sähköpostiini ennen kuin ehdin sulkea ohjelmaa koneellani.
- Olen tarkastanut autoni rekisteröintitiedot ja muut tiedot täkäläisen autorekisterikeskuksen tietojärjestelmästä.
Tarvitaan virolainen id-kortti ja kortinlukija, ja virolaisten viranomaisten palvelut ovat tässä silmieni edessä ruudulla. Ei voi valittaa.
Joulupuuta jalkaansa asetellessani mietin, kuinka tämänkin asian voi Virossa hoitaa internetin kautta.
Ei ole enää mikään uutinen, että Viro on internetin ja tietotekniikan käytössä maailman huippua. Päätin tehdä loppuvuoden kunniaksi koosteen siitä, millaisia palveluja olen netissä käyttänyt.
- Olen hoitanut ruokaostokset netin kautta.
- Olen tilannut joulukuusen netin kautta.
- Olen tilannut ruohonleikkurin korjauksen netin kautta.
- Olen tilannut kauneushoitola-ajan netin kautta.
- Olen asioinut perintöasioissa täkäläisen käräjäoikeuden kanssa netitse. Tai en vain "asioinut", vaan hoitanut koko lupaprosessin netin kautta. Tämä on minusta kaikkein hämmästyttävintä. Ei kerrassaan minkäänlaista paperisen lomakkeen kuljettamista minnekään, vaan hakemukset luodaan e-toimik-nimisessä palvelussa, allekirjoitukset annetaan sähköisenä ja kas - notaarin päätökset ilmestyvät aikanaan samaan e-toimik-systeemiin.
- Olen hoitanut kaikki pankkiasiani netissä.
- Olen tehnyt veroilmoitukseni netissä (ja palautukset olivat tilillä muutama päivä ilmoituksen teon jälkeen).
- Olen äänestänyt europarlamenttivaaleissa netissä.
- Olen hakenut netissä työtäni varten täkäläisen rikosrekisteriotteen. Se singahti sähköpostiini ennen kuin ehdin sulkea ohjelmaa koneellani.
- Olen tarkastanut autoni rekisteröintitiedot ja muut tiedot täkäläisen autorekisterikeskuksen tietojärjestelmästä.
Tarvitaan virolainen id-kortti ja kortinlukija, ja virolaisten viranomaisten palvelut ovat tässä silmieni edessä ruudulla. Ei voi valittaa.
maanantai 8. joulukuuta 2014
Eilinen Instagramissa
Kun nyt muutenkin tulee roikuttua tosi vähän netissä (kuulettehan ironian), avasin tänään oman Instagram-tilin. Linkki sinne löytyy tuolta oikeasta palkista.
Perustelen tämänkin sosiaalisen median käytön sillä, että täytyyhän minun ymmärtää, mistä oppilaani puhuvat.
Tarkoitus on lisätä Insta-seinälle yleisiä Tallinnan näkymiä sekä kiinnostavia yksityiskohtia kaupunkikuvasta ja erilaisista (virolaisista) ilmiöistä. Kotini seinien sisälle ja lasteni iholle ei kuvien kautta pääse.
Saapa nähdä, mitä tästä tulee. Jos ei natsaa, niin sitten ei.
Perustelen tämänkin sosiaalisen median käytön sillä, että täytyyhän minun ymmärtää, mistä oppilaani puhuvat.
Tarkoitus on lisätä Insta-seinälle yleisiä Tallinnan näkymiä sekä kiinnostavia yksityiskohtia kaupunkikuvasta ja erilaisista (virolaisista) ilmiöistä. Kotini seinien sisälle ja lasteni iholle ei kuvien kautta pääse.
Saapa nähdä, mitä tästä tulee. Jos ei natsaa, niin sitten ei.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Itsenäisesti
Itsenäisyyspäivänä meidän perheemme elämä romahti, kun saimme tiedon mieheni sairaudesta. Se oli musta, hurja, epätodellinen päivä täynnä sellaista suonet tukkoon lyövää kuolemankauhua, mitä ei oikein osaa kuvitella ja mitä en enää edes pystyisi tuntemaan. Onneksi.
Ajatella, että senkin päivän päätteeksi on mennyt nukkumaan ja herännyt seuraavana aamuna puuronkeittoon. Nyt päivästä on taas vuosi enemmän aikaa. Näinä vuosina on pitänyt monta kertaa hengittää syvään, ja herätä yhä uudestaan puuronkeittoon. Kun ei sinne kauhuunkaan voi jäädä, sillä sitä ei jaksa.
Ja siitä se lähtee. Yhden askeleen jaksaa aina ottaa, eikä pidemmälle tarvitsekaan ajatella.
Ajatella, että senkin päivän päätteeksi on mennyt nukkumaan ja herännyt seuraavana aamuna puuronkeittoon. Nyt päivästä on taas vuosi enemmän aikaa. Näinä vuosina on pitänyt monta kertaa hengittää syvään, ja herätä yhä uudestaan puuronkeittoon. Kun ei sinne kauhuunkaan voi jäädä, sillä sitä ei jaksa.
Ja siitä se lähtee. Yhden askeleen jaksaa aina ottaa, eikä pidemmälle tarvitsekaan ajatella.
maanantai 1. joulukuuta 2014
Riemukuplassa
Olihan taksimatka tänään. Kävin kesken työpäivän hammaslääkärissä. Aikataulun sujuvoittamiseksi matkasin taksilla.
Menomatka maksoi 3,20 euroa. Se oli käypä hinta lyhyestä etapista Tallinnan keskustan alueella.
Takaisin töihin lähdin vauhdilla. Pää pöllyssä puudutusaineista ja tunnin yhtäjaksoisesta suun aukipitämisestä nappasin lennosta ensimmäisen kadun varressa seisoneen taksin. Ei ehkä olisi pitänyt.
Mitään kamalaa ei tapahtunut, mutta hassua ja lompakkoa tyhjentävää vain.
Kun istahdin autoon, tajusin, että nyt ei ole ihan normaali taksi kyseessä. Ratin takana istui tyyppi, jolta oli selvästi mennyt Woodstock pitkäksi. Taksin sisus oli vuorattu kirjavilla virkkaustöillä. Ikkunoiden ympärykset oli koristeltu höyhenillä ja erilaisilla pähkinänkuorilla. Penkit oli päällystetty kirjavilla kankailla. Unisiepparit roikkuivat katossa ja jonkin suitsukkeen tuoksunkin saattoi tuntea.
Tein sekunnissa perinteisen skannauksen: hinnasto on näkyvissä, mittari on, kuskin taksilupakortti on. Periaatteessa siis kaikki kunnossa. Tosin huomasin, että mittarissa oli jo valmiina kaksi euroa suurempi lähtöhinta kuin mitä ikkunaan liimattu hinnasto kertoi. Huomautin siitä ratin takana istuvalle hipille, joka sanoi ystävällisesti, että ilman muuta kaksi euroa vähennetään hinnasta. Jep jep.
Sitten alkoi auton käynnistäminen. Ei ihan meinannut startata. Kuski valitteli, että auto oli kyllä aiemmin päivällä käynnistynyt hyvin, mutta jostakin syystä ei vain meinannut nyt lähteä. Olin jo käsi ovenkahvassa nousemassa pois, kun kulkupeli lähti käyntiin. Siis matkaan.
Lyhyellä matkalla tämä elämäntapaintiaani ehti pohtia monia ihmisen terveyteen liittyviä seikkoja. Kuinka hän kävelee nyt joulukuussakin paljain varpain ja käy avannossa. Ei kuulemma tarvitse lääkärillä käydä. Hän muistutti minua päähineen käytöstä pakkasella. Lisäksi hän selvitti, kuinka monet sairaudet ovat yleensä ihmisen itsensä aiheuttamia, koska unohdamme keskustella oman kehomme kanssa. "Jos jalka on kipeä, niin voi kysyä itseltään, onko koskaan kysynyt omalta jalaltaan, kuinka se voi", mies valisti. Hän oli kuulemma opiskellut Siperiassa näitä elämäntaitoihin liittyviä juttuja.
Mies puhui tauotta, ja myös taksimittari raksutti vilkkaasti. Kun mittarissa oli 11 euroa, pyysin pysäyttämään auton ja vähentämään hinnasta sen 2 euroa, joka oli lähtiessä ylimääräistä. Muistutan: kaupunkin tullessani toisen taksifirman autolla tismalleen sama matka maksoi 3,20 euroa.
Koska en oikein osaa räyhätä, en jaksanut alkaa valittaa hinnasta, joka oli matkaan suhteutettuna aivan järjetön. Kävelin loppumatkan töihin.
Rahat meni, mutta olihan tässä tavallaan viihdearvoa. Ei silti tarvitse aivan noin pimeään taksiin enää astua.
Menomatka maksoi 3,20 euroa. Se oli käypä hinta lyhyestä etapista Tallinnan keskustan alueella.
Takaisin töihin lähdin vauhdilla. Pää pöllyssä puudutusaineista ja tunnin yhtäjaksoisesta suun aukipitämisestä nappasin lennosta ensimmäisen kadun varressa seisoneen taksin. Ei ehkä olisi pitänyt.
Mitään kamalaa ei tapahtunut, mutta hassua ja lompakkoa tyhjentävää vain.
Kun istahdin autoon, tajusin, että nyt ei ole ihan normaali taksi kyseessä. Ratin takana istui tyyppi, jolta oli selvästi mennyt Woodstock pitkäksi. Taksin sisus oli vuorattu kirjavilla virkkaustöillä. Ikkunoiden ympärykset oli koristeltu höyhenillä ja erilaisilla pähkinänkuorilla. Penkit oli päällystetty kirjavilla kankailla. Unisiepparit roikkuivat katossa ja jonkin suitsukkeen tuoksunkin saattoi tuntea.
Tein sekunnissa perinteisen skannauksen: hinnasto on näkyvissä, mittari on, kuskin taksilupakortti on. Periaatteessa siis kaikki kunnossa. Tosin huomasin, että mittarissa oli jo valmiina kaksi euroa suurempi lähtöhinta kuin mitä ikkunaan liimattu hinnasto kertoi. Huomautin siitä ratin takana istuvalle hipille, joka sanoi ystävällisesti, että ilman muuta kaksi euroa vähennetään hinnasta. Jep jep.
Sitten alkoi auton käynnistäminen. Ei ihan meinannut startata. Kuski valitteli, että auto oli kyllä aiemmin päivällä käynnistynyt hyvin, mutta jostakin syystä ei vain meinannut nyt lähteä. Olin jo käsi ovenkahvassa nousemassa pois, kun kulkupeli lähti käyntiin. Siis matkaan.
Lyhyellä matkalla tämä elämäntapaintiaani ehti pohtia monia ihmisen terveyteen liittyviä seikkoja. Kuinka hän kävelee nyt joulukuussakin paljain varpain ja käy avannossa. Ei kuulemma tarvitse lääkärillä käydä. Hän muistutti minua päähineen käytöstä pakkasella. Lisäksi hän selvitti, kuinka monet sairaudet ovat yleensä ihmisen itsensä aiheuttamia, koska unohdamme keskustella oman kehomme kanssa. "Jos jalka on kipeä, niin voi kysyä itseltään, onko koskaan kysynyt omalta jalaltaan, kuinka se voi", mies valisti. Hän oli kuulemma opiskellut Siperiassa näitä elämäntaitoihin liittyviä juttuja.
Mies puhui tauotta, ja myös taksimittari raksutti vilkkaasti. Kun mittarissa oli 11 euroa, pyysin pysäyttämään auton ja vähentämään hinnasta sen 2 euroa, joka oli lähtiessä ylimääräistä. Muistutan: kaupunkin tullessani toisen taksifirman autolla tismalleen sama matka maksoi 3,20 euroa.
Koska en oikein osaa räyhätä, en jaksanut alkaa valittaa hinnasta, joka oli matkaan suhteutettuna aivan järjetön. Kävelin loppumatkan töihin.
Rahat meni, mutta olihan tässä tavallaan viihdearvoa. Ei silti tarvitse aivan noin pimeään taksiin enää astua.
torstai 27. marraskuuta 2014
Ruokatilaus saapui
Eilen kerroin, että tilasin ensimmäistä kertaa arkiset ruokaostokset netistä löytyneen ruokakauppapalvelun kautta.
Homma toimi hyvin: lähetti toi ostoskassit tänään siihen aikaan kuin olin halunnutkin, ja sisältö vastasi tilaustani.
Aamupäivällä minulle soitettiin tästä nettimyymälästä ja kysyttiin, sopiiko minulle noin parin kiloinen painoinen hunajameloni. Olin laittanut tilaukseen "1 hunajameloni", minkä arvelin tarkoittavan, että lähetti tuo yhden hunajamelonin. Mutta se tarkoitti nähtävästi sitä, että tilasin kilon melonin.
Mutta minuun siis ystävällisesti otettiin yhteyttä ja kysyttiin, sopiiko kaksikiloinen etelän hetelmä vai vaihdanko tuotteen johonkin muuhun. Jotenkin huvittava puhelinkeskustelu, mutta oivallista asiakaspalvelua toki.
Tuotteet oli siististi pakattu paperikasseihin, ja mm. maitopussit oli pakattu vielä erikseen muovipussiin ja ladottu kassin päälle. Eli oli joku sentään vähän pakkaamista ajatellut.
Tämän kokemuksen perusteella käytän palvelua toistekin, jos tarkoitus on tilata vain kuivatarvikkeita ja selkeitä, tuttuja tuotteita, kuten maitoa, juustoa ja jogurttia.
Jos taas pitäisi ostaa enemmän hedelmiä ja vihanneksia sekä kalaa ja lihaa, haluan kyllä tehdä kierroksen kauppaan. Tuoretuotteita ostaessa tahdon itse nähdä, mitä ostoskoriin menee.
Hassua on se, että tällaisen palvelun käyttäminen tuntuu nololta. Huomaan väkisin ajattelevani, onkohan tämä tarpeellista ja mitä sitä nyt lähettiä juoksuttaa, kun voisin itsekin käydä. Entä mitä naapuritkin miettivät, kun minun ovelleni tuodaan ruokakasseja. Argh, voi kun osaisi joskus olla vähän vähemmän suomalainen ja ihan vain nauttia siitä, että tällaistakin on!
Homma toimi hyvin: lähetti toi ostoskassit tänään siihen aikaan kuin olin halunnutkin, ja sisältö vastasi tilaustani.
Aamupäivällä minulle soitettiin tästä nettimyymälästä ja kysyttiin, sopiiko minulle noin parin kiloinen painoinen hunajameloni. Olin laittanut tilaukseen "1 hunajameloni", minkä arvelin tarkoittavan, että lähetti tuo yhden hunajamelonin. Mutta se tarkoitti nähtävästi sitä, että tilasin kilon melonin.
Mutta minuun siis ystävällisesti otettiin yhteyttä ja kysyttiin, sopiiko kaksikiloinen etelän hetelmä vai vaihdanko tuotteen johonkin muuhun. Jotenkin huvittava puhelinkeskustelu, mutta oivallista asiakaspalvelua toki.
Tuotteet oli siististi pakattu paperikasseihin, ja mm. maitopussit oli pakattu vielä erikseen muovipussiin ja ladottu kassin päälle. Eli oli joku sentään vähän pakkaamista ajatellut.
Tämän kokemuksen perusteella käytän palvelua toistekin, jos tarkoitus on tilata vain kuivatarvikkeita ja selkeitä, tuttuja tuotteita, kuten maitoa, juustoa ja jogurttia.
Jos taas pitäisi ostaa enemmän hedelmiä ja vihanneksia sekä kalaa ja lihaa, haluan kyllä tehdä kierroksen kauppaan. Tuoretuotteita ostaessa tahdon itse nähdä, mitä ostoskoriin menee.
Hassua on se, että tällaisen palvelun käyttäminen tuntuu nololta. Huomaan väkisin ajattelevani, onkohan tämä tarpeellista ja mitä sitä nyt lähettiä juoksuttaa, kun voisin itsekin käydä. Entä mitä naapuritkin miettivät, kun minun ovelleni tuodaan ruokakasseja. Argh, voi kun osaisi joskus olla vähän vähemmän suomalainen ja ihan vain nauttia siitä, että tällaistakin on!
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Ruokakauppa verkossa
Vähänkö nyt jännittää!
Tässä päivänä muutamana Prisman käytäviä laahustaessani mietin, miten kiva olisi, jos joku muu hoitaisi kaupassa käynnin.
Tuumasta toimeen. Aloin etsiä netistä tietoa, onko Virossa tällaisia "kauppakassipalveluja". Kiitos Twitter-keskustelujen, löytyi netimarket.ee, johon olen tänä iltana näpytellyt ostostilauksen.
Huomenna johonkin aikaan ovelleni pitäisi ilmestyä lähetti, joka tuo minulle tilaamani maidot, leivät, juustot, jauhot, vessapaperit ja suklaat. Ostokset olen jo maksanut verkkopankissa.
Kun ostosten hinta ylittää 35 euroa, on kotiinkuljetus maksuton.
Yllä olevassa kuvassa on näkymä palvelun nettisivulta. Tuotteista on kuva, ja lisa korvi -nappulasta tuote lisätään ostoskoriin.
Palaan asiaan!
Tässä päivänä muutamana Prisman käytäviä laahustaessani mietin, miten kiva olisi, jos joku muu hoitaisi kaupassa käynnin.
Tuumasta toimeen. Aloin etsiä netistä tietoa, onko Virossa tällaisia "kauppakassipalveluja". Kiitos Twitter-keskustelujen, löytyi netimarket.ee, johon olen tänä iltana näpytellyt ostostilauksen.
Huomenna johonkin aikaan ovelleni pitäisi ilmestyä lähetti, joka tuo minulle tilaamani maidot, leivät, juustot, jauhot, vessapaperit ja suklaat. Ostokset olen jo maksanut verkkopankissa.
Kun ostosten hinta ylittää 35 euroa, on kotiinkuljetus maksuton.
Yllä olevassa kuvassa on näkymä palvelun nettisivulta. Tuotteista on kuva, ja lisa korvi -nappulasta tuote lisätään ostoskoriin.
Palaan asiaan!
tiistai 25. marraskuuta 2014
Pussimaitopostaus
Mikä on varmin keino saada kolme-neljäkymppinen Virossa kävijä hihkaisemaan "hei, näitä oli, kun mä olin lapsi"?
Tämä ihmekikka on antaa vieraan kaataa itselleen lasillinen maitoa maitopussista. Sitten muistellaan huokaillen, kuinka kaupasta sai maakunnan lähimeijerin pussimaitoa.
Vanhan blogin puolella olen muistaakseni joskus maitopusseista kirjoittanut. Äsken jääkaapin pohjalta maitoroiskeita pyyhkiessäni päätin palata taas täälläkin aiheeseen.
Virossa maitoa (viroksi piim) myydään sekä tölkeissä että pusseissa. Tölkissä maidon litrahinta on noin 70 - 80 senttiä, pussissa 50 - 60 senttiä. Meillä maitoa kuluu aika haipakkaa, joten ostan enimmäkseen pussimaitoa. Pussi sopii hyvin mm. Muumi-kannuun (joka ulkosuomalaisella tietenkin on).
Ärsyttävää pusseissa on se, että kaupasta kotiin kuljettaessa ne menevät välillä rikki. Harva asia ottaa päähän niin kuin täysi ostoskassi, josta valuu maitoa. Tosin on tässä jo oppinut pakkaamaan ostoksensa niin, ettei rikkinäinen pussi aiheuta ruokakatastrofia.
Maidon lisäksi pusseissa myydään ainakin hapankermaa (hapukoor), piimää (hapupiim), rjazenka-juomaa ja jogurtteja.
Lisäksi vähän pussin tyyppisesti, muovipötkylässä, myydään rahkaa (kuvassa vasemmalla). Suosittelen muuten maistamaan Alman vaniljarahkaa. On sellaisenaan oikein hyvä jälkiruoka.
Tämä ihmekikka on antaa vieraan kaataa itselleen lasillinen maitoa maitopussista. Sitten muistellaan huokaillen, kuinka kaupasta sai maakunnan lähimeijerin pussimaitoa.
Vanhan blogin puolella olen muistaakseni joskus maitopusseista kirjoittanut. Äsken jääkaapin pohjalta maitoroiskeita pyyhkiessäni päätin palata taas täälläkin aiheeseen.
Virossa maitoa (viroksi piim) myydään sekä tölkeissä että pusseissa. Tölkissä maidon litrahinta on noin 70 - 80 senttiä, pussissa 50 - 60 senttiä. Meillä maitoa kuluu aika haipakkaa, joten ostan enimmäkseen pussimaitoa. Pussi sopii hyvin mm. Muumi-kannuun (joka ulkosuomalaisella tietenkin on).
Ärsyttävää pusseissa on se, että kaupasta kotiin kuljettaessa ne menevät välillä rikki. Harva asia ottaa päähän niin kuin täysi ostoskassi, josta valuu maitoa. Tosin on tässä jo oppinut pakkaamaan ostoksensa niin, ettei rikkinäinen pussi aiheuta ruokakatastrofia.
Maidon lisäksi pusseissa myydään ainakin hapankermaa (hapukoor), piimää (hapupiim), rjazenka-juomaa ja jogurtteja.
Lisäksi vähän pussin tyyppisesti, muovipötkylässä, myydään rahkaa (kuvassa vasemmalla). Suosittelen muuten maistamaan Alman vaniljarahkaa. On sellaisenaan oikein hyvä jälkiruoka.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Hautausmaa internetissä
Virossa kaikki on internetissä. Myös hautausmaat.
Twitterin kautta sain kuulla kalmistud.ee-nettisivusta. Osoitteesta löytyy Haudi - Kalmistute register, eli Haudi-niminen hautausmaarekisteri.
Aika huimaa. Ei rekisterissä taida sentään olla vielä aivan kaikki Viron hautausmaat, mutta hyvin moni kuitenkin.
Sivun oikeassa yläreunassa on hakutoiminto. Kun sinne kirjoittaa kuolleen ihmisen etu- ja sukunimen, saa tiedon siitä, mille hautausmaalle hän on haudattu. Kun oikea vainaja löytyy listasta, ohjelma näyttää hautausmaan kartan ja täsmällisen hautapaikan koordinaatteineen.
Kokeilkaapa vaikka laittaa hakuun laulaja Georg Ots. Haulla löytyy oheisen kuvan näköinen tieto.
Otsin hauta on keltaisella. Vieressä olevia muita laatikoita voi tietysti klikkailla ja selvittää, keitä niihin on haudattuna.
Veikkaan, että ei mene kauan siihen, kunnes tästä palvelusta on myös kännykälle sopiva sovellus, jolloin virolaisilla hautausmailla taivaltaa hautausmaaturisteja älypuhelin kädessään.
Twitterin kautta sain kuulla kalmistud.ee-nettisivusta. Osoitteesta löytyy Haudi - Kalmistute register, eli Haudi-niminen hautausmaarekisteri.
Aika huimaa. Ei rekisterissä taida sentään olla vielä aivan kaikki Viron hautausmaat, mutta hyvin moni kuitenkin.
Sivun oikeassa yläreunassa on hakutoiminto. Kun sinne kirjoittaa kuolleen ihmisen etu- ja sukunimen, saa tiedon siitä, mille hautausmaalle hän on haudattu. Kun oikea vainaja löytyy listasta, ohjelma näyttää hautausmaan kartan ja täsmällisen hautapaikan koordinaatteineen.
Kokeilkaapa vaikka laittaa hakuun laulaja Georg Ots. Haulla löytyy oheisen kuvan näköinen tieto.
Otsin hauta on keltaisella. Vieressä olevia muita laatikoita voi tietysti klikkailla ja selvittää, keitä niihin on haudattuna.
Veikkaan, että ei mene kauan siihen, kunnes tästä palvelusta on myös kännykälle sopiva sovellus, jolloin virolaisilla hautausmailla taivaltaa hautausmaaturisteja älypuhelin kädessään.
lauantai 22. marraskuuta 2014
Pane leipään vain puolet rukihista
Suomalaiset ovat melko kovia ruisleivän syöjiä ja ruisleipää pidetään kulttuurissamme tyypillisenä suomalaisuden merkkinä. Ruisleipähehkutus saa välillä tuntemaan, että mikään muu kansa maailmassa ei tunne ruisleipää.
Emme ole yksin leipinemme.
Virolaiset ovat minusta vielä vannoutuneempia ruisleipä-uskovaisia. Täällä ruisleipä, rukkileib, on symboli kaikelle aidolle, alkuperäiselle, syvästi virolaiselle, jaksamiselle, selviämiselle ja karujen olojen sietämiselle. Ruisleipään viittaavaa symboliikkaa käytetään paljon mainoksissa ja ruisleipämainokset itsessään ovat aina täynnä etnisyyttä ja juurevuutta.
Jotenkin sitä kuvittelisi, että suomalaisella ruisleivän ystävällä on näin ollen Virossa kissan päivät.
Mutta ei ole. Kun eihän täkäläinen ruisleipä ole yhtään samanlaista kuin Suomessa tai varsinkaan sellaista kuin äidin leipoma!
Nyt ei kenenkään virolaisen pidä heristää suuntaani leipälapiolla. Täkäläinen ruisleipä on oikein hyvää, mutta suomalaisen leivän kitalakea nipistelevään happamuuteen on aika pitkä matka. Virolainen ruisleipä on usein makeahkoon häivähtävää, saaristolaisleivän tyyppistä limppua tai vuokaleipää. Mitä ruisleipää se muka on? Minusta virolaiset syövät kyllä paljon tummaa leipää, mutta kovin helposti en sitä ruisleiväksi kutsuisi.
Järkyttävintä on barbaarinen tapa lisätä ruisleipään kuminaa. Ei hämäläinen kerta kaikkiaan ymmärrä näitä rannikoiden ihmisten konsteja. Varsinais-Suomessa asuessa joutui kyyläämään leipäpakettien tuoteselosteita kuminan pelossa. Sama meno jatkuu täällä. Jumalatonta touhua.
Virolaisten kauppojen ruisleipähyllyjen sisältöä on siis tullut vuosien mittaan testailtua. Tällä hetkellä kaikkein eniten äidin ruisleivän kaltainen ruisleipä -tittelin saa kuvan leipä, Hiiu rukkileib. Se on valmiiksi siivutettu vuokaleipä, joka on toisaalta aivan erilaista kuin äidin leipä, mutta silti sen suutuntumassa ja happamuudessa on jotakin samaa. Eikä ole kuminaa.
Emme ole yksin leipinemme.
Virolaiset ovat minusta vielä vannoutuneempia ruisleipä-uskovaisia. Täällä ruisleipä, rukkileib, on symboli kaikelle aidolle, alkuperäiselle, syvästi virolaiselle, jaksamiselle, selviämiselle ja karujen olojen sietämiselle. Ruisleipään viittaavaa symboliikkaa käytetään paljon mainoksissa ja ruisleipämainokset itsessään ovat aina täynnä etnisyyttä ja juurevuutta.
Jotenkin sitä kuvittelisi, että suomalaisella ruisleivän ystävällä on näin ollen Virossa kissan päivät.
Mutta ei ole. Kun eihän täkäläinen ruisleipä ole yhtään samanlaista kuin Suomessa tai varsinkaan sellaista kuin äidin leipoma!
Nyt ei kenenkään virolaisen pidä heristää suuntaani leipälapiolla. Täkäläinen ruisleipä on oikein hyvää, mutta suomalaisen leivän kitalakea nipistelevään happamuuteen on aika pitkä matka. Virolainen ruisleipä on usein makeahkoon häivähtävää, saaristolaisleivän tyyppistä limppua tai vuokaleipää. Mitä ruisleipää se muka on? Minusta virolaiset syövät kyllä paljon tummaa leipää, mutta kovin helposti en sitä ruisleiväksi kutsuisi.
Järkyttävintä on barbaarinen tapa lisätä ruisleipään kuminaa. Ei hämäläinen kerta kaikkiaan ymmärrä näitä rannikoiden ihmisten konsteja. Varsinais-Suomessa asuessa joutui kyyläämään leipäpakettien tuoteselosteita kuminan pelossa. Sama meno jatkuu täällä. Jumalatonta touhua.
Virolaisten kauppojen ruisleipähyllyjen sisältöä on siis tullut vuosien mittaan testailtua. Tällä hetkellä kaikkein eniten äidin ruisleivän kaltainen ruisleipä -tittelin saa kuvan leipä, Hiiu rukkileib. Se on valmiiksi siivutettu vuokaleipä, joka on toisaalta aivan erilaista kuin äidin leipä, mutta silti sen suutuntumassa ja happamuudessa on jotakin samaa. Eikä ole kuminaa.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Blogivinkki
Lisäsin tuonne blogin linkkilistaan Fillarille-blogin.
Se kertoo projektista, jossa mietitään, millainen polkupyörä olisi sopiva ihmiselle, jolla ei ole sääriä eikä kyynärvarsia.
Kannattaa seurata, sillä kyseinen fillaristi on loistotyyppi.
Se kertoo projektista, jossa mietitään, millainen polkupyörä olisi sopiva ihmiselle, jolla ei ole sääriä eikä kyynärvarsia.
Kannattaa seurata, sillä kyseinen fillaristi on loistotyyppi.
torstai 20. marraskuuta 2014
Hauraampi sukupuoli taas tilittää
Tasaisin väliajoin hämmästelen virolaisten tiedotusvälineiden käsittämätöntä tapaa alleviivata naisten ja miesten eroja. Nainen on uutisteksteissä säännöllisesti õrnem sugu, hauraampi sukupuoli.
Tänään taas Postimees-lehden urheilutoimituksen äijät olivat laittaneet parastaan. Viisi nuorta huippu-urheilijaa oli saanut useamman tuhannen euron edestä stipendejä. Kolme heistä on naismiekkailijoita, yksi naisseitsenottelija ja yksi miepuolinen aitajuoksija.
Postimees-lehden kannen otsikko kertoo, kuinka "Rasmus Mägi ja urheilukaunottaret saivat stipendit."
Varsinaisella uutissivulla iso otsikko kertoo, kuinka "Mägi sai stipendin ja pääsi poseeraamaan kaunotarten kanssa".
Varsinaisessa uutistekstissä kaunotarten nimet sentään muistetaan mainita, mutta muutoin juttu käsittelee vain Mägeä. Luonnollisesti kuvatekstissä vielä muistutetaan, että kuvassa ovat Mägi ja "kaunottaret".
Nämä "kaunottaret", joiden kanssa Mägi on päässyt poseeraamaan, ovat Viron menestyneimpiä huippu-urheilijoita. He ovat kalpamiekkailun maailmanmestari Julia Beljajeva (myös monia muita EM- ja MM-tason mitaleita), kalpamiekkailija Erika Kirpu (pitkä rivi EM- ja MM-tason mitaleita niin senioreista kuin junioreistakin), Katrina Lehis (kalpamiekkailun juniorien maailmanmestari) ja Grit Sadeiko (Viron tämän hetken paras seitsenottelija).
Rasmus Mägi on hieno urheilija, ja itsekin jännäsin viime kesän EM-kisoissa hurjasti hänen puolestaan. Hän sai 400 metrin aidoissa upeasti hopeaa.
"Kaunottaret" vain ovat menestyneet toistaiseksi huomattavasti enemmän arvokisoissa. No, pääsihän Mägi sentään nyt samaan kuvaan heidän kanssaan.
Jotta urheilusivujen sarja olisi ollut tälle päivälle täydellinen, oli stipendiuutisen viereisellä sivulla juttu maantiepyöräilijä Grete Treieristä (17. sija Lontoon olympialaisissa).
Treieristä kertovan jutun esirivissä (siis varsinaisen otsikon yläpuolella olevassa lyhyessä johdantokappaleessa) kerrotaan, kuinka "Viron paras hauraamman sukupuolen maantiepyöräilijä lopettaa uransa ja ryhtyy hyväksi perheenäidiksi".
Maantiepyöräily on suunnilleen rankin laji maailmassa ja sitten toimittaja kehtaa käyttää sitä ammatikseen tehneestä urheilijasta nimitystä "hauraampi sukupuoli".
Eipä minun ulkomaalaisena pitäisi huudella virolaisten journalistisista käytännöistä ja kielen tyylistä, mutta kyllä näissä jatkuvasti toistuvissa sanavalinnoissa näkyvät syvälle juurtuneet asenteet siitä, mikä on miehen tai naisen paikka. Maan päälehdessä soisi, että tällaisia sammakoita ei enää kovin usein pääsisi palstoille.
Tänään taas Postimees-lehden urheilutoimituksen äijät olivat laittaneet parastaan. Viisi nuorta huippu-urheilijaa oli saanut useamman tuhannen euron edestä stipendejä. Kolme heistä on naismiekkailijoita, yksi naisseitsenottelija ja yksi miepuolinen aitajuoksija.
Postimees-lehden kannen otsikko kertoo, kuinka "Rasmus Mägi ja urheilukaunottaret saivat stipendit."
Varsinaisella uutissivulla iso otsikko kertoo, kuinka "Mägi sai stipendin ja pääsi poseeraamaan kaunotarten kanssa".
Varsinaisessa uutistekstissä kaunotarten nimet sentään muistetaan mainita, mutta muutoin juttu käsittelee vain Mägeä. Luonnollisesti kuvatekstissä vielä muistutetaan, että kuvassa ovat Mägi ja "kaunottaret".
Nämä "kaunottaret", joiden kanssa Mägi on päässyt poseeraamaan, ovat Viron menestyneimpiä huippu-urheilijoita. He ovat kalpamiekkailun maailmanmestari Julia Beljajeva (myös monia muita EM- ja MM-tason mitaleita), kalpamiekkailija Erika Kirpu (pitkä rivi EM- ja MM-tason mitaleita niin senioreista kuin junioreistakin), Katrina Lehis (kalpamiekkailun juniorien maailmanmestari) ja Grit Sadeiko (Viron tämän hetken paras seitsenottelija).
Rasmus Mägi on hieno urheilija, ja itsekin jännäsin viime kesän EM-kisoissa hurjasti hänen puolestaan. Hän sai 400 metrin aidoissa upeasti hopeaa.
"Kaunottaret" vain ovat menestyneet toistaiseksi huomattavasti enemmän arvokisoissa. No, pääsihän Mägi sentään nyt samaan kuvaan heidän kanssaan.
Jotta urheilusivujen sarja olisi ollut tälle päivälle täydellinen, oli stipendiuutisen viereisellä sivulla juttu maantiepyöräilijä Grete Treieristä (17. sija Lontoon olympialaisissa).
Treieristä kertovan jutun esirivissä (siis varsinaisen otsikon yläpuolella olevassa lyhyessä johdantokappaleessa) kerrotaan, kuinka "Viron paras hauraamman sukupuolen maantiepyöräilijä lopettaa uransa ja ryhtyy hyväksi perheenäidiksi".
Maantiepyöräily on suunnilleen rankin laji maailmassa ja sitten toimittaja kehtaa käyttää sitä ammatikseen tehneestä urheilijasta nimitystä "hauraampi sukupuoli".
Eipä minun ulkomaalaisena pitäisi huudella virolaisten journalistisista käytännöistä ja kielen tyylistä, mutta kyllä näissä jatkuvasti toistuvissa sanavalinnoissa näkyvät syvälle juurtuneet asenteet siitä, mikä on miehen tai naisen paikka. Maan päälehdessä soisi, että tällaisia sammakoita ei enää kovin usein pääsisi palstoille.
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Surun arkistointia
Olen oppinut, että surutyön kanssa ei voi i-ki-nä tietää, milloin tulee hetki, jolloin joko alkaa parkua tai sitten iskee konkreettinen puuhastelun tarve joidenkin muistojuttujen parissa.
Eilisiltana minun piti siivota keittiötä. No en siivonnut, kun päädyin jostakin syystä hakemaan jotakin mieheni käyttämältä kirjoituspöydältä. Alitajunnalla oli näköjään muut suunnitelmat, koska aloin järjestellä pöydän laatikoissa olevia sälätavaroita ja heittää pois turhaa.
Lopulta päädyin asettelemaan aikajärjestykseen kaikki sairauden aikaiset sairaskertomukset ja tutkimustulokset.
Taisin istua ankeiden A4-printtien ääressä tunnin. Aika jotenkin katosi, kun minä uppouduin sairaalan karujen tulosteiden pariin. Kuukausi kuukaudelta verikokeet näyttivät huonommilta ja kuvausten tulokset karummilta. Tuijotin päivämääriä ja mietin, kuinka erilaista elämä oli silloin, vajaa kaksi vuotta sitten. Tunsin sormissani, kuinka mieheni oli pidellyt niitä papereita käsissään kävellessään ulos lääkärin vastaanotolta.
Kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatuksella läpi jokaisen lapun. Olen kai minä ne sairauden aikana lukenut tai sitten mieheni on saanut ne käteensä eikä ole halunnut näyttää minulle. En muista, niin kuin en muista montaa muutakaan asiaa sairauden ajalta.
Nyt paperit ovat nipussa, alkaen kesästä 2012, jolloin perhelääkärin luona tuskailtiin yhä yltyviä selkäkipuja. Nippu päättyy paperiin, jossa todetaan etäpesäkkeiden levinneen koko kehoon.
Eilisiltana minun piti siivota keittiötä. No en siivonnut, kun päädyin jostakin syystä hakemaan jotakin mieheni käyttämältä kirjoituspöydältä. Alitajunnalla oli näköjään muut suunnitelmat, koska aloin järjestellä pöydän laatikoissa olevia sälätavaroita ja heittää pois turhaa.
Lopulta päädyin asettelemaan aikajärjestykseen kaikki sairauden aikaiset sairaskertomukset ja tutkimustulokset.
Taisin istua ankeiden A4-printtien ääressä tunnin. Aika jotenkin katosi, kun minä uppouduin sairaalan karujen tulosteiden pariin. Kuukausi kuukaudelta verikokeet näyttivät huonommilta ja kuvausten tulokset karummilta. Tuijotin päivämääriä ja mietin, kuinka erilaista elämä oli silloin, vajaa kaksi vuotta sitten. Tunsin sormissani, kuinka mieheni oli pidellyt niitä papereita käsissään kävellessään ulos lääkärin vastaanotolta.
Kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatuksella läpi jokaisen lapun. Olen kai minä ne sairauden aikana lukenut tai sitten mieheni on saanut ne käteensä eikä ole halunnut näyttää minulle. En muista, niin kuin en muista montaa muutakaan asiaa sairauden ajalta.
Nyt paperit ovat nipussa, alkaen kesästä 2012, jolloin perhelääkärin luona tuskailtiin yhä yltyviä selkäkipuja. Nippu päättyy paperiin, jossa todetaan etäpesäkkeiden levinneen koko kehoon.
lauantai 15. marraskuuta 2014
Lasten mehuhetki päättyi ikävästi
Lapseni alkavat olla siinä iässä, että kavereiden synttärit ovat kova juttu.
Virossa syntymäpäivä on aina hyvin iso asia. Sitä todellakin juhlitaan, oli sitten kyseessä viisi- tai viisikymmenvuotisjuhla.
Tässä parin viime vuoden aikana on käynyt selväksi, että ainakin Tallinnassa lasten synttärit järjestetään useimmiten mängumaassa eli sisäleikkipaikassa. Mängumaita on täällä hämmästyttävä määrä. Tuntuu, että lähes joka korttelissa on jonkinlainen sisäleikkikeskus.
Mängumaassa on liukumäki, pallomeri, jos jonkinlaista kiipeilyseinää ja -putkistoa, ehkä pieni trampoliini ja paljon erilaisia irtoleluja. Lisäksi mängumaassa on pitkät penkit ja pöydät sekä pienet keittiötilat synttäritarjoilujen valmistelua varten. Suuremmissa leikkimaissa näitä keittiö- ja tarjoilutiloja on useampi, jotta samassa mängumaassa voi juhlia useampi seurue kerrallaan (kyllä, kuvitelkaa vaikkapa noin 60 leikki-ikäistä sinkoilemassa kiljuen pitkin seiniä).
Eri leikkikeskuksilla on vielä erilaista lisätarjontaa. Joihinkin voi tilata taikurin, ilmapalloja, Peppi Pitkätossun, merirosvon tai vaikka diskon juhlan lopuksi.
Alan olla konkari mängumaiden kiertämisessä. Täällä tuntuu olevan tapana, että kaikki päiväkotiryhmän kaverit kutsutaan synttäreille. Kun ryhmässä on 25 lasta ja jokainen kutsuu jokaisen ryhmäkaverinsa synttäreilleen, siitä kertyy vuodessa aika hurja määrä mängumaa-käyntejä. Ja minulla on kaksi lasta…
Olen suhtautunut vähän nihkeästi näihin leikkikeskuksiin. En ole oikein ymmärtänyt, miksi juhlia ei voi pitää kotona. Moni muukin suomalainen on ihmetellyt samaa. Mutta kuten sanottua, syntymäpäivä on Virossa tärkeä. Jos asuu kerrostalokaksiossa tai -kolmiossa, on melko hankalaa kutsua lasten päiväkotiryhmää ja sukulaisia kerralla samoihin juhliin. Ja mitäpä se minulle kuuluu, missä itse kukin haluaa juhliaan pitää. Maassa maan tavalla.
J ja K ovat käyneet niin monissa mängumaa-juhlissa, että he osaavat vaatia omia synttäreitäänkin leikkimaahan. Alanpa minäkin kallistua sille kannalle, että juhlat riehutaan jossakin leikkiluolassa.
Siinä sitten kersojen juhlahälinää katsellessa voi lauleskella vaikka Tuomari Nurmiota:
torstai 13. marraskuuta 2014
Mitä virolaisessa päiväkodissa syödään?
Päiväkodin keittiön valmistama ruoka muodostaa hyvin ison osan lasteni ruokavaliosta. Minun ei tarvitse valittaa: lastemme kasvatuslaitoksessa on oma keittiö, jossa tädit tekevät ruuan ja oman ryhmä "ruokatäti" kiikuttaa murkinan keittiöstä lasten ryhmään.
Safkat vaikuttavat minusta aina aivan tolkullisilta, tavallisilta ruuilta, joissa on suomalaiselle sopivasti kulttuurieroakin.
Lapsoseni saavat säännöllisesti syödäkseen mm. tattaria sekä borssikeittoa. Samoin he saavat eteensä erilaisia kaaliruokia. Borssi- ja kaalipäivinä erityisesti esikoinen märisee, mutta siinäpähän oppii. Molempien lastemme päiväkotiryhmissä on ihanat opettajat, jotka kyllä vaativat maistamaan kaikkia ruokia, mutta mitään syömään pakottamista ei ole.
.JPG)
Alla on päiväkotimme ruokalista parin viikon takaa. Päiväkodissa tarjoillaan aamupala noin klo 8.30. Joskus aamupäivästä on pieni välipala. Klo 13 on lounas ja klo 15.30 (päiväunien jälkeen) taas välipala.
Ruokalistasta näkyy, että esimerkiksi keskiviikkona (kolmapäev) lapsoset ovat saaneet aamupalaksi neljänviljanpuuroa, hilloa ja "aamujuoman", joka on ymmärtääkseni jonkinlainen tee.
Aamupäivän välipalana on luumuja. Lounaaksi on tarjoiltu seljankaa ja leipää ja aterian jälkiruuaksi karamellikiisseliä hillon kera.
Iltapäivän välipalana on kaali-jauhelihapaistosta, piimää ja puolikas sämpylä.
Ruokamaksu on Tallinnassa kunnallisessa päiväkodissa hieman yli 1 euron per päivä / lapsi, joten koen saavani maksulle erittäin hyvän vastineen.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Eilisen lukemisia: Punainen viiva
Kirjallisuuden yksi hienoimpia piirteitä on sen kyky päästää ihminen aikamatkalle.
Ilmari Kiannon Punainen viiva (ilm. 1909) onnistuu heittämään lukijansa sujuvasti 1900-luvun alun Suomeen, Kainuun korpeen, tavallisten Romppasten elämään.
Kirjassa eletään talvea 1906 - 1907. Korpiloukon väki kuulee eduskuntavaaleista ja mahdollisuudesta saada sorretun työväen ääni esille. Punainen viiva on merkintä äänestyslipukkeessa, tiukasti puristetun kynän vetäisy kohti parempaa elämää.
Historiallisiin tosiasioihin viittaaminen auttaa tietysti aikamatkailussa, mutta minut yli sadan vuoden takaiseen aikaan heitti Kiannon kieli. Kirjailija voi kuvailla ansiokkaasti paikkoja, tapoja ja kulttuureja vuosien takaa, mutta kieli on se, joka tuo lukijalle menneisyyden rytmin, ihmisten äänen ja hengityksen. Kiannon kieli on mukana jokaisessa suksenpotkussa ja räkäisen sairaan lapsen huudossa. Kielen poljento vie aikaan, jota ei enää ole.
Ja voi hyvä ihme sentään, kuinka liikuttavan aitoja korpiloukkolaiset ovat tietämättömämyydessään. Heidän hämmennyksessään ja uuden pelossaan on huimasti samaa kuin Juhani Ahon Rautatien Matissa ja Liisassa, jotka joutuvat kohtaamaan kiskoilla kulkevan hirvityksen.
Niin kuin monessa menneisyyteen vievässä romaanissa, Punaista viivaa lukiessa voi vain ihmetellä, miten toivottoman vähän ihminen mihinkään koskaan muuttuu tai viisastuu. Tai maailma ylipäänsä. Nyt me toljotamme vaikkapa tietokoneiden ja muun tekniikan ihmeellisyyksiä samoin kuin korpiloukkolaiset äänestyskoppia tai Matti ja Liisa rautatietä.
Punaisessa viivassa idästä tuleva karhu saa kylän koirat haukkumaan levottomasti. Kontio nukkuu ja kääntää kylkeään, mutta kun se lopulta herää ja hermostuu, on jälki hyvin rumaa. Myös tältä osin Kiannon teos on täysin tätä päivää.
Lukemassani kirjan pokkariversiossa on järjettömän hieno kansi. Äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko tämä teoksen alkuperäiskansi. Voisi kyllä olla. Hienoa graafikontyötä, sanon minä.
****
Että päivää vaan: täällä ollaan pitkäksi venähtäneen kirjoitustauon jälkeen. Jospa tästä taas vauhtiin pääsisi.
Ilmari Kiannon Punainen viiva (ilm. 1909) onnistuu heittämään lukijansa sujuvasti 1900-luvun alun Suomeen, Kainuun korpeen, tavallisten Romppasten elämään.
Kirjassa eletään talvea 1906 - 1907. Korpiloukon väki kuulee eduskuntavaaleista ja mahdollisuudesta saada sorretun työväen ääni esille. Punainen viiva on merkintä äänestyslipukkeessa, tiukasti puristetun kynän vetäisy kohti parempaa elämää.
Historiallisiin tosiasioihin viittaaminen auttaa tietysti aikamatkailussa, mutta minut yli sadan vuoden takaiseen aikaan heitti Kiannon kieli. Kirjailija voi kuvailla ansiokkaasti paikkoja, tapoja ja kulttuureja vuosien takaa, mutta kieli on se, joka tuo lukijalle menneisyyden rytmin, ihmisten äänen ja hengityksen. Kiannon kieli on mukana jokaisessa suksenpotkussa ja räkäisen sairaan lapsen huudossa. Kielen poljento vie aikaan, jota ei enää ole.
Ja voi hyvä ihme sentään, kuinka liikuttavan aitoja korpiloukkolaiset ovat tietämättömämyydessään. Heidän hämmennyksessään ja uuden pelossaan on huimasti samaa kuin Juhani Ahon Rautatien Matissa ja Liisassa, jotka joutuvat kohtaamaan kiskoilla kulkevan hirvityksen.
Niin kuin monessa menneisyyteen vievässä romaanissa, Punaista viivaa lukiessa voi vain ihmetellä, miten toivottoman vähän ihminen mihinkään koskaan muuttuu tai viisastuu. Tai maailma ylipäänsä. Nyt me toljotamme vaikkapa tietokoneiden ja muun tekniikan ihmeellisyyksiä samoin kuin korpiloukkolaiset äänestyskoppia tai Matti ja Liisa rautatietä.
Punaisessa viivassa idästä tuleva karhu saa kylän koirat haukkumaan levottomasti. Kontio nukkuu ja kääntää kylkeään, mutta kun se lopulta herää ja hermostuu, on jälki hyvin rumaa. Myös tältä osin Kiannon teos on täysin tätä päivää.
Lukemassani kirjan pokkariversiossa on järjettömän hieno kansi. Äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko tämä teoksen alkuperäiskansi. Voisi kyllä olla. Hienoa graafikontyötä, sanon minä.
****
Että päivää vaan: täällä ollaan pitkäksi venähtäneen kirjoitustauon jälkeen. Jospa tästä taas vauhtiin pääsisi.
keskiviikko 20. elokuuta 2014
Eilisen jämiä: Kesäkurpitsapihvit valkosipulijogurtin kera
Eilisen uutisia ei ole tunnettu nerokkaista ruokavinkeistään (öö, eikä muutenkaan yhtään mistään, mutta ei puhuta siitä), mutta nyt tuli Postimees-lehdessä (Arter-liite 16.8.2014) vastaan sellainen resepti, että ajattelin jakaa sen teidän kanssanne. Koska tänään keskiviikkona on Viron uudelleen itsenäistymisen päivä, tarjottakoon tämä näin virolaisena reseptinä virolaisen juhlapyhän kunniaksi.
Olen ollut aina hyvin huono syömään vihanneksia. Viime vuosina olen koettanut raivokkaasti opetella syömään kasvimaiden antimia. Kehitystä on tapahtunut.
Kesäkurpitsaakin koetan kaikenlaisiin paikkoihin upottaa, vaikka se onkin supertylsä vihannes. Tämä lehdestä nappaani ruokaohje oli kuitenkin niin helpon ja maukkaan oloinen, että päätin kokeilla. Kannatti. Tässä on kesäkurpitsa jalossa muodossa. Luultavasti se johtuu siitä, että kaikki, minkä upottaa jogurttiin ja runsaaseen valkosipuliin, maistuu minulle.
Olen ollut aina hyvin huono syömään vihanneksia. Viime vuosina olen koettanut raivokkaasti opetella syömään kasvimaiden antimia. Kehitystä on tapahtunut.
Kesäkurpitsaakin koetan kaikenlaisiin paikkoihin upottaa, vaikka se onkin supertylsä vihannes. Tämä lehdestä nappaani ruokaohje oli kuitenkin niin helpon ja maukkaan oloinen, että päätin kokeilla. Kannatti. Tässä on kesäkurpitsa jalossa muodossa. Luultavasti se johtuu siitä, että kaikki, minkä upottaa jogurttiin ja runsaaseen valkosipuliin, maistuu minulle.
Tässä tulee:
Kesäkurpitsapihvit valkosipulijogurtin kera
Pihvit:
- noin puolikiloinen kesäkurpitsa
- 1 tl suolaa
- 1 sipuli
- yhteensä 4 rkl silputtua tilliä ja persiljaa
- 3 rkl vehnäjauhoa
- 2 munaa
- 1 murskattu valkosipulinkynsi
- suolaa ja mustaa pippuria
- öljuä paistamiseen
Jogurttikastike:
- 2,5 dl kreikkalaista jogurttia
- 1 - 2 valkosipulinkynttä
- 1 tl merisuolaa
Raasta kesäkurpitsa rouheaksi raasteeksi. Laita raaste siivilään ja sekoita raasteen joukkoon teelusikallinen suolaa. Annan raasteen seistä vartin verran. Puristele sen jälkeen kesäkurpitsaraasteesta neste pois. Nesteen voi heittää pois, sitä ei tarvita.
Pilko sipuli pieneksi. Lisää sipuli, tilli ja persilja kurpitsaraasteeseen. Riko kananmunien rakenne ja lisää sekin kurpitsaraasteen joukkoon, samoin vehnäjauho ja valkosipulimurska. Lisää suolaa ja pippuria oman maun mukaan. Sekoita kaikki tasaiseksi mössöksi.
Ota paistinpannu esiin ja lurauta öljyä pannulle. Nosta lusikalle pannulle sopivan kokoisia pihvikökkäreitä ja painele litteiksi. Paista pihviä pari minuuttia toiselta puolen, käännä ja jatka vielä hetki paistamista toiseltakin puolen. Totea, että ekat pihvit palavat, toiset jäävät liian vaaleiksi, mutta kolmannella jo löytyy sopiva lämpötila.
Sekoita jogurttikastikkeen ainekset keskenään ja tarjoile kastiketta pihvien kõrvale eli ohessa.
Pihvit ovat ilman muuta parhaimmillaan heti paistamisen jälkeen, kun kuori on rapea, mutta ihan hyvin maistuivat vielä seuraavanakin päivänä.
Head isu eli hyvää ruokahalua!
Pilko sipuli pieneksi. Lisää sipuli, tilli ja persilja kurpitsaraasteeseen. Riko kananmunien rakenne ja lisää sekin kurpitsaraasteen joukkoon, samoin vehnäjauho ja valkosipulimurska. Lisää suolaa ja pippuria oman maun mukaan. Sekoita kaikki tasaiseksi mössöksi.
Ota paistinpannu esiin ja lurauta öljyä pannulle. Nosta lusikalle pannulle sopivan kokoisia pihvikökkäreitä ja painele litteiksi. Paista pihviä pari minuuttia toiselta puolen, käännä ja jatka vielä hetki paistamista toiseltakin puolen. Totea, että ekat pihvit palavat, toiset jäävät liian vaaleiksi, mutta kolmannella jo löytyy sopiva lämpötila.
Sekoita jogurttikastikkeen ainekset keskenään ja tarjoile kastiketta pihvien kõrvale eli ohessa.
Pihvit ovat ilman muuta parhaimmillaan heti paistamisen jälkeen, kun kuori on rapea, mutta ihan hyvin maistuivat vielä seuraavanakin päivänä.
Head isu eli hyvää ruokahalua!
sunnuntai 10. elokuuta 2014
Eilisen (kesä-)lukemisia: Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin
Ystävätär kävi kylässä ja unohti pöydälle kirjansa, johon minä tartuin. En tiedä, olisinko muuten osannut hakeutua tämän opuksen pariin, mutta olipa kiva, kun tuli tällaista sattumalta luettua.
Kirjailija Pamela Druckerman asuu Pariisissa englantilaisen miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Koko kirjan pointti on se, miten pariisilainen lapsenkasvatus poikkeaa amerikkalaisesta.
Lastenkasvatus on pienten lasten äitinä aina varsin kiinnostava aihe. Kun lisätään vielä ekspatriaatin näkökulma, niin kirja on vieläkin viihdyttävämpi. Näin Kalifornian-vuotemme aikana pienen välähdyksen amerikkalaista lastenkasvatusta, joten senkin puolesta osa kirjan asioista tuntui kerrassaan tutuilta.
Suomalainen voi kirjan luettuaan todeta, että pariisilainen lastenkasvatus ei poikkea juurikaan suomalaisesta - rajoja ja rakkautta koetetaan tarjoilla sopivassa suhteessa. Kirja antaa ymmärtää, että rapakon toisella puolella annetaan lasten paljon vapaammin "toteuttaa itseään", mistä seuraa aika kaoottisia tilanteita, neuroottisia perheitä ja lapsia, jotka kuvittelevat olevansa maailman napa. Ranskalaisen lastenkasvatuksen ydin puolestaan on cadre, raamit, jotka ovat hyvinkin tiukat, mutta joiden sisällä lapset saavat kokeilla kaikenlaista.
Koska kirjailija on yhdysvaltalainen, suomalaista välillä lähes nauratti, millaisiin asioihin hän oli ranskalaisessa lastenkasvatuksessa, päiväkotielämässä ja koulutuksessa kiinnittänyt huomiota. Ehkäpä eurooppalaisessa kasvatuksessa tosiaan on joitakin yhtenäisiä periaatteita.
Minusta kirjan kiinnostavinta antia olivat runsaat kuvaukset siitä, miten ranskalaisia lapsia kasvatetaan ruoka- ja ruokailutapakulttuuriin. Mon Dieu, millaista ruokaa lapset saavat pariisilaisessa, kunnallisessa päiväkodissa! Ja miten hienon ehdotonta on perheiden vaatimus yhteisistä ruokailuhetkistä, monipuolisesta ruuasta ja asiallisista pöytätavoista. Tässä voisi olla suomalaisillakin viilaamista.
Kirjailija Pamela Druckerman asuu Pariisissa englantilaisen miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Koko kirjan pointti on se, miten pariisilainen lapsenkasvatus poikkeaa amerikkalaisesta.
Lastenkasvatus on pienten lasten äitinä aina varsin kiinnostava aihe. Kun lisätään vielä ekspatriaatin näkökulma, niin kirja on vieläkin viihdyttävämpi. Näin Kalifornian-vuotemme aikana pienen välähdyksen amerikkalaista lastenkasvatusta, joten senkin puolesta osa kirjan asioista tuntui kerrassaan tutuilta.
Suomalainen voi kirjan luettuaan todeta, että pariisilainen lastenkasvatus ei poikkea juurikaan suomalaisesta - rajoja ja rakkautta koetetaan tarjoilla sopivassa suhteessa. Kirja antaa ymmärtää, että rapakon toisella puolella annetaan lasten paljon vapaammin "toteuttaa itseään", mistä seuraa aika kaoottisia tilanteita, neuroottisia perheitä ja lapsia, jotka kuvittelevat olevansa maailman napa. Ranskalaisen lastenkasvatuksen ydin puolestaan on cadre, raamit, jotka ovat hyvinkin tiukat, mutta joiden sisällä lapset saavat kokeilla kaikenlaista.
Koska kirjailija on yhdysvaltalainen, suomalaista välillä lähes nauratti, millaisiin asioihin hän oli ranskalaisessa lastenkasvatuksessa, päiväkotielämässä ja koulutuksessa kiinnittänyt huomiota. Ehkäpä eurooppalaisessa kasvatuksessa tosiaan on joitakin yhtenäisiä periaatteita.
Minusta kirjan kiinnostavinta antia olivat runsaat kuvaukset siitä, miten ranskalaisia lapsia kasvatetaan ruoka- ja ruokailutapakulttuuriin. Mon Dieu, millaista ruokaa lapset saavat pariisilaisessa, kunnallisessa päiväkodissa! Ja miten hienon ehdotonta on perheiden vaatimus yhteisistä ruokailuhetkistä, monipuolisesta ruuasta ja asiallisista pöytätavoista. Tässä voisi olla suomalaisillakin viilaamista.
lauantai 9. elokuuta 2014
Eilisen (kesä-)lukemisia: Perijät
Olen todennut, että Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin kannattaa tarttua silloin, kun haluaa luettavakseen siistiä, harmitonta kirjallisuutta, jota lukee oikein mielellään, mutta jonka ei halua aiheuttavan liian suuria väristyksiä.
Joskus juhannuksen alla luin Hämeen-Anttilan vuonna 2006 ilmestyneen kirjan Perijät (Otava). Se ei pettänyt mielikuvaani kirjailijan teoksista.
Nyt on elokuu, ja minä olen muistamaton. Sen muistan, että Perijät oli oikein viihdyttävä ja hämeenanttilamaisen eleettömän varma. Hämeen-Anttilan kirjoissa näkyy aina jollakin tavoin kirjailijan tavaton lukeneisuus ja akateeminen sivistys. Välillä se on tuntunut minusta liian päälle liimatulta hifistelyltä, mutta Perijät ei ärsyttänyt.
Perijät on Dallas meets Niskavuori -tyyppinen sukutarina vanhoine tiloineen, suvun mustine lampaineen ja kotiin palaavine poikineen. Vanha isäntä on luonut yrityksen, jonka JR koettaa tuhota, ja sitten tulee tappelu Bobbyn kanssa, joka haluaa pitää firman kunnossa ilman vilunkia. Tietysti myös rakastutaan. Sue Ellen on reipas ja rehti.
Oivallista viihdettä! En muistanut ottaa kirjasta kuvaa enkä ehkä vuoden päästä muista tätä lukeneeni, mutta voin silti suositella leppoisaksi lukemiseksi.
Joskus juhannuksen alla luin Hämeen-Anttilan vuonna 2006 ilmestyneen kirjan Perijät (Otava). Se ei pettänyt mielikuvaani kirjailijan teoksista.
Nyt on elokuu, ja minä olen muistamaton. Sen muistan, että Perijät oli oikein viihdyttävä ja hämeenanttilamaisen eleettömän varma. Hämeen-Anttilan kirjoissa näkyy aina jollakin tavoin kirjailijan tavaton lukeneisuus ja akateeminen sivistys. Välillä se on tuntunut minusta liian päälle liimatulta hifistelyltä, mutta Perijät ei ärsyttänyt.
Perijät on Dallas meets Niskavuori -tyyppinen sukutarina vanhoine tiloineen, suvun mustine lampaineen ja kotiin palaavine poikineen. Vanha isäntä on luonut yrityksen, jonka JR koettaa tuhota, ja sitten tulee tappelu Bobbyn kanssa, joka haluaa pitää firman kunnossa ilman vilunkia. Tietysti myös rakastutaan. Sue Ellen on reipas ja rehti.
Oivallista viihdettä! En muistanut ottaa kirjasta kuvaa enkä ehkä vuoden päästä muista tätä lukeneeni, mutta voin silti suositella leppoisaksi lukemiseksi.
Muumi, ulkosuomalaisuuden tunnus
Olen melko varma, että aivan kaikissa kyläilemissäni ulkosuomalaisissa perheissä keittiön kaapeista löytyy läjä Muumi-mukeja. Näin on ollut niin täällä Virossa kuin Kaliforniassakin.
Muistan, kuinka vietimme Piilaaksossa naisporukalla Suomen itsenäisyyspäivää, katsoimme netin kautta Linnan juhlia, söimme Marianneja ja joimme kahvia - tietysti Muumi-mukeista.
Kiitokset Tove Janssonille (hän olisi tänään täyttänyt 100 vuotta) ilmiöstä, joka pitää suomalaista kulttuuria kasassa kaikkialla maailmassa.
Muistan, kuinka vietimme Piilaaksossa naisporukalla Suomen itsenäisyyspäivää, katsoimme netin kautta Linnan juhlia, söimme Marianneja ja joimme kahvia - tietysti Muumi-mukeista.
Kiitokset Tove Janssonille (hän olisi tänään täyttänyt 100 vuotta) ilmiöstä, joka pitää suomalaista kulttuuria kasassa kaikkialla maailmassa.
perjantai 8. elokuuta 2014
Eilisen (kesä-)lukemisia: Iso
Voi että tykkäsin! Pekka Hiltusen Iso (WSOY, 2013) on ollut kesän paras lukukokemus.
Iso on iso teos ylipainosta ja siitä, miltä ihminen saa näyttää.
Iso on iso teos ylipainosta ja siitä, miltä ihminen saa näyttää.
Kirjan päähenkilöä Annia ottaa tiukasti päähän. Koko maailma tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen pitäisi olla pienempi, vaikka hän on älykäs ja täysin terve ihminen. Anni lähtee omaan taisteluunsa asenteita vastaan. Aseinaan hänellä on häikäisevä tietomäärä ja rohkeus.
Iso on taitavasti rakenneltu kokonaisuus, jota lukiessani lapset saivat jäädä hetkeksi omilleen, kun äidin piti vähän uppoutua. Pekka Hiltunen upottaa hienosti faktaa kaunokirjallisen tekstin sekaan. Iso antaa lukijalle monia tuoreita näkökulmia siihen, mitä ylipainoisuudesta pitäisi ajatella.
Toivottavasti tämä kirja käännetään mahdollisimman monelle kielelle ja toivottavasti se löytää lukijansa. Enpä juuri tiedä länsimaata, jossa ihmisillä ei olisi syytä pohtia Hiltusen romaanin aiheita.
Iso on taitavasti rakenneltu kokonaisuus, jota lukiessani lapset saivat jäädä hetkeksi omilleen, kun äidin piti vähän uppoutua. Pekka Hiltunen upottaa hienosti faktaa kaunokirjallisen tekstin sekaan. Iso antaa lukijalle monia tuoreita näkökulmia siihen, mitä ylipainoisuudesta pitäisi ajatella.
Toivottavasti tämä kirja käännetään mahdollisimman monelle kielelle ja toivottavasti se löytää lukijansa. Enpä juuri tiedä länsimaata, jossa ihmisillä ei olisi syytä pohtia Hiltusen romaanin aiheita.
Hienosta teoksesta minulle jäi ehkä vähän ohi aiheen mieleen yksi kuvaus: parisivuinen pätkä, jossa Hiltunen kuvaa kirjastojen informaatikkojen työtä, oli komea kunnianosoitus tiedonhaun ammattilaisille.
torstai 7. elokuuta 2014
Eilisen (kesä-)lukemisia: Viikkoja, kuukausia
Kun mieheni sairastui, muistan, että mieleeni tuli joskus Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittama Viikkoja, kuukausia. Olin siitä vuosia aiemmin kuullut ja tiesin kirjan käsittelevän sitä, miten pariskunta ja sen pienet lapset joutuvat kohtamaan perheenisän nopeassa tahdissa kuolemaan johtavan sairauden.
Yhtä lailla tiesin, että tätä kirjaa minun ei pidä mieheni sairauden aikana lukea.
Alkukesästä kirja tuli kirjakaupan hyllyssä vastaan ja hetken mielijohteesta sen nappasin. Näköjään oli mieli valmis sen lukemiseksi.
Olin lukenut kirjasta aika monta arvostelua. Kaikissa oli todettu, kuinka musertavan surullinen kirja on.
Luin kirjan parilta istumalta. Olin valmistautunut suuriin tunnekuohuihin ja nenäliinapaketin tyhjenemiseen.
Vaan eipä tapahtunut mitään. Kirja on valtavan hieno, sydämeenkäypä, kaunista kieltä ja todellakin musertavan, pakahduttavan surullinen. Kertakaikkisen suositeltava teos.
Taitaa vain olla niin, että kun on itse käynyt samat asiat läpi (vielä Lundánejakin nopeammassa tahdissa), niin oma sielunliikahdusmittari ei kovin helposti värähdä. Kirjaa lukiessa lähinnä vain nyökyttelin: juuri noin, tismalleen tuolla tavalla, tiedän tunteen.
Onneksi en lukenut kirjaa mieheni sairastaessa. Se olisi ollut aivan liian hirveää ja turhaa itsensä kiusaamista. Nyt Viikkoja, kuukausia puki kauniisti sanoiksi monia sellaisia fiiliksiä, jotka olivat ja ovat valitettavan tuttuja.
Yhtä lailla tiesin, että tätä kirjaa minun ei pidä mieheni sairauden aikana lukea.
Alkukesästä kirja tuli kirjakaupan hyllyssä vastaan ja hetken mielijohteesta sen nappasin. Näköjään oli mieli valmis sen lukemiseksi.
Olin lukenut kirjasta aika monta arvostelua. Kaikissa oli todettu, kuinka musertavan surullinen kirja on.
Luin kirjan parilta istumalta. Olin valmistautunut suuriin tunnekuohuihin ja nenäliinapaketin tyhjenemiseen.
Vaan eipä tapahtunut mitään. Kirja on valtavan hieno, sydämeenkäypä, kaunista kieltä ja todellakin musertavan, pakahduttavan surullinen. Kertakaikkisen suositeltava teos.
Taitaa vain olla niin, että kun on itse käynyt samat asiat läpi (vielä Lundánejakin nopeammassa tahdissa), niin oma sielunliikahdusmittari ei kovin helposti värähdä. Kirjaa lukiessa lähinnä vain nyökyttelin: juuri noin, tismalleen tuolla tavalla, tiedän tunteen.
Onneksi en lukenut kirjaa mieheni sairastaessa. Se olisi ollut aivan liian hirveää ja turhaa itsensä kiusaamista. Nyt Viikkoja, kuukausia puki kauniisti sanoiksi monia sellaisia fiiliksiä, jotka olivat ja ovat valitettavan tuttuja.
perjantai 25. heinäkuuta 2014
Pois saarelta nimeltä Tallinna
Olen monesti tullut toteamaan, että lyhyt lomareissu voi olla paljon paremmin päätä tyhjentävä ja kaikesta arjesta irrottavampi kuin mikään pitkä kiertue, jolla ehtii jo tulla koti-ikävä.
Tämä päti Mission Munamägi -matkallakin, jolla olimme tenavien kanssa siis kaksi yötä. Reissu toteutti tiiviissä paketissa kaksi tavoitetta: käydä Munamäellä ja nähdä edes jonkun verran enemmän Etelä-Viroa. Mehän olemme Viron-vuosiemme aikana jumittaneet lähes nolosti suunnilleen koko ajan Tallinnassa.
Nyt seuraa painava muistutus kaikille Virossa lomaileville:
Tallinna on saari, jonka ulkopuolella on aivan toisenlainen Viro.
Reilusti Tallinnan ulkopuolella käyminen muistuttaa minua muun muassa siitä, että Viron luonnosta ja maisemista ei pidä tehdä mitään johtopäätöksiä Tallinnan ja sen ympäristön perusteella. Jos ajaa pelkästään Tallinna - Tartto-väliä tai liikkuu enimmäkseen Harjumaan maakunnassa, jossa Tallinna sijaitsee, näkee vain pääkaupungin lähikuntien teollisuusalueita, tylsää tietä sekä hoitamattomia peltoja ja metsiä.
Kun jaksaa polkaista etelään asti, kohtaa kumpuilevan, mäkisen maaston, viljavia peltoja, Etelä-Eurooppaa henkiviä jalopuurivistöjä, pieniä kyliä, pieteetillä hoidettuja talojen pihoja sekä määrättömästi kartanoita ja pieniä museoita. Minä huomaan, että Tallinnassa olen kotona, mutta Etelä-Virossa olo on kuin ulkomailla. Mikä on kyllä vähän hassua, sillä etelävirolaiset maisemat muistuttavat paljon enemmän lapsuuteni maisemia kuin tämä pohjoisvirolainen pannukakku-vesakko.
Viron pienuus tekee näppäräksi sen, että näihin Tallinnasta katsoen aivan toisenlaisiin maisemiin pääsee jo parissa tunnissa. Ja kuten totesin, kahden yön matkalla tuntee jo nähneensä aika paljon.
Mutta yksi on sama joka puolella Viroa.
Voit ajella missä tahansa pikkutiellä keskellä mitä-lie puskaa, on aivan varmaa, että jossakin kohtaa vastaan tulee atleettinen kilpapyöräilijä trikoissaan tai jopa kokonainen joukko muna-asentoisia fillaristeja. Virolainen kilpapyöräilykulttuuri jaksaa aina hämmästyttää (Rein Taaramäe polkee parhaillaan Ranskaa ympäri).
Tämä päti Mission Munamägi -matkallakin, jolla olimme tenavien kanssa siis kaksi yötä. Reissu toteutti tiiviissä paketissa kaksi tavoitetta: käydä Munamäellä ja nähdä edes jonkun verran enemmän Etelä-Viroa. Mehän olemme Viron-vuosiemme aikana jumittaneet lähes nolosti suunnilleen koko ajan Tallinnassa.
Nyt seuraa painava muistutus kaikille Virossa lomaileville:
Tallinna on saari, jonka ulkopuolella on aivan toisenlainen Viro.
Reilusti Tallinnan ulkopuolella käyminen muistuttaa minua muun muassa siitä, että Viron luonnosta ja maisemista ei pidä tehdä mitään johtopäätöksiä Tallinnan ja sen ympäristön perusteella. Jos ajaa pelkästään Tallinna - Tartto-väliä tai liikkuu enimmäkseen Harjumaan maakunnassa, jossa Tallinna sijaitsee, näkee vain pääkaupungin lähikuntien teollisuusalueita, tylsää tietä sekä hoitamattomia peltoja ja metsiä.
Kun jaksaa polkaista etelään asti, kohtaa kumpuilevan, mäkisen maaston, viljavia peltoja, Etelä-Eurooppaa henkiviä jalopuurivistöjä, pieniä kyliä, pieteetillä hoidettuja talojen pihoja sekä määrättömästi kartanoita ja pieniä museoita. Minä huomaan, että Tallinnassa olen kotona, mutta Etelä-Virossa olo on kuin ulkomailla. Mikä on kyllä vähän hassua, sillä etelävirolaiset maisemat muistuttavat paljon enemmän lapsuuteni maisemia kuin tämä pohjoisvirolainen pannukakku-vesakko.
.JPG) |
| Etelä-Viro on omanlaisensa. Võron kieli on näyte tanakasta henkisestä kulttuurista. On se viroa, tavallaan, mutta en kyllä tajua paljon mitään! |
Viron pienuus tekee näppäräksi sen, että näihin Tallinnasta katsoen aivan toisenlaisiin maisemiin pääsee jo parissa tunnissa. Ja kuten totesin, kahden yön matkalla tuntee jo nähneensä aika paljon.
Mutta yksi on sama joka puolella Viroa.
Voit ajella missä tahansa pikkutiellä keskellä mitä-lie puskaa, on aivan varmaa, että jossakin kohtaa vastaan tulee atleettinen kilpapyöräilijä trikoissaan tai jopa kokonainen joukko muna-asentoisia fillaristeja. Virolainen kilpapyöräilykulttuuri jaksaa aina hämmästyttää (Rein Taaramäe polkee parhaillaan Ranskaa ympäri).
torstai 24. heinäkuuta 2014
Mission Munamägi: Kotimatkalla kirkossa
Tallinnasta etelään ajelin normaalin tylsästi kakkostietä (E263) pitkin, mutta takaisin päin piti ilman muuta toista reittiä.
Hyvä väylä Otepään suunnasta takaisin etelään vie Viljandin, Türin ja Raplan kautta. Reitti on huomattavasti mukavampi ja vaihtelevampi kuin susitylsä kakkostie, jossa liikenne nykii ja koko ajan saa huristella henkensä kaupalla syöksähteleviä ohittajia peläten. Rakkaat virolaiset - voisitteko opetella pitämään autoillessa turvaväliä?!
Torstaipäivä on kaiketi ollut tämän kesän kuumin, joten matkanteko on ollut varsin hikistä, vaikka auton ilmastointi toimiikiin. Siksi aika monta taukoa piti pitää, ennen kuin kotiin päästiin.
Noin puoli tuntia ennen Viljandia tuli vastaan hauska maisema, jossa tien toisella puolen oli järvi ja oikealla puolella oli komea kirkko.
Järven rannalla istuivat puiset hahmot, jotka olivat pukeutuneet Mulgimaan kansallispukuihin. Mulgimaa ei ole virallisesti mikään nykyinen maakunta, vaan kulttuurihistoriallinen alue, joka koostuu viidestä vanhasta kihlakunnasta.
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
Hauska oli nähdä kirkon takaseinällä kaksi suurta puu-uunia. Siinä sitä on suntio saanut lämmitellä aamusta asti ennen kirkonmenojen alkua.
Kuten kuta kuinkin kaikki Viron kirkot, myös Tarvastun kirkko on kaikenlaista remonttia vailla. Nurkat vähän repsottavat sieltä täältä. Ja se myös kerrotaan aika suoraan. Kirkkosalissa oli kolehtiuurna, jossa kerrotaan, että ikkunoiden pellit pitäisi vaihtaa. Työtä varten saatu tarjous on reilu 2 000 euroa ja muutama satanen on koossa. Kukahan lähtisi mesenaatiksi? Lasten uurnaan pudottamista muutamasta kolikosta on vain pieni lisä remonttikassaan.
Hyvä väylä Otepään suunnasta takaisin etelään vie Viljandin, Türin ja Raplan kautta. Reitti on huomattavasti mukavampi ja vaihtelevampi kuin susitylsä kakkostie, jossa liikenne nykii ja koko ajan saa huristella henkensä kaupalla syöksähteleviä ohittajia peläten. Rakkaat virolaiset - voisitteko opetella pitämään autoillessa turvaväliä?!
Torstaipäivä on kaiketi ollut tämän kesän kuumin, joten matkanteko on ollut varsin hikistä, vaikka auton ilmastointi toimiikiin. Siksi aika monta taukoa piti pitää, ennen kuin kotiin päästiin.
Noin puoli tuntia ennen Viljandia tuli vastaan hauska maisema, jossa tien toisella puolen oli järvi ja oikealla puolella oli komea kirkko.
Järven rannalla istuivat puiset hahmot, jotka olivat pukeutuneet Mulgimaan kansallispukuihin. Mulgimaa ei ole virallisesti mikään nykyinen maakunta, vaan kulttuurihistoriallinen alue, joka koostuu viidestä vanhasta kihlakunnasta.
Kirkko oli sopivasti hollilla ja sen kiviseinien sisälle pakeneminen tuntui mukavan vilvoittavalta ajatukselta, joten menimme kurkistamaan. Kyseessä oli Tarvastun kirkko, ja se kuuluu Viron tiekirkkoihin, joten opaskin oli paikalla.
Opas, mukava mies nimeltä Ants, kaappasi meidät heti haltuumme ja alkoi kättelyn jälkeen tulisieluisesti kertoa kirkosta. Kirkossa pisti silmään suuri, lattialla seisova taottu kukko. Kukkohahmoa en muista aiemmin missään kirkossa nähneeni. Sanoin asiasta Antsille, joka heti tiesi kertoa, että erityisesti Etelä-Viron kirkoissa kukkoja on paljon. Kukko tietysti viittaa Raamatun pääsiäisen ajan tekstiin, jossa Jeesus sanoo Pietarille, että "tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät." Unohdin harmikseni kuvata kukon, ja Antsillekin kurvasi kirkon pihaan bussilastillinen turisteja, joten juttu jäi meiltä hieman kesken.
Opas, mukava mies nimeltä Ants, kaappasi meidät heti haltuumme ja alkoi kättelyn jälkeen tulisieluisesti kertoa kirkosta. Kirkossa pisti silmään suuri, lattialla seisova taottu kukko. Kukkohahmoa en muista aiemmin missään kirkossa nähneeni. Sanoin asiasta Antsille, joka heti tiesi kertoa, että erityisesti Etelä-Viron kirkoissa kukkoja on paljon. Kukko tietysti viittaa Raamatun pääsiäisen ajan tekstiin, jossa Jeesus sanoo Pietarille, että "tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät." Unohdin harmikseni kuvata kukon, ja Antsillekin kurvasi kirkon pihaan bussilastillinen turisteja, joten juttu jäi meiltä hieman kesken.
Hauska oli nähdä kirkon takaseinällä kaksi suurta puu-uunia. Siinä sitä on suntio saanut lämmitellä aamusta asti ennen kirkonmenojen alkua.
Kuten kuta kuinkin kaikki Viron kirkot, myös Tarvastun kirkko on kaikenlaista remonttia vailla. Nurkat vähän repsottavat sieltä täältä. Ja se myös kerrotaan aika suoraan. Kirkkosalissa oli kolehtiuurna, jossa kerrotaan, että ikkunoiden pellit pitäisi vaihtaa. Työtä varten saatu tarjous on reilu 2 000 euroa ja muutama satanen on koossa. Kukahan lähtisi mesenaatiksi? Lasten uurnaan pudottamista muutamasta kolikosta on vain pieni lisä remonttikassaan.
Mission Munamägi: Tavoite saavutettu!
Mitään eräjormataitoja tai kiipeilykokemusta homma ei vaadi. Auto parkkiin, jonkin verran porraskävelyä näkötornin juurelle ja hissillä ylös torniin.
En ole korkeiden paikkojen ylin ystävä, joten näköalahissi ja tornin huipulla oleminen aiheuttivat vatsanväänteitä, heikkoja sääriä ja sisäistä kiljuntaa. Koetin leikkiä rauhallista, koska ei lasten tarvitse minun pelkojani oppia. Aika hyvin taisin onnistua teeskentelyssäni.
Tornin juurella vuorenvalloitusjäätelöä syödessämme jokin olio puri tytärtä sormeen niin, että parku oli kauhea ja sormi alkoi turvota vauhdilla. Onneksi oli kyypakkaus mukana (en lähde enää lasten kanssa mihinkään ilman kunnollista ea-laukkua) ja saatiin pikainen hoito asiaan.
Huh, mikä päivä.
Mission Munamägi: Maissipellot
Häh, tätä en kyllä osannut odottaa. Etelä-Virossa näyttää olevan jonkin verran maissiviljelystä. Vai näkevätkö silmäni oikein?
keskiviikko 23. heinäkuuta 2014
Mission Munamägi: Taevaskoja
Kun nyt nurkilla ollaan, päätinkin tehdä mutkan klassiseen virolaiseen luontomatkakohteeseen. Taevaskoja on Põlvassa sijaitseva Ahja-joen mutka, jossa joki on kaivautunut hienosti kaunisväriseen hiekkamaahan.
Mutta nyt kohti Munamägeä!
Mission Munamägi: Syksyn merkkejä
Huomenta jostakin päin Põlvan maakuntaa!
Etelä-Virossa kaura jo tuleentuu. Apua, onko kesä jo niin pitkällä?
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Mission Munamägi ekan päivän illassa
Iltapalapöydässä minua tuijotti ärsyttävästi käyttäytynyt venäjänkielinen humalikko, joka lopulta korotti ääntään ja tokaisi "saldejums!"
Minä siihen vastasin viroksi, että en puhu kyseistä kieltä. Saldejums on latviaa ja tarkoittaa jäätelöä.
Mies vaihtoi itsekin viroon ja kysyi, mitä kieltä sitten lasteni kanssa puhun. Kerroin puhuvani suomea, johon hän vähän ajan päästä kommentoi "höpöhöpö". Sitten hän keskittyikin sylissään istuvaan naisystäväänsä. Kielitaitoinen kaveri.
Mutta muuten on ollut mukavaa. Pühajärven rannassa pienen mäen päällä on Nuustaku Villa -niminen majatalo ja ruokapaikka, jossa kävimme iltapalalla. Ravintolalla oli kiva terassi, josta oli hienot näkymät yli Pühajärven. Kuvani terassilta on kovin onneton.
Että saldejumsit teille vain! Huomiseen!
Mission Munamägi: Järvenrantalomailua
Etelänmatkaan kuuluu tietysti rantaelo. Järvi-Suomen kasvatin sydäntä lämmittää, kun lapset juuri plutivat Pühajärvessä. Olemme saapuneet Viron talviurheilumekkaan, Otepäälle.
Mission Suur Munamägi
No, lomareissuvarvas alkoi syyhytä ja päätimme nuorison kanssa tehdä lyhyen lomaretken etelään. Huomenna valloitamme Suuren Munamäen.
Ajattelin laittaa näin kännykällä lyhyitä postauksia roadtripimme varrelta.
Näissä kuvissa on Põhjakan kartano (www.pohjaka.ee), jossa kävimme matkalla syömässä. Siellä on yksi Viron parhaimmista ravintoloista. Suosittelen lämpimästi, jos matkaa Tallinnasta Tarttoon. Koiratkin ovat sinne tervetulleita, kuten kyltti osoittaa.
Nyt etusormi kramppaa ja lasten jäätelöt alkavat olla syöty. Matka jatkuu. Tervetuloa Mission Munamäelle!
lauantai 19. heinäkuuta 2014
Neekeri se on!
Tallinnassa tai ylipäänsä Virossa kohtaa aniharvoin mustaihoista ihmistä. Olen todennut, että katukuvassa näkemäni mustat vaikuttavat useimmiten Suomesta tulleilta turisteilta.
Kävin vaihteeksi taas Keskustorilla ostoksilla. Tänään siellä sattui olemaan kokonainen perhe tummaihoisia. En tunnistanut heidän puhumaansa kieltään, mutta selvästikin he olivat lomamatkalla Virossa.
Mustaihoinen Tallinnan Keskustorilla on vähän kuin - niin, en edes tiedä mikä. Jokin hyvin epäodotuksenmukainen asia epätodennäköisessä paikassa.
Ja sen kyllä huomasi. Sitä tuijotuksen määrää. En jäänyt katsomaan, uskalsiko myyjä puhua matkailijaperheen rouvalle, joka katseli jotakin mekkoa.
Sen sijaan mieltä jäi pitkäksi aikaa kirvelemään teko, jonka satuin näkemään. Turistiperheen kohdalle tuli pientä väentungosta. Heistä koetti päästä ohi täkäläinen, keski-ikäinen rouva. Hän tuuppasi todella rumasti kulkutieltään pois turistiperheen noin 6 - 7-vuotiaan pojan. Angry Birds -paitaisen pikkumiehen ilme oli häkeltynyt, kun häntä tuupannut rouva sai tönäistyä edeltään tämän tummaihoisen esteen.
En ole hetkeen nähnyt mitään rumempaa. Tätä tapausta, Ukrainan ja Gazan tilanteita miettiessä sitä vain pähkäilee, miten ihmiset voisivat oppia sietämään toisiaan vähän paremmin.
Kävin vaihteeksi taas Keskustorilla ostoksilla. Tänään siellä sattui olemaan kokonainen perhe tummaihoisia. En tunnistanut heidän puhumaansa kieltään, mutta selvästikin he olivat lomamatkalla Virossa.
Mustaihoinen Tallinnan Keskustorilla on vähän kuin - niin, en edes tiedä mikä. Jokin hyvin epäodotuksenmukainen asia epätodennäköisessä paikassa.
Ja sen kyllä huomasi. Sitä tuijotuksen määrää. En jäänyt katsomaan, uskalsiko myyjä puhua matkailijaperheen rouvalle, joka katseli jotakin mekkoa.
Sen sijaan mieltä jäi pitkäksi aikaa kirvelemään teko, jonka satuin näkemään. Turistiperheen kohdalle tuli pientä väentungosta. Heistä koetti päästä ohi täkäläinen, keski-ikäinen rouva. Hän tuuppasi todella rumasti kulkutieltään pois turistiperheen noin 6 - 7-vuotiaan pojan. Angry Birds -paitaisen pikkumiehen ilme oli häkeltynyt, kun häntä tuupannut rouva sai tönäistyä edeltään tämän tummaihoisen esteen.
En ole hetkeen nähnyt mitään rumempaa. Tätä tapausta, Ukrainan ja Gazan tilanteita miettiessä sitä vain pähkäilee, miten ihmiset voisivat oppia sietämään toisiaan vähän paremmin.
torstai 17. heinäkuuta 2014
Hääpäivä
Vietän tänään kymmenvuotishääpäivää. Ensimmäinen hääpäiväni leskenä. Koko avioelon aikana emme mieheni kanssa varmaan kertaakaan muistaneet hääpäiväämme. Joskus elokuussa aloimme aina ihmettelemään, että hups, taasko se meni. Tänä vuonna on tuntunut toisenlaiselta.
Olen tänään tehnyt kotihommia, nauttinut kesäsäästä ja tuijotellut seiniä. Mietiskellyt, miltä nyt tuntuu ja miltä pitäisi tuntua. Koko päivän on itkettänyt, mutta parkumiseen asti en ole selvinnyt. Itku ei yleensä tule silloin kun olettaisi. Puskista se iskee, pahalainen.
Häissämme pitopöydän näyttävin osa oli kokonainen, möyheäksi kypsennetty sika. Omena suussa ja kaikki. Nyt kun asiaa ajattelen, kyseessähän oli oikeastaan nyhtöpossu. Niin mureaksi ja suussasulavaksi oli Oskar-vainaa paistettu.
Niinpä valmistin tänään itse elämäni ensimmäisen kerran nyhtöpossua. Äsken sen revin riekaleiksi, ja nyt liha vielä paistuu hetken uunissa. Sikaa silputessa mietin, miten outoa on, että mieheni ei koskaan tainnut kuullakaan koko nyhtöpossutrendistä. Olisi kyllä tykännyt, se on varmaa.
Kohta teen possuvoileivän, nautin oheen lasillisen jotain hyvää ja ajattelen kiitollisia ajatuksia siitä, että minä sain elämääni melkein kymmenen vuotta erittäin onnellista avioliittoa.
Olen tänään tehnyt kotihommia, nauttinut kesäsäästä ja tuijotellut seiniä. Mietiskellyt, miltä nyt tuntuu ja miltä pitäisi tuntua. Koko päivän on itkettänyt, mutta parkumiseen asti en ole selvinnyt. Itku ei yleensä tule silloin kun olettaisi. Puskista se iskee, pahalainen.
Häissämme pitopöydän näyttävin osa oli kokonainen, möyheäksi kypsennetty sika. Omena suussa ja kaikki. Nyt kun asiaa ajattelen, kyseessähän oli oikeastaan nyhtöpossu. Niin mureaksi ja suussasulavaksi oli Oskar-vainaa paistettu.
Niinpä valmistin tänään itse elämäni ensimmäisen kerran nyhtöpossua. Äsken sen revin riekaleiksi, ja nyt liha vielä paistuu hetken uunissa. Sikaa silputessa mietin, miten outoa on, että mieheni ei koskaan tainnut kuullakaan koko nyhtöpossutrendistä. Olisi kyllä tykännyt, se on varmaa.
Kohta teen possuvoileivän, nautin oheen lasillisen jotain hyvää ja ajattelen kiitollisia ajatuksia siitä, että minä sain elämääni melkein kymmenen vuotta erittäin onnellista avioliittoa.
Uu, se on La Muu
Ostin tänään hätäisesti puolivahingossa kaksi pakettia kovan hintaista jäätelöä.
Ei voi mitään - kukkaroa on pakko raottaa jatkossakin. Tallinnalaisen jäätelötehtaan La Muun jädä kolahti nasakasti kesäpäivän kahvihetkeen.
Ostin vaniljajäätelöä ja mangosorbettia. Vanilja maistui vaniljalle ja mango mangolle.
La Muu mainostaa olevansa Viron ensimmäinen luomujäätelön valmistaja. Hyvä niin. Kivaa on myös tietää, että voi syödä kotikaupungissaan tehtyä jätskiä. Lähiruuan fiilistä tuo sekin, että purkin pohjassa lukee, ketkä La Muun työntekijät ovat ko. jäätelösatsin tehneet. Näpsää markkinointia toki, ja sellaisenaan ihan mukava poikkeus jäätelöaltaiden syövereissä.
.JPG)
Ei voi mitään - kukkaroa on pakko raottaa jatkossakin. Tallinnalaisen jäätelötehtaan La Muun jädä kolahti nasakasti kesäpäivän kahvihetkeen.
Ostin vaniljajäätelöä ja mangosorbettia. Vanilja maistui vaniljalle ja mango mangolle.
La Muu mainostaa olevansa Viron ensimmäinen luomujäätelön valmistaja. Hyvä niin. Kivaa on myös tietää, että voi syödä kotikaupungissaan tehtyä jätskiä. Lähiruuan fiilistä tuo sekin, että purkin pohjassa lukee, ketkä La Muun työntekijät ovat ko. jäätelösatsin tehneet. Näpsää markkinointia toki, ja sellaisenaan ihan mukava poikkeus jäätelöaltaiden syövereissä.
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Matkalla pohjoisessa
Olemme olleet tenavien kanssa neljä viikkoa Suomessa. Muutama juttu jäi mieleen.
- Autoilijat osaavat pitää etäisyyttä. Suomessa on niin leppeää ajella, ja kaikki etenevät kovin asiallisesti.
- 20 - 40-vuotiailla suomalaisnaisilla on silmiinpistävän paljon tatuointeja. Tässä on minusta todella tapahtunut muutos muutamassa vuodessa. Nilkassa, yläselässä ja olkapäässä on naisväellä jos jonkinlaista kiemuraa. Lisäksi suomalaisnaiset näyttävät käyvän samalla kampaajalla, joka leikkaa heille hyvin lyhyen tukan ja värjää kuontalon tummaksi (peilistäni katsoo kuvatun kaltainen olio).
- Suomessa on kallista. Etelän turistia meinaa pyörryttää jäätelöiden ostaminen lapsiseurueelle. Kuinka Suomessa voi olla varaa elää?
- Autoilijat osaavat pitää etäisyyttä. Suomessa on niin leppeää ajella, ja kaikki etenevät kovin asiallisesti.
- 20 - 40-vuotiailla suomalaisnaisilla on silmiinpistävän paljon tatuointeja. Tässä on minusta todella tapahtunut muutos muutamassa vuodessa. Nilkassa, yläselässä ja olkapäässä on naisväellä jos jonkinlaista kiemuraa. Lisäksi suomalaisnaiset näyttävät käyvän samalla kampaajalla, joka leikkaa heille hyvin lyhyen tukan ja värjää kuontalon tummaksi (peilistäni katsoo kuvatun kaltainen olio).
.JPG) |
| Raumalla opin, että maailman keskipisteet ovat Rauma, Rooma ja Pariisi. Onneksi ganaalikaupungin vesitornin luona oli myös kyltti kotiin. |
- Suomessa on kallista. Etelän turistia meinaa pyörryttää jäätelöiden ostaminen lapsiseurueelle. Kuinka Suomessa voi olla varaa elää?
- Suomessa on loistavaa asiakaspalvelua! Myyjät juttelevat leppoisasti, ja ovat aivan tavallisen ystävällisiä. Ei imelyyksiä tai tunkeilua, vaan normaalia hyväntahtoista ihmisyyttä. Arvostan.
- Suomessa vähän jännittää. Pysäköinkö varmasti oikein? Enhän vain sotkenut systeemiä? Kuuluuko astiat viedä palautushyllyyn vai ei? Mulkoillaanko minua, jos nyt juon kahvin vähän liikaa tässä toisen terassin puolella? Suomessa kaikki on niin järjestyksessä ja säännönmukaista, että eteläisempään löysyyteen tottunutta hiukan hirvittää.
perjantai 4. heinäkuuta 2014
Päiväkodissa Tallinnassa, osa 3: Opettajat ja ryhmäkoot
Virossa päiväkodin opettajat eivät ole "hoitotätejä", vaan heitä kutsutaan nimellä õpetaja tai kasvataja. Tykkään tuosta kasvattajasta, sillä sitähän he mitä suuremmassa määrin ovat.
Olen käsittänyt, että suomalaisessa päiväkotiryhmässä opettajia/tätejä/kasvattajia voi olla aika monta.
Kuten ekassa tämän sarjan postauksessa kerroin, Tallinnassa on päiväkotipaikoista huutava pula. Niin on myös opettajista. Tai no, en ole tarkkaan ymmärtänyt, onko opettajista pula, mutta ainakaan heitä ei voida riittävästi päiväkoteihin palkata.
Tallinnalaisen päiväkodin kasvattajalle on aivan normaali tilanne, että hänellä on hoidossaan kerralla 20 lasta. Meidän päiväkodissamme tilanne on se, että opettajan lisäksi työvuorossa on aina myös "ruokatäti", joka auttaa opettajaa käytännön jutuissa, mutta varsinaisen kasvatustyön tekee vain tämä yksi kasvattaja. Yhdellä ryhmällä on kaksi opettajaa, jotka ovat töissä suunnilleen vuoropäivin.
Kyllä, tämä herättää kysymyksen turvallisuudesta. Miten kasvattaja paimentaa lapsilaumaansa, kun he lähtevät paikallisbussilla retkelle vaikkapa kaupungin keskustassa sijaitsevaan teatteriin tai kevätreissulle ulkoilmamuseoon?
Näille reissuille näyttää aina tulevan mukaan lisäksi joko toinen hoitaja tai ruokatäti. Eipä siinä silti liikaa aikuisia ole.
En silti jaksa olla huolissani lasteni turvallisuudesta. Olen nähnyt, kuinka tyynesti ja varmasti opettajat huolehtivat joukkonsa liikkeelle. Kersat opetetaan kävelemään jonossa. Pääluku tarkistetaan jokaisessa siirtymässä moneen kertaan. Höhellystä ei sallita. Minä en voi lastani kaikilta maailman murheilta varjella kuitenkaan, joten haluan luottaa, että kasvattaja selviää hommastaan.
Tietysti isot ryhmäkoot aiheuttavat sen, että kasvattajalla ei valitettavasti ole kovin paljon aikaa yhdelle lapselle. Rauhallisempaa menoa kaipaavalle tenavalle 24 lapsen ryhmässä oleminen päivästä toiseen on raskasta. Kaikesta tästä opettajat ovat kipeän tietoisia, mutta minkä he asialle voivat, kun kaupunki ei saa päivähoitoasiaa parempaan jamaan.
Arvatkaapa, mitä näille työn sankareille maksetaan? Työuran pituudesta riippuen kasvattajien kuukausipalkan alaraja on n. 700 eurosta 900 euroon. Ruokatädin minimipalkka on 380 euroa (tiedot täältä). En tiedä, kuinka moni meistä olisi valmis hoitamaan päivästä toiseen 20 lasta alle tonnin kuukausipalkalla.
Kuten ekassa tämän sarjan postauksessa kerroin, Tallinnassa on päiväkotipaikoista huutava pula. Niin on myös opettajista. Tai no, en ole tarkkaan ymmärtänyt, onko opettajista pula, mutta ainakaan heitä ei voida riittävästi päiväkoteihin palkata.
Tallinnalaisen päiväkodin kasvattajalle on aivan normaali tilanne, että hänellä on hoidossaan kerralla 20 lasta. Meidän päiväkodissamme tilanne on se, että opettajan lisäksi työvuorossa on aina myös "ruokatäti", joka auttaa opettajaa käytännön jutuissa, mutta varsinaisen kasvatustyön tekee vain tämä yksi kasvattaja. Yhdellä ryhmällä on kaksi opettajaa, jotka ovat töissä suunnilleen vuoropäivin.
Kyllä, tämä herättää kysymyksen turvallisuudesta. Miten kasvattaja paimentaa lapsilaumaansa, kun he lähtevät paikallisbussilla retkelle vaikkapa kaupungin keskustassa sijaitsevaan teatteriin tai kevätreissulle ulkoilmamuseoon?
Näille reissuille näyttää aina tulevan mukaan lisäksi joko toinen hoitaja tai ruokatäti. Eipä siinä silti liikaa aikuisia ole.
En silti jaksa olla huolissani lasteni turvallisuudesta. Olen nähnyt, kuinka tyynesti ja varmasti opettajat huolehtivat joukkonsa liikkeelle. Kersat opetetaan kävelemään jonossa. Pääluku tarkistetaan jokaisessa siirtymässä moneen kertaan. Höhellystä ei sallita. Minä en voi lastani kaikilta maailman murheilta varjella kuitenkaan, joten haluan luottaa, että kasvattaja selviää hommastaan.
Tietysti isot ryhmäkoot aiheuttavat sen, että kasvattajalla ei valitettavasti ole kovin paljon aikaa yhdelle lapselle. Rauhallisempaa menoa kaipaavalle tenavalle 24 lapsen ryhmässä oleminen päivästä toiseen on raskasta. Kaikesta tästä opettajat ovat kipeän tietoisia, mutta minkä he asialle voivat, kun kaupunki ei saa päivähoitoasiaa parempaan jamaan.
Arvatkaapa, mitä näille työn sankareille maksetaan? Työuran pituudesta riippuen kasvattajien kuukausipalkan alaraja on n. 700 eurosta 900 euroon. Ruokatädin minimipalkka on 380 euroa (tiedot täältä). En tiedä, kuinka moni meistä olisi valmis hoitamaan päivästä toiseen 20 lasta alle tonnin kuukausipalkalla.
torstai 3. heinäkuuta 2014
Päiväkodissa Tallinnassa, osa 2: Yksityiset päiväkodit ja päiväkotimaksut
Tallinnan yksityisistä päiväkodeista tiedän vain vähän, koska lapseni eivät ole sellaista koskaan käyneet. Sen tiedän, että kaupungin päiväkotien kermaa lienee Naba-niminen päiväkoti, jossa monen tuntemani suomalaisperheen lapset ovat käyneet. He ovat kehuneet paikkaa varauksetta, ja varmasti Tallinnaan muuttoa suunnittelevan suomalaisperheen kannattaakin kysyä paikkaa täältä, jos ei aio asettua pysyvämmin Viroon ja hankkiutua tänne kirjoille.
Yksityisen päiväkodin hinta voi olla aika suolainen. Em. päiväkodin nettisivu kertoo, että yhden kuukauden hoitomaksu on 504 euroa. Tähän päälle tulee ruokaraha, joka on 3,50 euroa päivässä. Olen vakuuttunut, että rahalle saa vastinetta, mutta hinta on aika tavalla eri kuin kunnallisella puolella.
Kunnallisessa päivähoidossa kuukausimaksu on tällä hetkellä 37,63 euroa. Tähän päälle tulee ruokaraha, joka on vanhemmalla lapsella 1,68 euroa päivässä ja pienemmällä 1,53 euroa päivässä.
Voin oman kokemukseni perusteella todeta, että harvassa asiassa on ollut hinta-laatu-suhde niin kohdillaan kuin tallinnalaisessa kunnallisessa päiväkodissa. Tietysti päiväkodit ovat erilaisia tunnelmaltaan ja hurjasti riippuu siitä, millaiset opettajat lapsen ryhmässä on.
Meitä on onnistanut, ja lapsemme käyvät leppoisaa, tavallista päiväkotia, jossa opettajat ovat tavattoman positiivisia ja lämpimiä. Ulkoiset puitteet eivät välttämättä ole suomalaisen silmiin kovin juhlavat, mutta minulle on herttaisen yhdentekevää, milloin eteisen muovimatto on vaihdettu, kunhan vain opettajat hoitavat hommansa. Ja he todellakin hoitavat.
Jos perheessä on esikouluikäisiä lapsia, vaihtoehtoja on Tallinnassa useampia. Tallinnan suomalaisessa koulussa on eskari. Samoin on Tallinnan kansainvälisessä koulussa sekä syksyllä 2013 aloittaneessa Eurooppa-koulussa. Ja kun nyt tässä tutustun asiaan, niin Eurooppa-koulussa näyttää olevan myös nursery eskarilaisia nuoremmille lapsille.
Yksityisen päiväkodin hinta voi olla aika suolainen. Em. päiväkodin nettisivu kertoo, että yhden kuukauden hoitomaksu on 504 euroa. Tähän päälle tulee ruokaraha, joka on 3,50 euroa päivässä. Olen vakuuttunut, että rahalle saa vastinetta, mutta hinta on aika tavalla eri kuin kunnallisella puolella.
Kunnallisessa päivähoidossa kuukausimaksu on tällä hetkellä 37,63 euroa. Tähän päälle tulee ruokaraha, joka on vanhemmalla lapsella 1,68 euroa päivässä ja pienemmällä 1,53 euroa päivässä.
Voin oman kokemukseni perusteella todeta, että harvassa asiassa on ollut hinta-laatu-suhde niin kohdillaan kuin tallinnalaisessa kunnallisessa päiväkodissa. Tietysti päiväkodit ovat erilaisia tunnelmaltaan ja hurjasti riippuu siitä, millaiset opettajat lapsen ryhmässä on.
Meitä on onnistanut, ja lapsemme käyvät leppoisaa, tavallista päiväkotia, jossa opettajat ovat tavattoman positiivisia ja lämpimiä. Ulkoiset puitteet eivät välttämättä ole suomalaisen silmiin kovin juhlavat, mutta minulle on herttaisen yhdentekevää, milloin eteisen muovimatto on vaihdettu, kunhan vain opettajat hoitavat hommansa. Ja he todellakin hoitavat.
Jos perheessä on esikouluikäisiä lapsia, vaihtoehtoja on Tallinnassa useampia. Tallinnan suomalaisessa koulussa on eskari. Samoin on Tallinnan kansainvälisessä koulussa sekä syksyllä 2013 aloittaneessa Eurooppa-koulussa. Ja kun nyt tässä tutustun asiaan, niin Eurooppa-koulussa näyttää olevan myös nursery eskarilaisia nuoremmille lapsille.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Päiväkodissa Tallinnassa, osa 1: Yleisiä asioita kunnallisista päiväkodeista
Lapseni käyvät tavallista kunnallista päiväkotia Tallinnassa. He aloittivat päiväkotitaipaleensa toissasyksynä päiväkodissa Mustamäen kaupunginosassa. Kun muutimme, päiväkoti vaihtui Lasnamäelle.
Minulta kysytään usein, millaista virolaisissa päiväkodeissa on ja miten lapsen sinne saa. Koetan muutamassa postauksessa selvittää päiväkoteihin liittyviä asioita sen verran kuin osaan. Muistutan, että lapseni eivät ole koskaan käyneet suomalaista päiväkotia, joten en voi suomalaiseen meininkiin verrata. Suomalaista päiväkotia kaivattaisiin Tallinnassa kipeästi. Kuka tulisi perustamaan?
Ensinnäkin: Tallinnassa on kunnallisista päiväkotipaikoista huutava pula. On tavallista, että perhe laittaa vielä syntymättömän lapsensa päiväkotijonoon ja toivoo saavansa paikan sitten, kun lapsi on kolmevuotias. Periaatteessa kaupungin pitäisi pystyä tarjoamaan päivähoitoa kaikille, mutta kun paikkoja ei ole, niin ei ole. Hoitopaikkojen puute on jatkuva teema (kunnallis-)politiikassa, mutta mitään ihmetekoja ei asian suhteen ole tapahtunut.
Ongelma on myös se, että jos muutat kaupungin sisällä (kuten me reilu vuosi sitten), päiväkotipaikka ei automaattisesti seuraa. Eli joudut uudestaan jonoon. Tämä aiheutti minulle vuosi sitten unettomia öitä, jonka ratkaisin siten, että marssin kaupungin opetusvirastoon ja ilmoitin, että nyt tarvittaisiin hoitopaikka. Ja löytyihän se. Tykkää siitä tai ei, Viro on maa, jossa mikään ei ole mahdollista, mutta kaikki kyllä järjestyy.
Meillä on käynyt hyvin. Kumpikin lastemme päiväkoti on ollut erinomainen. Nykyiseen lasnamäkeläiseen päiväkotiin paikka järjestyi lopulta varsin helposti ja siellä tuntuu paikkoja olevan. Lasnamäki on venäjänkielinen kaupunginosa, josta vironkieliset muuttavat pois. Venäjänkieliset tietenkin haluavat lapsensa venäjänkieliseen päiväkotiin. Meidän päiväkotimme on täysin vironkielinen, joten paikka viroa puhuville lapsilleni irtosi vaivatomammin. Keskustan päiväkodeissa jonot lienevät kaikkein hurjimmat.
Tallinnan opetusviraston sivuilta löytyy lista kaupungin päiväkodeista. Siellä ovat listattuna myös yksityiset päiväkodit ("eralasteaed").
Aloitetaanpa tällä. Seuraavassa postauksessa asiaa yksityisistä päiväkodeista, joka lienee monille expat-perheille yleisempi vaihtoehto. Myöhemmin kirjoittelen mm. siitä, mitä lapset päiväkodissa oikein touhuavat, mitä siellä syödään ja mitä lysti maksaa.
Minulta kysytään usein, millaista virolaisissa päiväkodeissa on ja miten lapsen sinne saa. Koetan muutamassa postauksessa selvittää päiväkoteihin liittyviä asioita sen verran kuin osaan. Muistutan, että lapseni eivät ole koskaan käyneet suomalaista päiväkotia, joten en voi suomalaiseen meininkiin verrata. Suomalaista päiväkotia kaivattaisiin Tallinnassa kipeästi. Kuka tulisi perustamaan?
Ensinnäkin: Tallinnassa on kunnallisista päiväkotipaikoista huutava pula. On tavallista, että perhe laittaa vielä syntymättömän lapsensa päiväkotijonoon ja toivoo saavansa paikan sitten, kun lapsi on kolmevuotias. Periaatteessa kaupungin pitäisi pystyä tarjoamaan päivähoitoa kaikille, mutta kun paikkoja ei ole, niin ei ole. Hoitopaikkojen puute on jatkuva teema (kunnallis-)politiikassa, mutta mitään ihmetekoja ei asian suhteen ole tapahtunut.
Ongelma on myös se, että jos muutat kaupungin sisällä (kuten me reilu vuosi sitten), päiväkotipaikka ei automaattisesti seuraa. Eli joudut uudestaan jonoon. Tämä aiheutti minulle vuosi sitten unettomia öitä, jonka ratkaisin siten, että marssin kaupungin opetusvirastoon ja ilmoitin, että nyt tarvittaisiin hoitopaikka. Ja löytyihän se. Tykkää siitä tai ei, Viro on maa, jossa mikään ei ole mahdollista, mutta kaikki kyllä järjestyy.
Meillä on käynyt hyvin. Kumpikin lastemme päiväkoti on ollut erinomainen. Nykyiseen lasnamäkeläiseen päiväkotiin paikka järjestyi lopulta varsin helposti ja siellä tuntuu paikkoja olevan. Lasnamäki on venäjänkielinen kaupunginosa, josta vironkieliset muuttavat pois. Venäjänkieliset tietenkin haluavat lapsensa venäjänkieliseen päiväkotiin. Meidän päiväkotimme on täysin vironkielinen, joten paikka viroa puhuville lapsilleni irtosi vaivatomammin. Keskustan päiväkodeissa jonot lienevät kaikkein hurjimmat.
Tallinnan opetusviraston sivuilta löytyy lista kaupungin päiväkodeista. Siellä ovat listattuna myös yksityiset päiväkodit ("eralasteaed").
Aloitetaanpa tällä. Seuraavassa postauksessa asiaa yksityisistä päiväkodeista, joka lienee monille expat-perheille yleisempi vaihtoehto. Myöhemmin kirjoittelen mm. siitä, mitä lapset päiväkodissa oikein touhuavat, mitä siellä syödään ja mitä lysti maksaa.
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
Ohne dich
Tämän blogin yhdeksi olen urheasti nimennyt myös leskeyden.
Huomaan, että se jännittää hieman. En nimittäin sittenkään koe kovin luontevaksi kirjoittaa leskeysasioista omalla nimelläni. Se vain tuntuu liian henkilökohtaiselta. No, ehkä oikea tapa löytyy.
Kesän lomareissujen alla siivoilin tänään autoa ja mietin, millaista musiikkia tien päälle otan mukaan. Vinosti hymyillen saatoin todeta, että leskeyden hyviä puolia on mm. se, ettei tarvitse kuunnella autossa tuntikausia Rammsteinia. Kyllähän Mein Herz brennt, mutta rajansa mörinällä ja jyrinälläkin.
Huomaan, että se jännittää hieman. En nimittäin sittenkään koe kovin luontevaksi kirjoittaa leskeysasioista omalla nimelläni. Se vain tuntuu liian henkilökohtaiselta. No, ehkä oikea tapa löytyy.
Kesän lomareissujen alla siivoilin tänään autoa ja mietin, millaista musiikkia tien päälle otan mukaan. Vinosti hymyillen saatoin todeta, että leskeyden hyviä puolia on mm. se, ettei tarvitse kuunnella autossa tuntikausia Rammsteinia. Kyllähän Mein Herz brennt, mutta rajansa mörinällä ja jyrinälläkin.
lauantai 31. toukokuuta 2014
Askel-askel-hyppy
Tämä on taas vuosi, jolloin suunnilleen koko Viro kokoontuu Tallinnan laululavalle joka viides vuosi järjestettävään laulu- ja tanssijuhlaan. Tämänvuotinen laulujuhla on järjestyksessä 26:s (tanssijuhla 14:s). Juhlan teemana on Ajan kosketus - Koskettamisen aika.
Juhla on heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Jos haluaa täysin ainutlaatuisen, omaleimaisen ja erittäin, erittäin vahvatunnelmaisen kokemuksen, niin suosittelen saapumaan paikalle. Olin humussa mukana viisi vuotta sitten ja tilaisuus oli unohtumaton. Tänä vuonna en pääse 100 000 laulajaa katsomaan ja mukana laulamaan, mutta koetan kannustaa kaikkia muita paikalle.
Varsinainen laulujuhla tuli nyt mieleeni, kun olen tänään viettänyt päivää Piritan pyöräilyvelodromin laidalla katsellen lasten voimistelujuhlan harjoituksia. Esikoinen on siellä päiväkotiryhmänsä kanssa mukana. Koko kevät on päiväkodin jumppatunnilla harjoiteltu tanssiesitystä, ja huomenna yleisö pääsee näkemään monisatapäisen lapsiparven esityksen kokonaisuuden.
Olen kovin iloinen siitä, että esikoinen on mukana tällaisessa. Hän ei ole koskaan nauttinut esiintymisestä ison yleisön edessä, mutta näköjään tuolla porukassa menee hurjalla innolla mukana, ja on oppinut jopa tekemään esitykseen kuuluvia kärrynpyöriäkin.
Katsokaapa muuten tästä linkistä superkuva vuoden 2009 juhlasta. Ensinnäkin siitä saa
käsityksen siitä, miten valtavasta väkimäärästä on kyse. Toiseksi voi leikkiä hauskalla tekniikalla, jossa kuvasta oikeasti voi löytää itsensä väkimassan joukosta.
Varsinainen laulujuhla tuli nyt mieleeni, kun olen tänään viettänyt päivää Piritan pyöräilyvelodromin laidalla katsellen lasten voimistelujuhlan harjoituksia. Esikoinen on siellä päiväkotiryhmänsä kanssa mukana. Koko kevät on päiväkodin jumppatunnilla harjoiteltu tanssiesitystä, ja huomenna yleisö pääsee näkemään monisatapäisen lapsiparven esityksen kokonaisuuden.
Olen kovin iloinen siitä, että esikoinen on mukana tällaisessa. Hän ei ole koskaan nauttinut esiintymisestä ison yleisön edessä, mutta näköjään tuolla porukassa menee hurjalla innolla mukana, ja on oppinut jopa tekemään esitykseen kuuluvia kärrynpyöriäkin.
Katsokaapa muuten tästä linkistä superkuva vuoden 2009 juhlasta. Ensinnäkin siitä saa
käsityksen siitä, miten valtavasta väkimäärästä on kyse. Toiseksi voi leikkiä hauskalla tekniikalla, jossa kuvasta oikeasti voi löytää itsensä väkimassan joukosta.
maanantai 19. toukokuuta 2014
Pidä hai liikkeessä
Helteisellä äikäntunnilla koulun pihalla puhuimme tänään kielen muuttumisesta.
Kuudesluokkalainen oppilaani tiivisti asian kertakaikkisen hienosti:
"Kieli on kuin hai. Jos se ei liiku, niin se kuolee."
Että tulee hyvä mieli, kun koululaisen suusta singahtaa tuollainen oivallus.
lauantai 17. toukokuuta 2014
Hän kulkevi kuin yli kukkien
Tallinnan raitiovaunut kulkevat tähän vuodenaikaan muutamin paikoin kuin pellon keskellä. On hauska humpsahtaa kolisevalla tsekkoslovakialaisella ratikalla keskustan asfalttimaisemista Pohjois-Tallinnan voikukkiin.
(Tämä postaus on tehty kännykällä. Testailen taas, ovatko asetukset kohdillaan.)
Suljettu saari
Lasten sairastellessa vesirokkojaan tuli näköjään harrastettua paikallismatkailua. Edellispostauksessa mainitun kasvitieteellisessä puutarhassa vierailun jälkeen lähdin sattumanvaraisesti ajelemaan kohti Viimsiä.
Sinne matkatessa tuli vastaan tämän kuvan näky:
Sinne matkatessa tuli vastaan tämän kuvan näky:
Olimme päätyneet Pandjun saaren rannalle. Saari on tuolla kaukana, ja näin matalan veden aikaan sinne pääsisi kuvan hiekkasärkkää pitkin.
Paitsi että nyt ei päässyt, sillä Pandjulla pesii hurjasti lintuja, ja kieltokyltit komensivat pysymään kaukana saaresta.
Mutta mikäpä maisemia ihastellessa. Kaukana siinsi Tallinna.
Olipa hassu, hieno paikka.
Olipa hassu, hieno paikka.
perjantai 16. toukokuuta 2014
Tallinnan kasvitieteellinen puutarha
Pari viikkoa sitten pyörähdimme nuorison kanssa Tallinnan kasvitieteellisessä puutarhassa. Jokin aika sitten minulle tuli täyteen kuusi vuotta Virossa, mutta vasta nyt tuli käytyä tässä kohteessa.
Vapun tienoilla oli melko kylmä eikä kasvitieteellisen piha-alueilla ollut vielä kovin paljon nähtävää. Tulppaanit olivat toki jo hyvässä kasvussa.
Kasvihuoneessa sen sijaan oli monenlaista ihmeteltävää. Lapset tykkäsivät eniten hattivattien näköisistä kaktuksista.
Kasvitieteellinen on aivan Teletornin vieressä, joten näpsä turisti käy samalla reissulla näissä kahdessa paikassa.
Vapun tienoilla oli melko kylmä eikä kasvitieteellisen piha-alueilla ollut vielä kovin paljon nähtävää. Tulppaanit olivat toki jo hyvässä kasvussa.
Kasvihuoneessa sen sijaan oli monenlaista ihmeteltävää. Lapset tykkäsivät eniten hattivattien näköisistä kaktuksista.
Kasvitieteellinen on aivan Teletornin vieressä, joten näpsä turisti käy samalla reissulla näissä kahdessa paikassa.
 |
| Auts. Älä kaadu tällä polulla. |
 |
| Nyt varovasti ja rauhallisesti! |
 |
| Kasvitieteellisen Aasia-osastolla oli vehreää. |
 |
| Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneen korkeimman osan sisällä kasvaa palmu. |
 |
| Tällaista en ollut nähnyt koskaan aiemmin: roikkuvia tulppaaneja. Näyttävät aivan sambatanssijoilta. |
 |
| Nämä on näitä, ööö, sinisiä kukkia. Helmililjoja? |
 |
| Teletorni on sumentunut. |
 |
| Tulppaani tulollaan. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)