Sähköinen sairaushistoria

Olen jo tuhat kertaa kirjoittanut siitä, miten Virossa voi hoitaa lähes kaikki viralliset asiat sähköisesti. Jonkinlaista koostetta aiheesta kirjoitin viimeksi joulukuussa.

Ajokortin uusimista varten minulle tuli muutama päivä sitten tarve hankkia lääkärintodistus. Soitin perhelääkärille, joka ilmoitti, että minun tulee ensin täyttää netissä oma arvio terveydentilastani. Tämä sinällään ei ollut yllätys.

Mutta se puolestaan oli, että havahduin nyt vasta digilugu.ee-nettisivustoon, jonka kautta pääsee tutustumaan käytännössä koko omaan terveys-/sairaushistoriaansa.

Kuvakaappaus digilugu.ee:n etusivulta.

Digilugu-palveluun kirjaudutaan tietysti virolaisella id-kortilla. Tämän jälkeen saan palvelusta näkyviin kaikki minulle myönnetyt reseptit, minulle tehdyt leikkaukset, sairaalahoitojaksot, tutkimusten tulokset ja lähetteet. Ja koska minulla on alaikäisiä huollettavia lapsia, näen myös heidän tietonsa.

Tuijotin tätä kaikkea monttu auki, vaikka digitaalisten palvelujen kattavuus Virossa ei pitäisi olla minulle enää mikään yllätys. Minusta on hienoa, että pääsen itse helposti käsiksi omaan sairaushistoriaani eikä tarvitse kysellä mitään pahvisia otteita eri lääkäreiltä ja sairaaloista.

Entä se lääkärintodistuksen haku? No, täytin netissä tarvittavat lomakkeet ja allekirjoitin ne digitaalisesti. Perhelääkärini pääsee systeemin kautta kiinni tähän dokumenttiin ja kun hän tekee vielä tarvittavat lisäyksen, hän välittää digitaaliset paperini autorekisterikeskukseen, jossa ajokorttiasiaani voidaan edistää. Tämä on virolaisen tietoyhteiskunnan neroutta: riittää, kun tekee jonkin asian yhden kerran.

Näin, hyvät ihmiset, valjastetaan tekniikka hyötykäyttöön. Syvä kumarrukseni Viron propellipäille jälleen kerran.


*disclaimer alkaa* Tietotekniikka ei suinkaan ole aina avain onneen. Virolaisessa yhteiskunnassa on paljon parannettavaa, mistä olen tietoinen. Nettipalveluiden tietoturvakysymyksiä on aina syytä pohtia huolellisesti. *disclaimer päättyy*

Vuoteni internetissä

Joulukuusilähetti toi tänään internetin kautta tilaamani kuusen kotipihalleni.

Joulupuuta jalkaansa asetellessani mietin, kuinka tämänkin asian voi Virossa hoitaa internetin kautta.

Ei ole enää mikään uutinen, että Viro on internetin ja tietotekniikan käytössä maailman huippua. Päätin tehdä loppuvuoden kunniaksi koosteen siitä, millaisia palveluja olen netissä käyttänyt.


- Olen hoitanut ruokaostokset netin kautta.

- Olen tilannut joulukuusen netin kautta.

- Olen tilannut ruohonleikkurin korjauksen netin kautta.

- Olen tilannut kauneushoitola-ajan netin kautta.

- Olen asioinut perintöasioissa täkäläisen käräjäoikeuden kanssa netitse. Tai en vain "asioinut", vaan hoitanut koko lupaprosessin netin kautta. Tämä on minusta kaikkein hämmästyttävintä. Ei kerrassaan minkäänlaista paperisen lomakkeen kuljettamista minnekään, vaan hakemukset luodaan e-toimik-nimisessä palvelussa, allekirjoitukset annetaan sähköisenä ja kas - notaarin päätökset ilmestyvät aikanaan samaan e-toimik-systeemiin.

- Olen hoitanut kaikki pankkiasiani netissä.

- Olen tehnyt veroilmoitukseni netissä (ja palautukset olivat tilillä muutama päivä ilmoituksen teon jälkeen).

- Olen äänestänyt europarlamenttivaaleissa netissä.

- Olen hakenut netissä työtäni varten täkäläisen rikosrekisteriotteen. Se singahti sähköpostiini ennen kuin ehdin sulkea ohjelmaa koneellani.

- Olen tarkastanut autoni rekisteröintitiedot ja muut tiedot täkäläisen autorekisterikeskuksen tietojärjestelmästä.

Tarvitaan virolainen id-kortti ja kortinlukija, ja virolaisten viranomaisten palvelut ovat tässä silmieni edessä ruudulla. Ei voi valittaa.

Hautausmaa internetissä

Virossa kaikki on internetissä. Myös hautausmaat.

Twitterin kautta sain kuulla kalmistud.ee-nettisivusta. Osoitteesta löytyy Haudi - Kalmistute register, eli Haudi-niminen hautausmaarekisteri.

Aika huimaa. Ei rekisterissä taida sentään olla vielä aivan kaikki Viron hautausmaat, mutta hyvin moni kuitenkin.

Sivun oikeassa yläreunassa on hakutoiminto. Kun sinne kirjoittaa kuolleen ihmisen etu- ja sukunimen, saa tiedon siitä, mille hautausmaalle hän on haudattu. Kun oikea vainaja löytyy listasta, ohjelma näyttää hautausmaan kartan ja täsmällisen hautapaikan koordinaatteineen.

Kokeilkaapa vaikka laittaa hakuun laulaja Georg Ots. Haulla löytyy oheisen kuvan näköinen tieto.

Otsin hauta on keltaisella. Vieressä olevia muita laatikoita voi tietysti klikkailla ja selvittää, keitä niihin on haudattuna.

Veikkaan, että ei mene kauan siihen, kunnes tästä palvelusta on myös kännykälle sopiva sovellus, jolloin virolaisilla hautausmailla taivaltaa hautausmaaturisteja älypuhelin kädessään.

Hauraampi sukupuoli taas tilittää

Tasaisin väliajoin hämmästelen virolaisten tiedotusvälineiden käsittämätöntä tapaa alleviivata naisten ja miesten eroja. Nainen on uutisteksteissä säännöllisesti õrnem sugu, hauraampi sukupuoli.

Tänään taas Postimees-lehden urheilutoimituksen äijät olivat laittaneet parastaan. Viisi nuorta huippu-urheilijaa oli saanut useamman tuhannen euron edestä stipendejä. Kolme heistä on naismiekkailijoita, yksi naisseitsenottelija ja yksi miepuolinen aitajuoksija.

Postimees-lehden kannen otsikko kertoo, kuinka "Rasmus Mägi ja urheilukaunottaret saivat stipendit."

Varsinaisella uutissivulla iso otsikko kertoo, kuinka "Mägi sai stipendin ja pääsi poseeraamaan kaunotarten kanssa".

Varsinaisessa uutistekstissä kaunotarten nimet sentään muistetaan mainita, mutta muutoin juttu käsittelee vain Mägeä. Luonnollisesti kuvatekstissä vielä muistutetaan, että kuvassa ovat Mägi ja "kaunottaret".

Nämä "kaunottaret", joiden kanssa Mägi on päässyt poseeraamaan, ovat Viron menestyneimpiä huippu-urheilijoita. He ovat kalpamiekkailun maailmanmestari Julia Beljajeva (myös monia muita EM- ja MM-tason mitaleita), kalpamiekkailija Erika Kirpu (pitkä rivi EM- ja MM-tason mitaleita niin senioreista kuin junioreistakin), Katrina Lehis (kalpamiekkailun juniorien maailmanmestari) ja Grit Sadeiko (Viron tämän hetken paras seitsenottelija).

Rasmus Mägi on hieno urheilija, ja itsekin jännäsin viime kesän EM-kisoissa hurjasti hänen puolestaan. Hän sai 400 metrin aidoissa upeasti hopeaa.

"Kaunottaret" vain ovat menestyneet toistaiseksi huomattavasti enemmän arvokisoissa. No, pääsihän Mägi sentään nyt samaan kuvaan heidän kanssaan.

Jotta urheilusivujen sarja olisi ollut tälle päivälle täydellinen, oli stipendiuutisen viereisellä sivulla juttu maantiepyöräilijä Grete Treieristä (17. sija Lontoon olympialaisissa).

Treieristä kertovan jutun esirivissä (siis varsinaisen otsikon yläpuolella olevassa lyhyessä johdantokappaleessa) kerrotaan, kuinka "Viron paras hauraamman sukupuolen maantiepyöräilijä lopettaa uransa ja ryhtyy hyväksi perheenäidiksi".

Maantiepyöräily on suunnilleen rankin laji maailmassa ja sitten toimittaja kehtaa käyttää sitä ammatikseen tehneestä urheilijasta nimitystä "hauraampi sukupuoli".

Eipä minun ulkomaalaisena pitäisi huudella virolaisten journalistisista käytännöistä ja kielen tyylistä, mutta kyllä näissä jatkuvasti toistuvissa sanavalinnoissa näkyvät syvälle juurtuneet asenteet siitä, mikä on miehen tai naisen paikka. Maan päälehdessä soisi, että tällaisia sammakoita ei enää kovin usein pääsisi palstoille.

Neekeri se on!

Tallinnassa tai ylipäänsä Virossa kohtaa aniharvoin mustaihoista ihmistä. Olen todennut, että katukuvassa näkemäni mustat vaikuttavat useimmiten Suomesta tulleilta turisteilta.

Kävin vaihteeksi taas Keskustorilla ostoksilla.  Tänään siellä sattui olemaan kokonainen perhe tummaihoisia. En tunnistanut heidän puhumaansa kieltään, mutta selvästikin he olivat lomamatkalla Virossa.

Mustaihoinen Tallinnan Keskustorilla on vähän kuin - niin, en edes tiedä mikä. Jokin hyvin epäodotuksenmukainen asia epätodennäköisessä paikassa.

Ja sen kyllä huomasi. Sitä tuijotuksen määrää. En jäänyt katsomaan, uskalsiko myyjä puhua matkailijaperheen rouvalle, joka katseli jotakin mekkoa.

Sen sijaan mieltä jäi pitkäksi aikaa kirvelemään teko, jonka satuin näkemään. Turistiperheen kohdalle tuli pientä väentungosta. Heistä koetti päästä ohi täkäläinen, keski-ikäinen rouva. Hän tuuppasi todella rumasti kulkutieltään pois turistiperheen noin 6 - 7-vuotiaan pojan. Angry Birds -paitaisen pikkumiehen ilme oli häkeltynyt, kun häntä tuupannut rouva sai tönäistyä edeltään tämän tummaihoisen esteen.

En ole hetkeen nähnyt mitään rumempaa. Tätä tapausta, Ukrainan ja Gazan tilanteita miettiessä sitä vain pähkäilee, miten ihmiset voisivat oppia sietämään toisiaan vähän paremmin.

Homot, nuo virolaisen yhteiskunnan suurimmat uhat

Onpa lohdullista tietää, että minä elän oikeassa perheessä.

Tämän rauhoittavan tiedon tarjosi minulle eilen Perheen ja perinteiden puolustukseksi -niminen säätiö (Sihtasutus Perekonna ja Traditsiooni Kaitseks), jonka joukkokirjeen sain käsiini.

Säätiöllä on nimittäin murhe. Se on huolissaan Viron tulevaisuuden takia. Yhteiskunnassa on moraalinen kriisi, sillä kansalaisten päälle tungetaan väen vängällä lakia samaa sukupuolta olevien parisuhteen virallistamisesta.

Olukord on väga tõsine, eli tilanne on hyvin vakava, sanoo säätiö kirjeessään. Jos emme välittömästi ala puolustaa perinteisiä perhearvoja, homoideologia alkaa muuttaa radikaalisti virolaista yhteiskuntaa. Lapsille saatetaan jopa alkaa puhua homoseksuaalisuudesta niin kuin se olisi  normaali asia. Kuulemma jo nyt kouluissa ja päiväkodeissa lasten niskaan kaadetaan sukupuolineutraalia kasvatusta. Lapsillemme kuitenkin pitäisi antaa mahdollisuus kasvaa terveessä yhteiskunnassa.

Homomyönteisyyden lisääntymisen lopullinen tavoite on säätiön mukaan tuhota yhteiskunnan moraaliset arvot ja läpi aikojen säilyneet yleiset totuudet. Säätiön mielestä tämä valitettava suuntaus on nähty jo monessa länsivaltiossa.

Näistä murheista ja määrittelemistään aukottomista totuuksista huolestuneena SAPTK-säätiö on lähettänyt kirjeitä, joilla kerätään allekirjoituksia adressiin, jonka säätiö aikoo toimittaa maaliskuussa Riigikoguun. Adressin viestinä on, että Viron kansa ja sen lapset eivät suostu homopropagandaan.

Minä voin huoletta kävellä ydinperheineni hiekkarannalla tunnelmallisesti kohti auringonlaskua. Minä nähtävästi kelpaan SAPTK:lle.

Sen sijaan yksinhuoltaja- tai homoystäväni ovat "vastoin ikiaikaisia totuuksia".

Viihdyn Virossa erinomaisesti, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin potkisin tätä maata nilkkaan, jos se vain olisi mahdollista.

Eilisen lukemisia: Minu Supilinn

Kun vuosia sitten luin Kjell Westön upean Missä kuljimme kerran, huomasin, että sen ansiosta Helsingistä tuli minulle, maalaistollolle, paljon läheisempi ja viehättävämpi kaupunki.

Suomalaisen Mika Keräsen kirjoittama vironkielinen Minu Supilinn tekee saman Tarton kaupungin suhteen. Keränen tuskin pokkaa teoksellaan Finlandia-palkintoa, mutta oman tärkeän osansa pienen kaupungin kulttuurihistorian tallentamisessa hän ehdottomasti tekee. Jos Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa eivät ole entuudestaan tuttuja, tämän kirjan lukemisen jälkeen visiitti Viron henkiseen pääkaupunkiin luultavasti alkaa kiinnostaa.

Supilinn on Keräsen mukaan hieman kuin Tampereen Pispala, puutalonkaupunginosa, joka viime vuosina on noussut arvoonsa. Supilinn (suomeksi Soppakaupunki) on säästynyt pahimmilta gryndereiden lasipalatsioksennuksilta ja säilynyt melko terveenä puutalokokonaisuutena. Alueella asuu ihmisiä, jotka vaalivat Supilinnan omaleimaista kaupunkikuvaa ja kulttuuria.

Keränen itse on asunut Virossa jo noin 20 vuotta ja tuntee Tarttonsa varmasti paremmin kuin moni syntyperäinen Emajõen varren kasvatti. Vapaana kirjoittajana työskentelevällä Keräsellä on taito ja tieto kuvailla hauskoin anekdootein Supilinnan takapihojen sattumuksia sekä Papu-, Meloni- ja Peruna-nimisten katujen kulkijoiden eloa.

Kirja on mukavan rehellinen ja suora. Keränen on täysillä Tarton ja Supilinnan puolta, mutta ei sokeasti ihannoiden. Hyvinvointivaltion kasvatti näkee Virossa myös maan kurjat, välillä voimattomaan kiukkuun ajavat puolet.

Minu Supilinn on kevyttä, nopeaa luettavaa. Kirja koostuu melko lyhyistä luvuista, joilla ei välttämättä ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin yläkäsite Supilinn. Lukijana olisin toivonut kenties hieman laajempia tekstin linjoja, mutta toisaalta tällainen rakenne sopii tämän sortin kirjaan hyvin. Kirjaa voi halutessaan lukea luvun sieltä, toisen täältä. Valokuvaliite aukaisee Supilinnaa tuntemattomalle hyvin kaupunginosan maisemia, jos mielikuvitus ei riitä kuvitteluun. Kirjan ensimmäisena aukeaman karttaan palasin lukiessani monesti, kun halusin ymmärtää, missä päin kaupunkia missäkin luvussa liikuttiin.

Minu Supilinn on osa Virossa erittäin suosittua Minu...-kirjojen sarjaa. Petrone Print -kustantamon kirjat ovat jatkuvasti kirjakauppojen kymmenen myydyimmän kirjan hyllyillä.

Sarja koostuu kirjoista, joita kirjoittavat eri maissa asuvat virolaiset (ja Keräsen tapauksessa Virossa asuva suomalainen). Sarjan suosiota seuratessa en voi olla ajattelematta, että virolaisilla vaikuttaa olevan kova hinku nähdä, miten yksittäiset kanssakansalaiset ovat maailmalla selvinneet. Kun samalla tietää, kuinka paljon virolaiset muuttavat kotimaastaan pois, mietin, kuinka moni lukee Minu...-kirjoja hakeakseen tietoa mahdollisesta houkuttelevasta uudesta asuinmaasta.

Toivottavasti mahdollisimman harva on niillä mielin, sillä kuten Minu Supilinn osoittaa, Virossa on henkeä ja elämää, josta kannattaa pitää huolta. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Elämästään voi koettaa tehdä juuri sen näköisen kuin itse haluaa, kuten Keränenkin sanoo tehneensä.

Kuinka huonoa asiakaspalvelu voi olla

Virossa on valitettavasti totuttava siihen, että asiakaspalvelu on keskimäärin kehnoa, ellei jopa surkeaa. On täysin tavallista, että kaupan kassa ei katso asiakkaaseen päinkään, saati että puhuisi mitään. 

Tänään kävin lasteni kanssa kahvilassa, jossa kohtaamani "palvelu" oli tylyydessään jotenkin erityisen mieleenjäävää. 

Astuin kahvilaan sisälle ja tervehdin iloisesti ja selkeällä äänellä. Tiskin takana oli kaksi tarjoilijatarta, jotka juttelivat keskenään. Kun he kuulivat tervehdykseni, he lopettivat keskustelunsa, kääntyivät katsomaan minua tympein silmin ja kääntyivät sitten taas jatkamaan jutteluaan. 

Ei sanaakaan minulle, asiakkaalle. 

Olisi pitänyt kääntyä saman tien pois, mutta koska lapseni tarvitsivat juomista, kävimme kuitenkin pienellä välipalalla. Palvelu ei muuttunut sydämellisemmäksi, mutta tarjoilija sai sentään itsestään puristettua väkinäisen "ole hyvän" ja "kiitoksen". 

Asiakaspalvelun uskomaton tylyys on minulle Viron suuri mysteeri. Tunnen Viron-vuosieni jälkeen sentään jo aika joukon virolaisia ja he ovat kaikki äärimmäisen ystävällisiä, mukavia ja ennen kaikkea avuliaita ihmisiä. 

En jaksa uskoa, että kaikki asiakaspalvelutiskien takana jurottavat umpimieliset hahmot kulkisivat koko elämänsä suupielet alaspäin. Kai he joskus hymyilevät ja puhuvat? Mikä perhana siinä on, että sitä ei pysty asiakkaalle tekemään? 

Ymmärrän, että virolaiskahvilan työntekijän palkka on jotakin oikeusmurhan ja huonon vitsin luokkaa, joka ei paljon kannusta ylimääräisiin ponnistuksiin. Mutta silti. Edes työntekijän itsensä tähden. Jos kerran töissä käy, voisi yrittää tehdä duunistaan mukavamman ja viihtyisämmän ja ehkä jopa kehittyä siinä. Työpäivästään voisi koettaa tehdä iloisen. Asiakkaita voisi kohdata samalla tavalla lämpimästi ja inhimillisesti kuin kohtaa vaikkapa omaa perhettään tai puolisoaan. 

Ehkä säännöstelyajasta on vielä liian vähän aikaa. Ehkä vieraan pelko on vielä liian kova. Ehkä ei vain voisi vähempää kiinnostaa. Ehkä minä olen naurettavan sinisilmäisen naiivi. 

En voi tehdä juuri muuta kuin olla käymättä kuvaamani kahvilan kaltaisissa paikoissa ja antaa vuolaasti lämmintä asiakaspalautetta niille harvoille, jotka sitä täällä osaavat tarjota.

Puskuritarra tosi tarpeeseen

Kirjoitin keväällä Miesten maailma -lehteen jutun amerikkalaisesta puskuritarrakulttuurista. Siinä mainitsin, että Euroopassa puskuritarroja ei juuri käytetä.

Tänään kotiin ajellessani huomasin luultavasti ensimmäistä kertaa virolaisessa autossa amerikkalaistyylisen puskuritarran. Siinä luki suunnilleen näin (onnistuin jo unohtamaan täsmällisen sanakäänteen): "If you need to go to work, you don't know how to fish".

Mistään puskuritarrojen invaasiosta ei voine vielä puhua, mutta olipahan hauska havaita tämä bumper sticker.

Valitin aiemmin siitä, kuinka virolaiset ajavat tieliikenteessä aina aivan puskurissa kiinni. Olenkin vakavasti harkinnut teettäväni puskuritarran, jossa lukee "Jos näet tämän tarran, olet liian lähellä", viroksi "Kui sa suudad lugeda selle teksti, sa oled juba liiga lähedal."

Akka ratissa

Autoilu-uraa Virossa on kertynyt minulle pian viisi vuotta. Sen ja tänään ajetun noin 400 kilometrin kunniaksi on pakko sanoa muutama sananen virolaisesta autoilukulttuurista.

Positiivisia asioita:

- Autoilijat kunnioittavat ihailtavasti suojatietä. Kuten tunnettua, Suomessa suojatie on maantiehen piirretty raidoitus, jolla ei ole käytännön merkitystä. Virossa se todella on SUOJAtie. Autoilija, joka sitä ei usko, saa jalankulkijalta käsimerkkejä ja huutelua peräänsä. Muistutankin tässä Suomesta Viroon tulevia autoilijoita: suojateiden merkkejä tien laidoissa on pakko seurata ja ennakoida, sillä tielle  todellakin voi marssia ihminen ilman sen kummempia miettimisiä.

- Jollakin tapaa rennompi suhtautuminen autoiluun. Kun haluan vaihtaa kaistaa, tilaa annetaan. Kun koetan päästä pihalta vilkkaasti liikennöidylle tielle, joku yleensä pysäyttää ja päästää minut liikennevirtaan. Pysäköintipaikoilla näkee välillä melko luovia ratkaisuja, mutta mitäpä siitä, jos ei pelastusteitä tukita. Olen nähnyt Tallinnan keskustassa auton, joka oli pysäköity liikenneympyrän keskelle, ja autossa oleva pariskunta näytti kiireettömästi puhelevan kännyköihinsä.


Järki sumenee ärsytyksestä -tyyppisiä asioita:

- Perässä roikkuminen. Kun ajaa paljon kaupunkiliikenteessä, ei muistakaan, miten tolkuttoman ärsyttävää ja hengenvaarallista on, kun toinen autoilija roikkuu 100 kilometrin tuntinopeudessa puskurissa kiinni. Tänään Tallinna - Tartto-maantiellä sain jälleen todeta, että turvallisen ajoetäisyyden pituudelle mahtuu virolaisella tiellä aina vähintään 4-5 autoa.

- Yksittäiset hurjastelijat ja kiilailijat. Suomessa ajellessa kiinnittää aina huomiota siihen, kuinka rauhallisen harmonista liikenne on. Virossa minkä tahansa automatkan aikana kohtaa vähintään yhden silmittömästi kaahailevan ja pujottelevan autoilijan, joka sitten lopulta seisoo seuraavissa liikennevaloissa edessäni. Terveiset vain sille ohittajalle, joka tänään lähti kaatosateessa ohitseni autoni sivupeiliä hipoen ja kiilaten nokan edestä eteeni todella härskisti.

- Peräänajoja näkee usein. No shit, Sherlock. Jos porukka roikkuu toistensa puskurissa kiinni, niin mitä sopii odottaa.

Ne tekee sen itse - virolaiset ja horoskooppi

Toimittaja Verni Leivak kirjoittaa tuoreimmassa virolaisen Postimees-lehden Arter-viikkoliitteessä näyttelijätär Elina Pähklimäestä:

"Elina on tunteellinen ja jollakin tapaa herkkä. Asian ymmärtää paremmin, kun kuulee hänen horoskooppimerkkinsä - hän onkin todellinen vesimies!"

Oi kiitos, tämä oli olennaista tietoa.

Mykistyn säännöllisesti virolaisten tarpeesta selittää maailma horoskoopeilla. Se toistuu kaikkialla. Sellaista henkilöhaastattelua ei olekaan, jossa ei jollakin tapaa viitattaisi haastateltavan horoskooppimerkkiin ja kerrottaisi, miksi henkilö on horoskooppinsa takia sellainen kuin on.

Kun sudet syövät Saarenmaalla lampaita tavallista enemmän, maamiehet kysyvät neuvoa paikalliselta "maagilta".

Parikymppinen, paikallisessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassakin esiintynyt noitatyttö katselee synkin silmin melkein joka naistenlehden kannesta ja jakaa elämänviisauksiaan.

Aina uuden vuoden alkaessa tiedotusvälineissä pääsevät näyttävästi esiin virolaisista noidista / ennustajista / astrologeista / maageista tunnetuimmat ja arvostetuimmat, erityisesti pitkäpartainen Igor Mang ja hänen naispuolinen kollegansa Edda Paukson.

Viroon muuttaessani olin pökertyä, kun tajusin, että parhaimpaan televisionkatseluaikaan alkuillasta ohjelmassa olivat horoskooppiuutiset. Siinä horoskooppimeteorologi selvittää vakavalla naamalla, millaiselta jousimiehen tai kauriin rakkaus- ja rahatilanne näyttää seuraavana päivänä. Tämä ei ole vitsi. Olen nähnyt ohjelman omin silmin.

Jokainen ihminen ja kansakunta näyttää tarvitsevan ja haluavan maailmanselityksiä. Jollekulle selitykset löytyvät kristinuskosta, toisille islamista, kolmannelle horoskoopeista.

Siitä vain, siinä ei ole mitään pahaa. Jos mielenrauha näin löytyy, niin kaikin mokomin.

Valitettavasti omissa silmissäni uskottavuus kärsii aika tavalla, jos selittää tekemisiään sillä, että "minä toimin näin, koska olen oinas".

Pelottavaksi tilanne muuttuu silloin, kun lukee ja kuulee huhuista, joiden mukaan tärkeissä tehtävissä olevat päättäjät kääntyvät suurien valintojen edellä partasuisten maagien puoleen. Minä toivon ja rukoilen (hah!), että valtion budjettia ei katsota tähdistä muualla kuin sanomalehden pilapiirroksessa.

Sääliksi käy ihmisiä, joiden käyttäytymistä arvioidaan sen mukaan, mikä heidän horoskooppinsa on. Nuoren lahjakkaan näyttelijän Pähklimäen puolesta haluaisin, että häntä arvioitaisiin sen mukaan, mitä hän on työssään tehnyt eikä siksi, missä kuussa hän on syntynyt.

Kamalia kesäuutisia

Viron kesäuutisten kärjessä ainakin kommenttien määrässä on tällä hetkellä kaksi kurjaa tapausta.

Tallinnassa Stroomin uimarannassa uimavalvojat löysivät rannalta itsekseen leikkivän kolmevuotiaan tytön. Parin tunnin juttelun ja selvittelytyön jälkeen lapsi osasi ohjata valvojat lapsen kotiin. Sieltä löytyi äiti, joka lapsen ja uimavalvojien saapuessa oli tietokoneella netissä surffaten. Lapsi oli ollut pois kotoa yli kaksi tuntia, mutta äiti ei ollut sitä huomannut.

Saarenmaalla keski-ikäinen nainen valeli itsensä bensalla ja sytytti tuleen. Nainen oli uutisten mukaan pahasti alkoholisoitunut ja velkaantunut. Nainen selvisi hengissä, mutta tuskinpa hänen tulevaisuutensa kovin paljon onnellisemmalta näyttää.

Kammottavia yksittäistapauksia, mutta kommenttipalstojen kansa huutaa muutamia iskusanoja: tuloerot, minimipalkka, ihmisten jaksaminen, kapitalismi.

Viro kehittyy ja rikastuu, ja hyvä niin. Valitettavasti kaikki vain eivät pysy mukana.

Ei mitään uutta auringon alla.

Blogathon, 25. päivä: Blogihaasteen loppusuoralla

Kuten arvoisa lukija on saattanut huomata, Eilisen uutisissa on menty toukokuun ajan kovasti englantipainotteisesti. Olen osallistunut Blogathon-blogihaasteeseen.

Kuvittelin kirjoittavani englanniksi vain silloin tällöin, mutta kävikin päinvastoin: olen sohinut vieraalla kielellä lähes koko kuukauden.

Haasteen alussa kerroin aina vannoneeni, etten koskaan kirjoita julkisesti vieraalla kielellä. Periaatteet on näköjään tehty rikottaviksi, ja aivan hyvä niin. Tämä kuukausi on ollut kelpo harjoitusta englanniksi kirjoittamiselle. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka helposti vieraskieliset tekstit ovat syntyneet, kun vain on ollut postauksen idea päässä.

Mutta eihän se omalta tunnu. Ennen kaikkea tuntuu tyhmältä, kun en pysty ilmaisemaan itseäni niin verevästi kuin suomeksi osaisin. Olen kipeän tietoinen siitä, että englanninkielinen tekstini vilisee kirjoitusvirheitä. Prepositioita työnnän tekstiin fiilispohjalta. Muutama päivä jonkin tekstin kirjoittamisen jälkeen huomaan ko. postauksessa naurettavan kirjoitusvirheen tai ajatus-aivopierun. Kämmenellä on tullut iskettyä otsaa jo aika monta kertaa.

Siksipä luulen, että Blogathonin päättymisen jälkeen palaan yhtä blogikokemusta rikkaampana hyvillä mielin bloggaamiseen äidinkielellä. 

Vaikka voisihan sitä kokeilla viroksi bloggaamista... 

****

Blogihaasteen lisäksi tämän päivän toinen hauska haaste oli askarrella marsipaanista jokin hahmo ja maalata se karamelliväreillä. Kuvassa on vanha norsunmuotoinen marsipaanimuotti, jota voi ihailla virolaisen Kalevin makeistehtaan marsipaanityöpajassa. Kuvassa pilkottaa myös marsipaanista tehty kani, joka ei todellakaan ole omien kätteni työtä, vaan Kalevin koulutettujen marsipaanimestareiden käsialaa.

Blogathon, Day 24: In The Land Of Submarines

I've seen and experienced a lot today. 

For the first time in my life I've visited a submarine. Fortunately, Lembit was not under water but safely in Seaplane Harbour in Tallinn, Estonia. It still was claustrophobic enough for me. Hands down - guys working in submarines most be the toughest human beings on the planet. 

I took these two poor photos with my phone but I can assure you - this place is worth visiting. The building itself is amazing. No need to be especially interested in maritime or war history. There's plenty of other things to see and feel. There were also many nice details. For example the silverware used in the museum cafeteria was replica of the silverware used in Lembit the submarine. 

By now you are all singing Beatles, right? Happy news: there is a yellow submarine in the museum, too. 

Blogathon, Day 19: Thin Lizzy, ZZ Top, Iron Maiden and Estonia

As a wife of a drummer I just need to mention that there is something that combines some of the best rock bands of the world and Estonia.

It's shining. It's a cymbal.

It's Paiste with its roots in Estonia. Paiste, by the way, means shine both in Estonian and Finnish.

And there are some Finnish rockers who use Paiste cymbals. Listen to the song below, for example. This was the song me and my drummer listened to right after we had left the wedding church.

Blogathon, Day 18: Moments When You Hate Estonia

I like living in Estonia. Otherwise me and my family wouldn't have been here this long.

But there is no perfect place in the world and I sometimes sure hate my country of living.

In Estonia, customer service usually sucks. Unfortunately there's no prettier word to describe it.

We got friends from Finland for visit and went to a restaurant to have dinner. Four adults, four children. The oldest kid was five years old.

We placed our orders. We got our appetizers and drinks fast. Everything looked promising even though the waitress didn't bother to smile or show any kind of friendliness. She was just working.

Pretty soon us adults got our main dishes. We were happy: we didn't need to wait very long and we were sure that kids would get their meals at the same time. Of course it would have been better if the children would get their meals first, but well, sometimes restaurants just can't make it.

After this our blood pressure just continued rising. There was no sign of kids' meals. My husband asked the waitress for the first time. The response was, with a stone-faced look on her face: "they are not ready yet".

Well no shit, Sherlock!

We adults were already finished with our meals. Still nothing for kids.

My husband asked the waitress for the second time. She gave no clear explanation for the situation but asked colleague of hers to come to talk with us.

The colleague came and said that the portions we had ordered for our children couldn't be made. Dear Lord I was about to get a heart attack because of anger! They could have said this like, ummm, half an hour earlier!

The waitress said that they could prepare something else in few minutes. Would it be ok for us? Even though we felt we just want to run out from the restaurant cursing we decided to take the risk. What can we do, kids were hungry.

Finally kids got something to eat.

Needless to say there wasn't much tips left on the table nor nice words said to the personnel. We didn't heard any apology from the waitresses' side.

How terribly, unbelievably wrong you can do your job? How totally you can forget all the basic things of friendly human behaviour?

Blogathon, Day 14: The Southern-Estonian Town Of Tartu

Tallinn is the official capital of Estonia, but Estonians often say that the town of Tartu is the real heart of the country. Tallinn may be the political and financial center while Tartu has strong academical and cultural heritage.

Talking about history: the university of Tartu was founded 1632. The university still is the heart and soul of the town giving it a youthful look. There sure is lots of young people in Tallinn, too, but in Tartu you really can see and feel that you are visiting a town with many academic students. 

Last time I visited Tartu was at the end of April. Here are some pictures I took during my visit. The university also has its botanical garden (founded in 1803) right in the town centre. In April only few flowers were blooming but I'm pretty sure it's going to be gorgeous in the summer. 

 

 

If you ever come to Estonia I recommend you to visit Tartu in addition to Tallinn. By car, it's only 2,5 hours from the capital. 

 

 

 

Blogathon, Day 13: Tallinn Seen From The Ambassador's Balcony

Yesterday, on the 12th of May, the Embassy of Finland in Tallinn, Estonia opened its door to everyone. The residence of the ambassador is normally not open to public.

The Finnish Embassy is located on one of the best spots in town, just on the top of Toompea Hill. There's a great view over the town from the balcony of the embassy. 

Roofs of medieval Tallinn. 

More roofs

Enough of the views. "Mommy, I want back inside!" 

Inside the residence.  

"Show me the pigs!!"

We Finns have our Nokia but right now The Big Thing is Angry Birds. Happy to see how well the propeller heads at Rovio have succeeded. Finnish playground manufacturer Lappset is doing great, too. 

These two have started cooperation and I guess there will be quite many AB playgrounds around the world pretty soon. The swinging red bird got tested by my daughter on the embassy yard. Lappset (btw, the Finnish word "lapset" means "children") just opened a new factory in Estonia. 

Here you can get a glimpse of the port of Tallinn. There's a huge cruise ship traffic between Estonia and Finland. 

Blogathon, Day 9: Expatriate And Social Media - What's Practical For You?

Sometime around year 1910 my great-grandmother moved from Finland to Canada. My mother has told me that my great-granny was supposed to travel there on Titanic but she didn't get tickets. Lucky her, lucky me. 

By the Great Lakes she met another Finn and got married. Unfortunately they soon got to hear that her father-in-law was sick and the young couple needed to hurry back home to Northern Europe. Too late. My great-great-grandfather had already died. No way the message of his death could have reached them early enough.

1995 I moved to Norway. I wrote a lots of letters. Yes, those things you send in an envelope with a stamp on. I called my parents via land line approximately once in two weeks. I asked my parents to mail me newspapers so I would know better what's happening in my home country. My dear friend sent me c-cassettes so I could listen to some Finnish music. 

2012 I have internet and cell phones. I use Facebook, Twitter and e-mail. I blog. I Skype. I don't write much letters. I haven't used a land line phone for ages, not even in California. I listen to music via Rdio. My little son is pretty knowledgeable with an iPad. 

Being an expatriate sure has changed within a century. Sometimes I feel I don't live abroad at all. Estonia is next to Finland (well, there's the Gulf of Finland between), the language is pretty similar and most important of all - I have all the imaginable technical bells and whistles to stay in touch with my dear ones both in Finland and in other countries. 

For me as an expatriate the best combination seems to be to use Facebook and my blogs. In addition to the one you are reading right now, I have another blog where I try to keep my family members and friends updated what's happening in my expatriate life. But there's nothing very personal there, just some general observations. 

Facebook gets me a bit closer to my family and friends. Really private stuff I'll save for skyping and e-mails. 

Twitter I use as a more professional tool. None of my family members use it and only a couple of good friends tweet. I also have Google+ and Pinterest accounts but I don't use them at all. So none of these wouldn't work for staying in touch with the closest ones. 

It would be interesting to hear what kind of tools of social media are important for other expatriates. How many of you still write letters? I wish many! 

Blogathon, Day 8: My Love And Hate Affair With Texts With Lists

When I lived in California I really understood it: Americans love lists.

You know what I mean:

10 Ways To Get Perfect Gluteus Maximus For Summer 
7 Bullet-Proof Ways To Get Stinking Rich 
6 Reasons Why You Should Never Have Kids 

I must admit that I've never been great fan of lists. For me, it seems that the writer of a list is lazy. It is so much easier to make a list than a coherent longer text.

In Estonia, very many newspaper articles are written in question and answer format. It seriously annoys me. Does the journalist think that his/her questions are oh-so-clever that he/she just needs to get them on the paper? What do they study at the journalism school? You can always push the record button on your iPhone and then literate the interview into ink. Not much journalism and editing skills needed, huh? Are these guys able to write a normal piece of news with a beginning and an end?

But as always, I've needed to take a re-look at my own opinions.

Lists are practical. They are easy and fast to read. They suit extremely well for blog posts. Hell, I've even started to write posts with lists myself. By bookmarking well-written posts with good lists you can easily collect yourself a handbook of a topic that interests you.

I also try to think that even if all the blog posts in the world would be with lists, there will still be novels, short stories and other kind of longer texts. I keep telling myself it's great that there are different discourses.

The most important thing is that the reader enjoys the text and finds it useful. Nothing else matters. If it comes with a little help from a list I just try to keep my mouth shut.