keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Ruokakauppa verkossa

Vähänkö nyt jännittää!

Tässä päivänä muutamana Prisman käytäviä laahustaessani mietin, miten kiva olisi, jos joku muu hoitaisi kaupassa käynnin.

Tuumasta toimeen. Aloin etsiä netistä tietoa, onko Virossa tällaisia "kauppakassipalveluja". Kiitos Twitter-keskustelujen, löytyi netimarket.ee, johon olen tänä iltana näpytellyt ostostilauksen.



Huomenna johonkin aikaan ovelleni pitäisi ilmestyä lähetti, joka tuo minulle tilaamani maidot, leivät, juustot, jauhot, vessapaperit ja suklaat. Ostokset olen jo maksanut verkkopankissa.

Kun ostosten hinta ylittää 35 euroa, on kotiinkuljetus maksuton.

Yllä olevassa kuvassa on näkymä palvelun nettisivulta. Tuotteista on kuva, ja lisa korvi -nappulasta tuote lisätään ostoskoriin.

Palaan asiaan!

tiistai 25. marraskuuta 2014

Pussimaitopostaus

Mikä on varmin keino saada kolme-neljäkymppinen Virossa kävijä hihkaisemaan "hei, näitä oli, kun mä olin lapsi"?

Tämä ihmekikka on antaa vieraan kaataa itselleen lasillinen maitoa maitopussista. Sitten muistellaan huokaillen, kuinka kaupasta sai maakunnan lähimeijerin pussimaitoa.

Vanhan blogin puolella olen muistaakseni joskus maitopusseista kirjoittanut. Äsken jääkaapin pohjalta maitoroiskeita pyyhkiessäni päätin palata taas täälläkin aiheeseen.

Virossa maitoa (viroksi piim) myydään sekä tölkeissä että pusseissa. Tölkissä maidon litrahinta on noin 70 - 80 senttiä, pussissa 50 - 60 senttiä. Meillä maitoa kuluu aika haipakkaa, joten ostan enimmäkseen pussimaitoa. Pussi sopii hyvin mm. Muumi-kannuun (joka ulkosuomalaisella tietenkin on).

Ärsyttävää pusseissa on se, että kaupasta kotiin kuljettaessa ne menevät välillä rikki. Harva asia ottaa päähän niin kuin täysi ostoskassi, josta valuu maitoa. Tosin on tässä jo oppinut pakkaamaan ostoksensa niin, ettei rikkinäinen pussi aiheuta ruokakatastrofia.



Maidon lisäksi pusseissa myydään ainakin hapankermaa (hapukoor), piimää (hapupiim), rjazenka-juomaa ja jogurtteja.

Lisäksi vähän pussin tyyppisesti, muovipötkylässä, myydään rahkaa (kuvassa vasemmalla). Suosittelen muuten maistamaan Alman vaniljarahkaa. On sellaisenaan oikein hyvä jälkiruoka.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Hautausmaa internetissä

Virossa kaikki on internetissä. Myös hautausmaat.

Twitterin kautta sain kuulla kalmistud.ee-nettisivusta. Osoitteesta löytyy Haudi - Kalmistute register, eli Haudi-niminen hautausmaarekisteri.

Aika huimaa. Ei rekisterissä taida sentään olla vielä aivan kaikki Viron hautausmaat, mutta hyvin moni kuitenkin.

Sivun oikeassa yläreunassa on hakutoiminto. Kun sinne kirjoittaa kuolleen ihmisen etu- ja sukunimen, saa tiedon siitä, mille hautausmaalle hän on haudattu. Kun oikea vainaja löytyy listasta, ohjelma näyttää hautausmaan kartan ja täsmällisen hautapaikan koordinaatteineen.

Kokeilkaapa vaikka laittaa hakuun laulaja Georg Ots. Haulla löytyy oheisen kuvan näköinen tieto.


Otsin hauta on keltaisella. Vieressä olevia muita laatikoita voi tietysti klikkailla ja selvittää, keitä niihin on haudattuna.

Veikkaan, että ei mene kauan siihen, kunnes tästä palvelusta on myös kännykälle sopiva sovellus, jolloin virolaisilla hautausmailla taivaltaa hautausmaaturisteja älypuhelin kädessään.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Pane leipään vain puolet rukihista

Suomalaiset ovat melko kovia ruisleivän syöjiä ja ruisleipää pidetään kulttuurissamme tyypillisenä suomalaisuden merkkinä. Ruisleipähehkutus saa välillä tuntemaan, että mikään muu kansa maailmassa ei tunne ruisleipää.

Emme ole yksin leipinemme.

Virolaiset ovat minusta vielä vannoutuneempia ruisleipä-uskovaisia. Täällä ruisleipä, rukkileib, on symboli kaikelle aidolle, alkuperäiselle, syvästi virolaiselle, jaksamiselle, selviämiselle ja karujen olojen sietämiselle. Ruisleipään viittaavaa symboliikkaa käytetään paljon mainoksissa ja ruisleipämainokset itsessään ovat aina täynnä etnisyyttä ja juurevuutta.

Jotenkin sitä kuvittelisi, että suomalaisella ruisleivän ystävällä on näin ollen Virossa kissan päivät.


Mutta ei ole. Kun eihän täkäläinen ruisleipä ole yhtään samanlaista kuin Suomessa tai varsinkaan sellaista kuin äidin leipoma!

Nyt ei kenenkään virolaisen pidä heristää suuntaani leipälapiolla. Täkäläinen ruisleipä on oikein hyvää, mutta suomalaisen leivän kitalakea nipistelevään happamuuteen on aika pitkä matka. Virolainen ruisleipä on usein makeahkoon häivähtävää, saaristolaisleivän tyyppistä limppua tai vuokaleipää. Mitä ruisleipää se muka on? Minusta virolaiset syövät kyllä paljon tummaa leipää, mutta kovin helposti en sitä ruisleiväksi kutsuisi.

Järkyttävintä on barbaarinen tapa lisätä ruisleipään kuminaa. Ei hämäläinen kerta kaikkiaan ymmärrä näitä rannikoiden ihmisten konsteja. Varsinais-Suomessa asuessa joutui kyyläämään leipäpakettien tuoteselosteita kuminan pelossa. Sama meno jatkuu täällä. Jumalatonta touhua.

Virolaisten kauppojen ruisleipähyllyjen sisältöä on siis tullut vuosien mittaan testailtua. Tällä hetkellä kaikkein eniten äidin ruisleivän kaltainen ruisleipä -tittelin saa kuvan leipä, Hiiu rukkileib. Se on valmiiksi siivutettu vuokaleipä, joka on toisaalta aivan erilaista kuin äidin leipä, mutta silti sen suutuntumassa ja happamuudessa on jotakin samaa. Eikä ole kuminaa.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Blogivinkki

Lisäsin tuonne blogin linkkilistaan Fillarille-blogin.

Se kertoo projektista, jossa mietitään, millainen polkupyörä olisi sopiva ihmiselle, jolla ei ole sääriä eikä kyynärvarsia.

Kannattaa seurata, sillä kyseinen fillaristi on loistotyyppi.

torstai 20. marraskuuta 2014

Hauraampi sukupuoli taas tilittää

Tasaisin väliajoin hämmästelen virolaisten tiedotusvälineiden käsittämätöntä tapaa alleviivata naisten ja miesten eroja. Nainen on uutisteksteissä säännöllisesti õrnem sugu, hauraampi sukupuoli.

Tänään taas Postimees-lehden urheilutoimituksen äijät olivat laittaneet parastaan. Viisi nuorta huippu-urheilijaa oli saanut useamman tuhannen euron edestä stipendejä. Kolme heistä on naismiekkailijoita, yksi naisseitsenottelija ja yksi miepuolinen aitajuoksija.

Postimees-lehden kannen otsikko kertoo, kuinka "Rasmus Mägi ja urheilukaunottaret saivat stipendit."

Varsinaisella uutissivulla iso otsikko kertoo, kuinka "Mägi sai stipendin ja pääsi poseeraamaan kaunotarten kanssa".

Varsinaisessa uutistekstissä kaunotarten nimet sentään muistetaan mainita, mutta muutoin juttu käsittelee vain Mägeä. Luonnollisesti kuvatekstissä vielä muistutetaan, että kuvassa ovat Mägi ja "kaunottaret".



Nämä "kaunottaret", joiden kanssa Mägi on päässyt poseeraamaan, ovat Viron menestyneimpiä huippu-urheilijoita. He ovat kalpamiekkailun maailmanmestari Julia Beljajeva (myös monia muita EM- ja MM-tason mitaleita), kalpamiekkailija Erika Kirpu (pitkä rivi EM- ja MM-tason mitaleita niin senioreista kuin junioreistakin), Katrina Lehis (kalpamiekkailun juniorien maailmanmestari) ja Grit Sadeiko (Viron tämän hetken paras seitsenottelija).

Rasmus Mägi on hieno urheilija, ja itsekin jännäsin viime kesän EM-kisoissa hurjasti hänen puolestaan. Hän sai 400 metrin aidoissa upeasti hopeaa.

"Kaunottaret" vain ovat menestyneet toistaiseksi huomattavasti enemmän arvokisoissa. No, pääsihän Mägi sentään nyt samaan kuvaan heidän kanssaan.

Jotta urheilusivujen sarja olisi ollut tälle päivälle täydellinen, oli stipendiuutisen viereisellä sivulla juttu maantiepyöräilijä Grete Treieristä (17. sija Lontoon olympialaisissa).

Treieristä kertovan jutun esirivissä (siis varsinaisen otsikon yläpuolella olevassa lyhyessä johdantokappaleessa) kerrotaan, kuinka "Viron paras hauraamman sukupuolen maantiepyöräilijä lopettaa uransa ja ryhtyy hyväksi perheenäidiksi".

Maantiepyöräily on suunnilleen rankin laji maailmassa ja sitten toimittaja kehtaa käyttää sitä ammatikseen tehneestä urheilijasta nimitystä "hauraampi sukupuoli".

Eipä minun ulkomaalaisena pitäisi huudella virolaisten journalistisista käytännöistä ja kielen tyylistä, mutta kyllä näissä jatkuvasti toistuvissa sanavalinnoissa näkyvät syvälle juurtuneet asenteet siitä, mikä on miehen tai naisen paikka. Maan päälehdessä soisi, että tällaisia sammakoita ei enää kovin usein pääsisi palstoille.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Surun arkistointia

Olen oppinut, että surutyön kanssa ei voi i-ki-nä tietää, milloin tulee hetki, jolloin joko alkaa parkua tai sitten iskee konkreettinen puuhastelun tarve joidenkin muistojuttujen parissa.

Eilisiltana minun piti siivota keittiötä. No en siivonnut, kun päädyin jostakin syystä hakemaan jotakin mieheni käyttämältä kirjoituspöydältä. Alitajunnalla oli näköjään muut suunnitelmat, koska aloin järjestellä pöydän laatikoissa olevia sälätavaroita ja heittää pois turhaa.

Lopulta päädyin asettelemaan aikajärjestykseen kaikki sairauden aikaiset sairaskertomukset ja tutkimustulokset.

Taisin istua ankeiden A4-printtien ääressä tunnin. Aika jotenkin katosi, kun minä uppouduin sairaalan karujen tulosteiden pariin. Kuukausi kuukaudelta verikokeet näyttivät huonommilta ja kuvausten tulokset karummilta. Tuijotin päivämääriä ja mietin, kuinka erilaista elämä oli silloin, vajaa kaksi vuotta sitten. Tunsin sormissani, kuinka mieheni oli pidellyt niitä papereita käsissään kävellessään ulos lääkärin vastaanotolta.

Kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatuksella läpi jokaisen lapun. Olen kai minä ne sairauden aikana lukenut tai sitten mieheni on saanut ne käteensä eikä ole halunnut näyttää minulle. En muista, niin kuin en muista montaa muutakaan asiaa sairauden ajalta.

Nyt paperit ovat nipussa, alkaen kesästä 2012, jolloin perhelääkärin luona tuskailtiin yhä yltyviä selkäkipuja. Nippu päättyy paperiin, jossa todetaan etäpesäkkeiden levinneen koko kehoon.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Lasten mehuhetki päättyi ikävästi

Lapseni alkavat olla siinä iässä, että kavereiden synttärit ovat kova juttu. 

Virossa syntymäpäivä on aina hyvin iso asia. Sitä todellakin juhlitaan, oli sitten kyseessä viisi- tai viisikymmenvuotisjuhla. 

Tässä parin viime vuoden aikana on käynyt selväksi, että ainakin Tallinnassa lasten synttärit järjestetään useimmiten mängumaassa eli sisäleikkipaikassa. Mängumaita on täällä hämmästyttävä määrä. Tuntuu, että lähes joka korttelissa on jonkinlainen sisäleikkikeskus.

Mängumaassa on liukumäki, pallomeri, jos jonkinlaista kiipeilyseinää ja -putkistoa, ehkä pieni trampoliini ja paljon erilaisia irtoleluja. Lisäksi mängumaassa on pitkät penkit ja pöydät sekä pienet keittiötilat synttäritarjoilujen valmistelua varten. Suuremmissa leikkimaissa näitä keittiö- ja tarjoilutiloja on useampi, jotta samassa mängumaassa voi juhlia useampi seurue kerrallaan (kyllä, kuvitelkaa vaikkapa noin 60 leikki-ikäistä sinkoilemassa kiljuen pitkin seiniä). 

Eri leikkikeskuksilla on vielä erilaista lisätarjontaa. Joihinkin voi tilata taikurin, ilmapalloja, Peppi Pitkätossun, merirosvon tai vaikka diskon juhlan lopuksi. 

Alan olla konkari mängumaiden kiertämisessä. Täällä tuntuu olevan tapana, että kaikki päiväkotiryhmän kaverit kutsutaan synttäreille. Kun ryhmässä on 25 lasta ja jokainen kutsuu jokaisen ryhmäkaverinsa synttäreilleen, siitä kertyy vuodessa aika hurja määrä mängumaa-käyntejä. Ja minulla on kaksi lasta…  

Olen suhtautunut vähän nihkeästi näihin leikkikeskuksiin. En ole oikein ymmärtänyt, miksi juhlia ei voi pitää kotona. Moni muukin suomalainen on ihmetellyt samaa. Mutta kuten sanottua, syntymäpäivä on Virossa tärkeä. Jos asuu kerrostalokaksiossa tai -kolmiossa, on melko hankalaa kutsua lasten päiväkotiryhmää ja sukulaisia kerralla samoihin juhliin. Ja mitäpä se minulle kuuluu, missä itse kukin haluaa juhliaan pitää. Maassa maan tavalla. 

J ja K ovat käyneet niin monissa mängumaa-juhlissa, että he osaavat vaatia omia synttäreitäänkin leikkimaahan. Alanpa minäkin kallistua sille kannalle, että juhlat riehutaan jossakin leikkiluolassa. 

Siinä sitten kersojen juhlahälinää katsellessa voi lauleskella vaikka Tuomari Nurmiota: 



torstai 13. marraskuuta 2014

Mitä virolaisessa päiväkodissa syödään?

Päiväkodin keittiön valmistama ruoka muodostaa hyvin ison osan lasteni ruokavaliosta. Minun ei tarvitse valittaa: lastemme kasvatuslaitoksessa on oma keittiö, jossa tädit tekevät ruuan ja oman ryhmä "ruokatäti" kiikuttaa murkinan keittiöstä lasten ryhmään. 

Safkat vaikuttavat minusta aina aivan tolkullisilta, tavallisilta ruuilta, joissa on suomalaiselle sopivasti kulttuurieroakin. 

Lapsoseni saavat säännöllisesti syödäkseen mm. tattaria sekä borssikeittoa. Samoin he saavat eteensä erilaisia kaaliruokia. Borssi- ja kaalipäivinä erityisesti esikoinen märisee, mutta siinäpähän oppii. Molempien lastemme päiväkotiryhmissä on ihanat opettajat, jotka kyllä vaativat maistamaan kaikkia ruokia, mutta mitään syömään pakottamista ei ole. 




Alla on päiväkotimme ruokalista parin viikon takaa. Päiväkodissa tarjoillaan aamupala noin klo 8.30. Joskus aamupäivästä on pieni välipala. Klo 13 on lounas ja klo 15.30 (päiväunien jälkeen) taas välipala.

Ruokalistasta näkyy, että esimerkiksi keskiviikkona (kolmapäev) lapsoset ovat saaneet aamupalaksi neljänviljanpuuroa, hilloa ja "aamujuoman", joka on ymmärtääkseni jonkinlainen tee.

Aamupäivän välipalana on luumuja. Lounaaksi on tarjoiltu seljankaa ja leipää ja aterian jälkiruuaksi karamellikiisseliä hillon kera.

Iltapäivän välipalana on kaali-jauhelihapaistosta, piimää ja puolikas sämpylä.

Ruokamaksu on Tallinnassa kunnallisessa päiväkodissa hieman yli 1 euron per päivä / lapsi, joten koen saavani maksulle erittäin hyvän vastineen.