Itsenäisyyspäivänä meidän perheemme elämä romahti, kun saimme tiedon mieheni sairaudesta. Se oli musta, hurja, epätodellinen päivä täynnä sellaista suonet tukkoon lyövää kuolemankauhua, mitä ei oikein osaa kuvitella ja mitä en enää edes pystyisi tuntemaan. Onneksi.
Ajatella, että senkin päivän päätteeksi on mennyt nukkumaan ja herännyt seuraavana aamuna puuronkeittoon. Nyt päivästä on taas vuosi enemmän aikaa. Näinä vuosina on pitänyt monta kertaa hengittää syvään, ja herätä yhä uudestaan puuronkeittoon. Kun ei sinne kauhuunkaan voi jäädä, sillä sitä ei jaksa.
Ja siitä se lähtee. Yhden askeleen jaksaa aina ottaa, eikä pidemmälle tarvitsekaan ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sananen! Ole samaa mieltä, eri mieltä, haasta, korjaa virhe, ihmettele, anna lisätietoa, mitä tahansa, omalla nimelläsi tai nimimerkillä, mutta pysy asiallisuuksissa.