Yhtä lailla tiesin, että tätä kirjaa minun ei pidä mieheni sairauden aikana lukea.
Alkukesästä kirja tuli kirjakaupan hyllyssä vastaan ja hetken mielijohteesta sen nappasin. Näköjään oli mieli valmis sen lukemiseksi.
Olin lukenut kirjasta aika monta arvostelua. Kaikissa oli todettu, kuinka musertavan surullinen kirja on.
Luin kirjan parilta istumalta. Olin valmistautunut suuriin tunnekuohuihin ja nenäliinapaketin tyhjenemiseen.
Vaan eipä tapahtunut mitään. Kirja on valtavan hieno, sydämeenkäypä, kaunista kieltä ja todellakin musertavan, pakahduttavan surullinen. Kertakaikkisen suositeltava teos.
Taitaa vain olla niin, että kun on itse käynyt samat asiat läpi (vielä Lundánejakin nopeammassa tahdissa), niin oma sielunliikahdusmittari ei kovin helposti värähdä. Kirjaa lukiessa lähinnä vain nyökyttelin: juuri noin, tismalleen tuolla tavalla, tiedän tunteen.
Onneksi en lukenut kirjaa mieheni sairastaessa. Se olisi ollut aivan liian hirveää ja turhaa itsensä kiusaamista. Nyt Viikkoja, kuukausia puki kauniisti sanoiksi monia sellaisia fiiliksiä, jotka olivat ja ovat valitettavan tuttuja.
Tämän aihepiirin postauksiin haluaisin aina kommentoida jotain, mutta lopulta kaikki sanat tuntuvat aina yhtä hölmöiltä...
VastaaPoistaMutta tuo Lundanien kirja oli kyllä hyvä (ja koskettava) kun aikoinaan sen luin itse. Ehkä se oli sinulla oikea aika lukea tuo kirja juuri nyt, ja kaiken ei onneksi tarvitse viiltää sydänjuuria myöten. Uskon, että nekin tunteet olet käynyt läpi oikeassa elämässä, ei tämän kirjan tarvinnut niitä enää nostaa esiin. Joskus riittää, että joku muu pukee sanoiksi niitä ajatuksia ja kokemuksia, joita on itse käynyt läpi...
Aika oli ilmeisen oikea. Tuli luettua, mutta enpä usko, että siihen enää uudestaan palaan.
VastaaPoistaEi huolta oikeista sanoista. Ne tulee sitten kun tulee.
Juuri kuten ekassa virkkeessään kirjoittaa.
VastaaPoistaOma kokemukseni kirjasta, kun luin sen vuosia sitten, vailla mitään kosketusta aihepiiriin, oli yhtä vuolasta itkua.