Pelin henki

Blogi alkaa herätä joulukoomasta. Käynnistetään näppäilyä näyttämällä muutama kuva Stanfordin yliopiston miesten korijoukkuueen pelistä, jossa olin pari päivää ennen joulua. Hyvää peliä, loistavaa viihdettä. Kun vielä tietäisi, olivatko kotijoukkueen vaihtopenkille unohtuneet dollarit tippuneet pelaajan taskusta vai oliko joku katsoja heittänyt tippiä. 

 

 

 

 

Toivotus hyvän joulun

Rauhallista, juuri oman mielen mukaista joulua sinulle, hyvä lukija.

Merry Christmas, Happy Holidays, Happy Hanukkah - choose yourself. I hope your holiday season is peaceful and full of good moments.

Rõõmsaid ja rahulikke jõulupühi sinule, kallis lugeja.

Tiedoksi suomalaisille freelance-toimittajille maailmalla

Pari viikkoa sitten olen perustanut Facebookiin ryhmän nimeltä Suomalaisfreelancerit maailmalla.

Jos satut olemaan ulkomailla asuva ja erityisesti suomalaisille tiedotusvälineille työskentelevä toimittaja, valokuvaaja tai graafikko, niin etsi ihmeessä ryhmä FB:stä ja liity porukkaan.

Toiveissani olisi, että yksin töitään eri puolilla maailmaa puskevat vapaat dzurnalistit pääsisivät kollegojen seuraan edes virtuaalisesti. Jos vallan hurjiksi äidytään, voisimme jopa oppia toisiltamme uutta ja kehittyä työssämme.

Zen ja etusormella sohimisen taito

Härpätinorientoitunut perhe vastaanottaa vieraansakin sähköisellä aanelosella. Lentokentällä odotellessa voi iPadin kalligrafiasovelluksella askarrella vastaanottotervehdyksen.

Alis volat propriis

Piilaakso on hyvin kiinnostava paikka asua. Täällä lähes kaikki tuntuu mahdolliselta. On kovasti inspiroivaa elää ympäristössä, jossa ihmisiä ei tunnu rajoittavan "ei noin kuulu tehdä" -tyyppinen ajattelu. Kaikkea voi kokeilla. On mieletön ajatus, että kuka tahansa vastaantuleva ihminen voi olla oman ammattialansa ehdotonta maailman huippua. Täällä on helppo alkaa itsekin tehdä hulvattomia suunnitelmia, jotka pohjoisemmassa asuen saattaisi tunkea syvälle mielensä pohjalle, koska ne tuntuisivat niin älyttömiltä.

Mutta Piilaakso on myös hyvin ahdas. Ihmisiä vain on liikaa tämän kokoiselle alueelle. Maisemat eivät ole kummoiset. Täällä ei ole historiaa eikä paljon kiinnostavia nähtävyyksiä (mistä toki sopii älähtää vastaan).

Piilaakso on ihmeellinen, epätodellinen kupla. Ihmiset tulevat tänne hakemaan menestystä. Juuri kukaan ei ole täältä kotoisin. Vauhti on kova, väki tulee ja menee.

Niin silmiäavartavan hieno kokemus kuin onkin täällä asua, tämä kaikki ei tunnu kovin omalta.

Olin perheeni kanssa pitkän viikonlopun Kaliforniasta seuraavana pohjoiseen sijaitsevassa Oregonin osavaltiossa. Portlandin kaupungissa, jossa aikamme vietimme, oli saman tien varsin kotoinen olo.

Huomasin taas, kuinka tärkeä asia omalle viihtymiselle on omaa silmää miellyttävä maisema. Portlandia ympäröi hieman suomalaistyyppinen luonto, jolle lumihuippuiset vuoret tuovat oman, täkäläisen komean lisänsä. Portlandin läpi virtaa joki, mikä tekee saman tien kaupungista elävän.

Kaupunkia ympäröivät seudut olivat mukavan inhimillisiä. Tavallisten ihmisten tavallisia koteja, maatiloja ja hauskoja pikkukyliä.

Ennen kaikkea reissu oli tärkeä muistutus Yhdysvaltojen suuruudesta ja sen valtavasta maisemien ja kulttuurien kirjosta. Jos tuntemukset yhtä yksityiskohtaa ovat nihkeät, se ei saa johtaa siihen, että tuomitsee kokonaisuuden.

***

Otsikko on Oregonin osavaltion tunnuslause, joka on englanniksi käännettynä kutakuinkin "She Flies With Her Own Wings".

Eilisen lukemisia: Postikorttimurhat

Olen tainnut lukea kaikki Liza Marklundin dekkarit ja yleensä pitänyt niistä kovasti. Postikorttimurhat ei tee poikkeusta. Aloitin kirjan lukemisen kampaajan tuolissa, ja juoni kiskaisi sen verran hyvin mukaansa, että rykäisin kirjan loppuun saman päivän iltana. Postikorttimurhat Marklund on kirjoittanut yhdessä James Pattersonin kanssa.

Lukutahti ei kerro verrattoman ylivoimaisesta lukunopeudestani, vaan siitä, että Postikorttimurhat on keveää, rivakkalukuista tavaraa. Se on melko yllätyksetön, perinteiset dekkarijuonenkäänteet sisältävä romaani, mutta omassa lajissa hyvin viihdyttävä ja koukuttava.

Tuskin jonkin ajan päästä enää muistan, mistä romaanin juonessa oli kyse, mutta sama se. Teos toimi mainiona aivot narikkaan -viihdepläjäyksenä totisemman lukemisen lomassa. Hauskan tuttuuden tunteen lukemiseen toivat ne kirjan hetket, joissa tarina käväisi Kaliforniassa ja Suomessa.

Kirjan pahikset olivat muuten harvinaisen kuvottavia. Toivottavasti heillä ei ole tosielämän esikuvia.

Homma näpeissä

Opiskelin aikanaan vuoden verran liiketaloutta, kehnoin tuloksin. Opintoala oli minulle täysin väärä, mutta onneksi jaksoin olla luennoilla hereillä. Kaikenlaista hyötyä on siitäkin tarpomisesta ollut.

Erityisen iloinen olen siitä, että vaivauduin konekirjoituksen luennoille. Kymmensormijärjestelmän oppiminen osoittautui sittemmin äärettömän tärkeäksi taidoksi.

Kymmensormitekniikkani ei ole lähimainkaan täydellinen, mutta riittävän hyvä siihen, että pystyn tutulla näppäimistöllä kirjoittamaan pitkiä tekstejä nopeasti ja ilman sormiin tuijottamista. En voi käsittää, miten voisin tehdä kirjoitustöitäni ja -harrastuksiani, jos en siihen pystyisi.

Mielestäni konekirjoitus (tai mikä ikinä nimitys olisikaan) saisi olla pakollinen oppiaine jo peruskoulussa. Tietokoneella tehtävät työt tuskin tulevaisuudessa vähenevät. Näppäimistön hakkaamiseen käytetään huikeita määriä aikaa. Kuinka paljon oma työ voisikaan sujuvoitua, jos ottaisi asiakseen opetella oikean kirjoitustekniikan? Minä koin valtavan muutoksen yhdellä konekirjoituksen peruskurssilla. Jo perusosaaminen vie taitoa paljon eteenpäin, saati sitten, että tekniikan hioisi aivan loppuun saakka.

Yläkouluaikoinani koulussamme sai vielä valita konekirjoituksen valinnaiseksi aineeksi. Mikähän mahtaa nykyään olla tilanne suomalaisissa kouluissa, vai onko jo perusoletus, että tenavat ovat oppineet sujuvan kirjoitustekniikan itsekseen? Vaikka olisivatkin, niin aina voi treenata lisää.

Vapaa

Olen saanut ja saan valita asuinmaani ja -paikkakuntani, aviopuolisoni, koulutukseni, työni, maailmankatsomukseni, poliittisen kantani, ruokani, vaatteeni ja harrastukseni.

Tiedän olevani huikean etuoikeutettu. Sen koetan pitää mielessä joka päivä enkä vain tänään.

Onnea, Suomi, ja kiitos antamistasi mahdollisuuksista. Koetan tehdä niillä tolkullisia asioita.

Täpinässä

Tämä heppu on ollut mielessäni, kun ajattelen tulevaa viikonloppua. Luvassa on luultavasti paljon seesteisempää meininkiä kuin Samilla. Hermostuneen kiroilun sijaan oletan päästeleväni enemmänkin intohihkaisuja ja äimisteleviä huokauksia.

Kiinnostava nähdä, näkyykö manaileva viiksivallu kansallispuistossa mitenkään.

Sagen Sie bitte Emmental!

Amerikkalaiset tai pitkään Amerikassa asuneet ovat yleensä mahtavia valokuvattavia. He poseeraavat rennosti ja tottuneesti sekä hymyilevät kuvissa. Aina.

Ero Suomeen on tässä asiassa valtava. Kun kuljen Suomessa kameran kanssa juttukeikalla vaikkapa jossakin tapahtumassa, olo on kuin Mooseksella. Ihmismassat väistyvät edestäni ja saan kulkea tyhjää baanaa, kun väki kurkkii pelokkaana kaulassani roikkuvaa sielunsyöjää. Tietysti suomalaisistakin rentoja kuvia saa. Se vain vie hieman kauemmin aikaa kuin täällä.

Amerikkalaisten taito opettaa aivan pienet lapsetkin hymyilemään ja poseeraamaan kameralle on täysin mykistävä. Parivuotiaat tattiaiset keskeyttävät leikkinsä ja loihtivat kasvoilleen hymyn, kun äiti niin käskee.

On äärettömän huvittavaa nähdä, kuinka omat lapset ovat nopeasti oppineet täkäläisiltä aikuisilta ja lapsilta tämän taidon. Kun nykyään otan jälkikasvustani kuvia, esikoiseni vetäisee suunsa pakonomaiseen, hassuun irvistykseen. Olin suorastaan järkyttynyt, kun ensimmäisen kerran tämän tajusin. Olen koettanut sanoa hänelle, että ei ole pakko hymyillä, mutta hieman huonoin tuloksin. Viime aikojen kuvissa poikani on alkanut näyttää luonnottomalta virnistelijältä.

On kamerakoulutuksessa puolensakin. Omat lapseni ovat niin tottuneita vanhempien jatkuvaan kuvaamiseen, että eivät juokse Canonia karkuun. Digiaikakauden lapsina he tietysti myös haluavat nähdä kuvat heti kameran näytöltä ja ottaa kuvia itse.


Tämän postauksen kuvat ovatkin kolmevuotiaani otoksia kalifornialaiselta leikkipaikalta.

PS Ottaa päähän. Vuosikausia olen käyttänyt erilaisia Bloggerin blogipohjia, mutta ikinä en ole törmännyt sellaisiin asetteluongelmiin kuin tämän pohjan kanssa. En saa fontteja, niiden kokoa ja rivivälejä asettumaan millään. Pitänee lähiaikoina vaihtaa pohjaa. 

Kuluttaja juhlii

Aiemmin tällä viikolla pähkäilin, milloin paperisen sanomalehden ohessa mainostavat kauppiaat laittavat kaikki paukut peliin loppuviikon Black Friday -huumaa varten.

Se selvisi torstaina, eli kiitospäivän aamuna.

Silloin täytyi lähestulkoon hakea kottikärryt, jotta jaksoi kantaa päivän lehden sisälle.

Nähtävästi mainostaminen kannattaa. Illalla klo 22:n jälkeen lähdimme ajelemaan kotia kohti kyläpaikastamme, jossa meillä oli ollut ilo viettää kiitospäivää. Kuvittelimme liikenteen olevan rauhallista.

Moottoritie oli tukossa. Liikenne seisoi. Kaikkein pahiten se seisoi niiden liittymien kohdalla, joissa ihmiset pyrkivät ostoskeskukseen.

Tässä maassa on ihmisillä todella vähän lomia ja yleisiä vapaapäiviä. Ymmärrän alennusmyynnit ja niihin liittyvän intoilun, mutta minun on hyvin hankala käsittää sitä, että ihmiset ovat valmiita vaihtamaan harvat vapaahetkensä rauhassa perheen parissa siihen, että he lähtevät jonottamaan myöhään illalla moottoritielle, jotta pääsevät ale-ostoksille Walmartiin.

Perjantain San Jose Mercury Newsissä kolumnisti Mike Cassidy puki erittäin hyvin sanoiksi ajatukseni ostoshuuman alkamisesta:

"I can't think of a better way to ruin Thanksgiving, a holiday that is glorious in its simplicity. No gifts, no shopping required, just the gathering of loved ones for a hearty, sometimes too hearty, meal and a chance to stop and consider how good we have it, even when we don't have it great. 

I don't want to sound holier than thou. I don't want to be a party pooper. But when I see the pictures of what looks like Occupy Best Buy, with bargain hunters lined up at the store, I can't help recalling other scenes of God-awful lines of people waiting." 

Oho

Korjatessani kirjoitusvirhettä esittelytekstini kolmannesta (argh!) lauseesta, tuli mieleeni hengen lujuutta ja nöyryyttä opettanut kokemus jostakin vähintään kymmenen vuoden takaa.

Olin opiskelija tavanomaisessa jokakeväisessä kesätöidenhakupaniikissa. Hakkasin hakemuksia sinne tänne ilman päätä ja häntää.

Erääseen lehteen lähetin mielestäni todella vakuuttavan hakemuksen. Harmittelin, kun lehdestä ei kuulunut mitään. Vilkaisin uudestaan hakemuskirjettäni.

Olin kirjoittanut hakemuksessa jotakin vahvasta kielioppiosaamisestani.

Minulla oli kirjoitusvirhe sanassa "kielioppi".

Toivottavasti kyseisessä lehdessä ei kopioitu kirjettäni kovin monelle ilmoitustaululle viikon parhaana huumoripläjäyksenä.

Onks pakko, jos ei haluu?

Suomalaisen voi viedä pois Suomesta, mutta ei Suomea pois suomalaisesta.

Jos kaupan kassa haluaa maksamisen päätteeksi heittää kanssani high fiven, tunnen oloni harmaaksi heinäseipääksi, joka meinaa pyörtyä kesäpäivän auringonpaisteeseen.

Huomisen kiitospäivän hengessä olen kiitollinen mahdollisuudesta olla pitämättä kaikista aurinkoisen Kalifornian piirteistä.

Ohut kuin tiistain lehti

Suomalaiset sanomalehdet ovat perinteisesti kaikkein ohuimpia juuri tiistaisin. Viikonlopun tapahtumista on kirjoitettu maanantaina, eikä tulevan viikonlopun asioihin kohdistuva ilmoittelu ja mainonta ole vielä järkevää.

Kyseessä taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö. Ainakin San Jose Mercury News on tiistaisin todella ohut lätty. Nyt huomaan, että Virossa asuessani en ajatellut asiaa, sillä Postimees ja Eesti Päevaleht ovat joka tapauksessa aina niin pieniä (suomalaisen pari kertaa viikossa ilmestyvätn paikallislehden kokoisia), että eroa ei huomannut.

Yllätyin eilen maanantaina, kun hain muovipussiin pakatun aamun lehden autotallimme oven edestä (jep, siihen ne heitetään, ihan niin kuin elokuvissa). Lehti oli todella vähäsivuinen. Tänään tiistaina lehden välissä oli ohut mainosläjä, mutta edelleen sivuja oli yllättävän naftisti.

Onko tämä tyyntä myrskyn edellä? Thanksgiving ja Black Friday tulevat, kuten jo aiemmin oli puhetta. Luulisi, että tässä kohtaa kauppiaat laittaisivat kaikki paukut peliin. Tuleeko keskiviikkoaamuna autotallin oveen lommo, kun postimies nakkaa mainostiiliskiven kohti kotiamme?

Kiukulla kuvaamisesta

Eikö tämä ole vähän hullua? Ensin kehitetään kännyköistä mahdollisimman pieniä, sulavalinjaisia, tyylikkään elegantteja - ja sitten aletaan kehittää erilaisia niihin kiinnitettäviä lisäosia.

Eilisaamuinen San Jose Mercury News kertoi iPhoneen ja muihin älypuhelimiin liitettävistä objektiiveistä. Puhelimen kameralla voi halutessaan jo ottaa laajakulmakuvaa tai yksityiskohtiin menevää makrokuvaa.

Mikäpäs siinä. Kiva olisi kokeilla käytännössä, tulisiko pikkuputkea käytettyä. Otan iPhonellani paljon kuvia, koska se on koko ajan mukana ja kamera on hyvä. Miksei kuvaamisrepertuaaria voisi laajentaakin.

Toisaalta puhelimen kameran etu on juuri sen käytön sujuvuudessa: kamera otetaan taskusta ja painetaan nappia. En oikein jaksa ajatella, että jaksaisin alkaa asennella objektiivia.

Mutta tämä ei oikeastaan ollut itselleni kyseisen lehtijutun tärkein pointti. Verenpaineeni alkoi nousta tavasta, jolla tässäkin jutussa kuvaamisesta puhuttiin.

Digikuvauksesta ja valokuvauksesta ylipäänsä on tullut valtavan suosittua. Mutta tekniikan kehittymisen myötä koko aiheesta puhuminen on mennyt perä edellä puuhun ryömimiseksi.

Nykyisin kuulee keskusteluita, joissa joku ihailee toisen isoa digijärjestelmäkameraa ja huokailee, kuinka mahtavan hyviä kuvia sillä tulee. Samalla häpeillään pientä digipokkaria.

SJMN:n jutussakin todetaan, että puhelimen ja pienen putken yhdistelmällä voi saada "yhtä hyviä kuvia kuin kalliilla järjestelmäkameralla".

Mistä lähtien kamera on alkanut ottaa itsekseen kuvia? Mistä lähtien kameran hinta on alkanut vaikuttaa näin rajusti kuvien laatuun? Väittäisin, että ihmistä etsimen takana tarvitaan vielä.

Mitkään linssit, putket ja pikselimäärät eivät auta, jos kuvaaja ei opettele tilanteen tajua, sommittelua, kuvakulman valintaa, rajaamista, liikkeen suuntia, valon hyödyntämistä, kuvattavien ihmisten ohjaamista ja kaikkia niitä asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kameran tekniikan kanssa. Jos ei tunne edes kultaisen leikkauksen käsitettä, voisi ennen kameran hankkimista tutustua taidehistorian oppikirjoihin.

Miettikää, mikä loukkaus ammattikuvaajalle on, jos joku tulee sanomaan, kuinka "helppohan sun on kuvata, kun sulla on tuollaiset vehkeet". Kyllä, ammattikuvaaja tietenkin tarvitsee ammattilaisen kaluston, mutta hän pystyisi tekemään pelkästään digipokkarin ja ei-teknisten taitojen avulla oikein hyvää jälkeä.

Puhisevin terveisin bloggaajanne, joka on vähitellen siirtynyt kameran AUTO-asennosta CA-asennon kautta Av-asentoon ja riemuitsee f-arvo-oivalluksista

(kuvituksena ottamani kuva gibboniapinasta Oaklandin eläintarhassa. Huomatkaa tyylikäs asettelu keskelle, apinan toisen käden puuttuminen, taivaan puhki palaminen, apinan pimeä naama ja epätarkkuus. Nice.)

Lähiaikoina vastassa paljon mainoksia

Kuinkahan monessa ylioppilaskokeessa tai pääsykokeen kuvantulkintatehtävässä on ollut tehtävänä tulkita jotakin Adbustersin vastamainosta? Teininä oli suuri oivallus, kun tajusi lukion psykologian/uskonnon/äidinkielen mediakurssin oppikirjan kuvaa katsellessa, että otoksessa ei olekaan kaikki niin kuin on tottunut näkemään.

Aviomies nappasi kauppareissulla mukaansa Adbusters Magazinen. Melko jyrkkää luettavaa ja varsin vaihtoehtoista ulkoasuleikittelyä, kuten toki olettaa sopii.

Tällä hetkellä Adbusters näyttää keskittyvän Wall Streetin valtaamiseen, mutta kuvioissa on edelleen Älä osta mitään -päivä.

Nyt vasta tajuan, että päivä on Pohjois-Amerikassa 25.11. eli sama (tietenkin!) kuin yhdysvaltalaisen ostohurmion huipentuma Black Friday. Kiinnostava nähdä, kuinka pahasti Adbustersien laps' hankeen hukkuu, unhoittuu, kun täkäläiset rynnivät omille hulluille päivilleen.

Tämän postauksen klassinen McDonalds-vastamainos on Adbustersien vastamainossivulta.

Eilisen kuvia: Japanese Tea Garden

San Franciscon Golden Gate Parkissa sijaitseva Japanese Tea Garden oli marraskuisen perjantain rauhassa mitä kaunein.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Koulutielle asuntokauppojen kautta

Naapurimme kertoivat tänään ostaneensa talon naapurikaupungista. Muutto on edessä noin vuoden kuluttua.

Syynä muuttoon on perheen esikoisen koulun alku. Esikoinen täyttää ensi vuonna viisi vuotta.

Naapurien tilanne on tyypillinen esimerkki siitä, miten lapsen koulun valinta vaikuttaa amerikkalaisen perheen koko elämään. Hyvämaineinen koulu ja koulupiiri ovat äärimmäisen tärkeitä asioita. Naapurimmekin ovat kulkeneet useissa lähiseudun kouluissa tutustumassa ja miettimässä, mihin opinahjoon haluavat pilttinsä laittaa. Nämä naapurit päätyivät yksityiskoulun sijasta "tavalliseen" kouluun, public schooliin.

Naapurit kertoivat karua tarinaa siitä, kuinka joihin kouluihin lähialueella on hirvittävä tunku. Pariakymmentä aloituspaikkaa voi tavoitella toistasataa lasta. Neljä-viisivuotiaat koulunaloittajat käyvät soveltuvuuskokeissa, ja joissakin kouluissa vaaditaan lapsesta jopa useampi suosituskirje.

Suomenkin koulujärjestelmässä on minusta paljon epäkohtia, mutta täkäläisestä meiningistä ollaan sentään vielä aika kaukana.

Eilisen lukemisia: Nenäpäivä

Pöh. 

Harmittaa, kun haluaisin sanoa, että pidin kovasti Mikko Rimmisen Nenäpäivästä. 

Kirjassa ovat kaikki asiat kohdillaan. Nenäpäivä on hieno, epätavanomainen tarina aiheesta, joka todellakin on syytä nostaa esiin. 

Rimmisen kieli on aivan hämmentävää. Mitään vastaavaa en ole nähnyt, ja on komeaa, että taitava kirjoittaja on osannut luoda täysin omannäköisensä tavan taivutella suomen kieltä uuteen uskoon. 

Kirjan lopun takaa-ajokohtaus on ihmeellisimpiä, liikuttavimpia ja absurdeimpia poliisi jahtaa -kuvauksia, mitä olen koskaan lukenut tai nähnyt. 

Päähenkilö Irma on kertakaikkisen riipaiseva. Häntä haluaisi halata ja hänelle haluaisi ryhtyä ystäväksi. Kaikki muutkin kirjan ihmiset ovat niin lihaa ja verta olevia arkisia hyviä suomalaisia, että lähes rinnasta kivistää. 

Silti on tunnustettava, että kirjan lukeminen oli minulle rämpimistä. Kuten aiemmassa postauksessa totesin, olin aloittanut kirjan varmaan kolmesti ennen kuin vasta neljännellä kerralla pääsin lukemisen makuun. Senkin jälkeen kävi toistuvasti niin, että jaksoin sivun, jaksoin kaksi ja sitten jo alkoi ajatus harhailla. 

Minusta alkoi tuntua, että Rimmisen tyyli toimisi paremmin silloin tällöin käytettävänä tehokeinona kuin koko romaanin mitalta. Rimmisen kielen luovuus ja maanläheisyys oli niin päälle vyöryvää, että vähempikin olisi minulle riittänyt. 

Irmaa hävetti koko ajan. Minuakin hävetti. Olenko jo totuttanut itseni niin kiivaaseen lukemiseen ja jatkuviin statuspäivitysten vaihtumisiin, että pysähtyminen hieman mutkaisemman kielen äärelle ei enää onnistu? Ajelenko sujuvasti moottoritietä, mutta Keravan pienemmillä kaduilla pujotellessa alkaa jo mennä hermo? Ei niin saa käydä! 

Nenäpäivä ei jättänyt kylmäksi. Voin sitä ehdottomasti suositella. Minulle se vain oli hieman liian hidas. Anteeksi, Irma. 

Älä syö keltaista lunta, lapsoseni

Tyypillinen Yhdysvaltoihin liittyvä klisee on se, että täällä kaikkea pitää varoa ja että kaikesta varoitetaan.

Se stereotypia ei mene aivan metsään. Varoituksia ja varomista näen täällä naurettavan paljon, maalaisjärjen käyttöä harmillisen vähän.

Mutta ei täällä silti tarvitse hysteerikkojen kanssa päiviään viettää. Arki pyörii eikä koko ajan tarvitse olla varpaillaan. Siksi eräs episodi taloyhtiömme viheralueella sai minut puhisemaan kiukusta ja epäuskosta.

Minusta on päivänselvää, että jos lapsi haluaa kiivetä puuhun, hän saa kiivetä puuhun. Lähdin esikoisen kanssa katselemaan pihan puita ja selvittämään, mihin voisi järjellisesti kiivetä.

Sellaista ei meinannut löytyä. Lähes kaikkien puiden alimmat oksat olivat liian korkealla.

Lopulta löytyi puu, jonka alaoksalle sain kolmivuotiaani nostettua istumaan ja roikkumaan. Tenava oli onnellinen. Äiti samoin. Vihdoin jotakin muuta kuin valmiiksi mietittyjä, superturvallisia lakimiesten tarkastamia leikkikenttien kiipeilyseiniä.

Lapsen riippuessa puussa paikalle saapui naapurimme, mukava tolkun ihminen. Hän hieman hätkähtäen totesi, että kappas, lapsi on puussa. Minä selitin innoissani, että jee, lopultakin löysimme puun, johon lapsen saa nostettua ja harmittelin ääneen, kuinka muissa puissa oksat olivat  liian korkealla.

Siihen naapuri hieman vaivaantuneena totesi, että niin on luultavasti tarkoituskin.

Minä aloin kerätä loksahtanutta leukaani nurmikolta ja koetin näyttää vähemmän tyrmistyneeltä.

Naapuri jatkoi, että puissa kiipeilyä ei luultavasti katsota oikein hyvälltä. "Turvallisuussyistä, tiedäthän."

Sanoin, että en taatusti haasta ketään oikeuteen, jos lapseni oman mokani takia tippuu puusta.

"Yeah, but the lowest common nominator will", vastasi naapuri.

Välillä minun on hyvin vaikea ymmärtää tätä maata.

Liian paljon hyviä tarinoita

Mietin päivät pitkät hyvää kirjoittamista ja haluaisin tulla pirun hyväksi tarinankertojaksi. Eipä ihme, että Saska Saarikosken postauksen otsikko Stipendiblogissa herätti huomioni.

Saarikoski kirjoittaa, että "brittilehtiä lukiessa tuntuu kuin yhtäkään featurea ei voisi kirjoittaa vain sulavasti ja sujuvasti, asian ehdoilla. Ei, kaikki pitää hukuttaa kaunokirjalliseen kikkailuun ja kevyeen leukailuun - -"

En tunne brittilehtien tyyliä niin hyvin, että voisin sitä kommentoida, mutta amerikkalaisia lehtiä lukiessa tunnistan kyllä ilmiön.

Täkäläisissä lehdissä kyse ei mielestäni ole brittiläisten virtuuoosimaiseen nerokkuuteen pyrkivästä sanailusta. Täällä sen sijaan haetaan vetävää tarinaa.

Voi kyllä, kannatan ehdottomasti tarinallista kerrontaa. Se imaisee lukijan, saa kiinnittämään huomiota hankaliinkin asioihin, pakottaa olemaan tekstin ääressä.

Mutta välillä mietin, onko aivan jokainen juttu aloitettava vedet silmissä meksikolaisen immigranttiperheen elämäntilannetta kuvaillen. Lukija tietää jo siinä kohtaa, että jutun viimeiset lauseet viittaavat perheen epävarmaan tulevaisuuteen, ja lopuksi pohditaan, onko "tämä se Amerikka, mitä Capitol Hillillä halutaan".

Ihailen täkäläisten toimittajien taitoa kirjoittaa tarina minkä tahansa aiheen ympärille. Välillä siitä vain tulee liian ilmeistä, liian toistavaa, liian ennalta-arvattavaa.

Toisaalta - jos lehden ulkoasu on niin rutikuivan mitätön ja hankalasti luettava kuin vaikkapa paikallislehdessäni San Jose Mercury Newsissä, niin en ihmettele, että tarinaa haetaan. Jotenkin lukija on koetettava lehteen koukuttaa, sillä muuten lehteen ei viitsisi tarttua kukaan.

Luettavaa Laaksosta

Siinä sitä nyt olisi luettavaa 630 sivun verran. Menin kirjakauppaan etsimään syntymäpäivälahjaa, mutta päädyinkin lopulta ostamaan itselleni tämän. 

Piilaakso tekee ihmiselle kummia juttuja. En ole ollut elämässäni aiemmin juurikaan innostunut tekniikasta enkä vielä muutama vuosi sitten tainnut edes tietää, kuka on Steve Jobs. 

Nyt Jobsin elämäkerran lukeminen kiinnostaa kovasti. Samalla toivon oppivani paremmin ymmärtämään aluetta, jolla nyt asun. Walter Isaacsonin teos lienee hyvin vahvasti myös Piilaakson historiaa. 

Luettavanani on parhaillaan myös toinen Piilaaksoa käsittelevä kirja, jonka sisältö liippaa läheltä omaa elämäntilannettani paljon Jobs-raamattua enemmän. 

Raija Rapon ja Marita Seulamo-Vargaksen kirja Silicon Valley Journey - Experiences of Finnish IT Startups from Dot-Com Boom to 2010 vaikuttaa parin luvun lukemisen jälkeen teokselta, joka aivan jokaisen suomalaisen Piilaaksoon lähtijän tulisi lukea. Jos printtiversiota ei saa käsiinsä, voi kirjan ladata luettavakseen tältä Tekesin sivulta. 

Kummastakin opuksesta kirjoitan lisää, kunhan olen ne lukenut.

Toimittaja, syöpä ja paha mieli

Muun muassa Aamulehden Valo-liitteessä ja Turun Sanomien TS.-liitteessä on muutama päivä sitten ilmestynyt Aamulehden toimittajan Elina Laurilan kolumni nimeltä En kestä sairaita lapsia. Ohessa teksti kokonaisuudessaan. 

Ruudussa suurisilmäinen taapero katsoo suoraan kameraan ja höpöttää niin kuin lapset tekevät. Kun hän juoksee pois takaisin leikkeihinsä, takaraivoa leikkaava pitkä arpi paljastuu television katsojille. Tämä on hyväntekeväisyysohjelmia katsoneille tuttua kuvastoa. Kun kerätään rahaa syöpäpotilaille, ohjelmassa esitetään taatusti ainakin yksi syöpää sairastavasta lapsesta ja tämän vanhemmista kertova pätkä.Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, olen joutunut vaihtamaan kanavaa aina, kun muuten iloisissa tunnelmissa etenevä show alkaa kertoa sairaiden lasten tarinaa. En kestä haastateltujen vanhempien silmissä kiilteleviä kyyneliä. En edes silloin, kun tarinalla on onnellinen loppu.Toki elävät esimerkit tekevät varmasti hyvää varainkeruuta ajatellen. Vanhemmat tuskin tälläistä lietsomista kaipaavat, sillä pelon aiheita on muutenkin aivan tarpeeksi.

Kyllä, minuakin itkettää ja vääntää vatsasta katsoa lasten kärsimystä, mutta se on hävettävän pientä verrattuna siihen, mitä sairas lapsi ja hänen 

vanhempansa näkevät ja kokevat.

Syöpä ei vain valitettavasti ole "iloisissa tunnelmissa etenevä show". 


Olisi tietysti kiva, jos voitaisiin puhua lapsisyöpäpotilaistakin söpösti ilman yhtäkään vakavaa tosiasiaa. Mitäpä niistä sairaista lapsista. Pääasia, että kotisohvalla ei vain kukaan järkyty.

Toivottavasti kaikki toimittajat eivät ole sellaisia, jotka ahdistuvat leikkausarven näkemisestä televisioruudussa.



(pahoitteluni, en onnistu saamaan tämän postauksen teknisiä asetuksia järkeviksi millään) 

Kansainvälinen hillopurkki

Kaavin pannukakun päälle viimeiset jämät mansikkahillosta. Vasta näin hillon elinkaaren loppumetreillä aloin tarkemmin lukea, mitä purkin etiketissä lukee. 

Purkin etupuolella hillo on merkiltään "Cambridge & Thames".

Tuoteselostekyljellä on valkoinen laatikko, jossa lukee "German Recipe".

Lopulta kerrotaan, että tuote on "Designed in USA", mutta hillo on "Made in Egypt".

Anteeksi nyt vain, hillofirman markkinointiosaston väki, mutta tuotteenne englantilais-saksalais-egyptiläis-amerikkalainen henki jätti tämän kuluttajan hieman kylmäksi.

Näkömuisti

Olen armoton muistilappujen kirjoittaja. Erivärisiä post it -tarroja on joka paikassa. Lisäksi teen muistiinpanoja kalenteriin, muistikirjoihin, iPhonen muistivihkoon sekä puhelimella ja läppärillä mainioon Evernote-ohjelmaan, jota ilman en enää osaisi olla.

Sähköisten muistiinpanovälineiden käyttöä olen koettanut lisätä ja kirjoittaa esimerkiksi tekeillä olevien lehtijuttujen rakennesuunnitelmia Evernoteen.

Joka kerta olen todennut, että ei ole lyijykynää ja muistivihkoa  voittanutta.

Suunnittelu- ja mietintävaiheessa minun täytyy saada pähkäillä isompia kokonaisuuksia paperin ja kynän avulla. Kun työ on vähän pidemmällä ja pääsen kirjoittamaan pidempiä pätkiä, voin jo siirtyä koneelle. Mutta ennen sitä vihko täyttyy ranskalaisista viivoista, miellekartoista, plussista, miinuksista ja punaisen yliviivaustussin jäljistä.

Eilisiltana aloin jo vakavasti miettiä fläppitaulun hankkimista, sillä teki mieli ideoida erästä juttua miellekartan avulla isolle paperille.

Vaikka olen täysin piirustustaidoton, huomaan vuosi vuodelta enemmän käyttäväni näkömuistia asioiden hahmottamisessa. Jokin asiakokonaisuus rakentuu minulle ymmärrettäväksi, kun teen siitä konkreettisesti kynällä mieleiseni kaavion.

Puhelinnumeroita ja pin-koodeja muistan ulkoa melko paljon sen takia, että näen numerosarjat kuvana päässäni. Joskus muistan, millaisella kynällä ja millaiselle paperille olen jonkin numeron kirjoittanut ja pystyn palauttamaan mieleeni kuvan tästä kokonaisuudesta.

Sama pätee siis juttujen suunniteluunkin. Kun olen touhukkaasti vedellyt miellekartan viivoja sinne tänne ja laittanut palapelin kasaan, olen turvallisin mielin. Toisille ihmisille käsittämätön suttu jää päähäni varsin hyvin ja voin edetä levollisesti haastatteluja ja jutun kirjoittamista kohti.

Eilisen lukemisia: Parvekejumalat

Tänä aamuna herätessä meinasi olla silmä poskella. Syytän Anja Snellmania. Jumituin eilisiltana lukemaan kirjailijan Parvekejumalat-romaania (ilm. 2010). Tarina kiihtyi loppua kohti niin hyvin, että en malttanut olla lukematta kerralla kokonaan. Snellman osaa näköjään pitää minut näpeissään, sillä muistan eräänkin jouluyön, jolloin valvoin Paratiisin kartta -romaania lukien.

Parvekejumalat on hieno kirja räjähdysherkästä aiheesta. Pidin siitä, että kirja tarjosi valmiiden mielipiteiden sijaan paljon yllättäviä näkökulmia ja ajateltavaa. Kirjaa lukiessa myös ihailin sitä, miten taitavasti Snellman kiskoi päähenkilöiden elämänpolkuja yhä lähemmäksi toisiaan.

Yksittäisiä kauniisti laitettuja sanoja, virkkeitä ja ajatuksia oli paljon. Mieleeni jäi erityisesti katkelma, jossa miettii kaikesta entisestä luopuva Alla-Zahra, toinen kirjan päähenkilöistä:

"Kolme täyttä meikkipussia roskikseen, niitä hän ei halunnut lahjoittaa kellekään, ei edes pikkusiskolle. Hän hämmästeli kaikkien valokynien ja varjostusten määrää. Missä vaiheessa, millaisessa mielentilassa hän oli kaikki ne ostanut? Kumman tarpeessa hän oli loppujen lopuksi ollut enemmän, valon vai varjon?"

Viimeisiä sivuja luin pala kurkussa ja olin kirjasta hyvin vaikuttunut, samoin kuin olen ollut kaikista lukemistani Snellmanin/Kaurasen romaaneista.

Snellman kirjoittaa vavahduttavasti, mutta jään odottelemaan, tulisiko häneltä romaani, joka olisi kerrassaan loistokas. Sellainen Parvekejumalat ei minusta ollut, vaikka hienon lukukokemuksen mittapuut sujuvasti täyttikin.

Nyt yölampun alla on Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jonka olen tainnut aloittaa jo kolmesti, mutta jota en vain ole saanut eteenpäin. Eiköhän nyt olisi aika.

Onko muuten joku ehtinyt lukea tuoretta Steve Jobs -elämäkertaa? Se on Rimmisen jälkeen seuraavana listalla. Pakollista luettavaa Piilaaksossa asuvalle, sanoisin.

Asiakaspalvelua absurdin tuolla puolen

Huonojen asiakaspalvelukokemusteni ykkössijan voittaa eräs viimetalvinen käyntini tallinnalaisessa Maxima-kauppaketjun liikkeessä. Tulin kassalle maksamaan ostoksia. Ladoin ostokset liukuhihnalle ja odotin kassaneidin tervehdystä. Sitä ei koskaan tullut.

Kasööri ei liioin vilkaissut minua saati päästänyt minkäänlaista minua huomiovaa ynähdystä. Ostoksieni maksaminen kävi kyllä sujuvasti, mutta lopputuloksena oli tyrmistynyt asiakas.

Siksi en ollut yllättynyt, kun luin Twitterissä Minut.ee-uutispalvelun tuoreen tviittauksen:

Maximas kassiir tujutu ja morn. Klient küsib kaanstundlikult: "Miks nii nukker?" Kassiir ei tõsta pilkugi: "Kjusige pjalun infoljetist." 


Oma suomennokseni:

Maximan kassa on huonolla tuulella. Asiakas kysyy myötätuntoisesti: "Miksi niin allapäin?" Kassa ei edes nosta katsettaan: "Olkjaa hjuva ja kjysykää infotjiskistä." 


Venäläisellä aksentilla puhuva, asiakkaasta viis veisaava kassaneiti on valitettavan usein Maximan kasvot ulospäin. Vähän olisi henkilöstökoulutuksella hommaa. Toisaalta tilanne on niin kehno, että se melkein naurattaa - erityisesti täällä Kaliforniassa, jossa tämänkaltaisen palvelun saaminen olisi täysin mahdotonta.

Jahven myyntitykit

Joskus kesällä kotiovemme takana kävi kaksi Jehovan todistajaa kertomassa asiastaan. En ole aiheelle otollista kuulijakuntaa, mutta kuuntelin heidän viestinsä ja mietin samalla, miten äärimmäisen miellyttäviä, asiallisia ja huolellisesti tehtäväänsä koulutettuja he olivat.

Luonamme käyneet mies ja nainen eivät olleet vähääkään tuputtavia, olivat kertakaikkisen ystävällisiä ja hyvin tahdikkaasti ja tilannetajuisesti päättivät puheenvuoronsa, kun näkivät, että aiheesta ei kanssani pidempää keskustelua synny.

Tänään löysin portailtamme Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet (englanninkieliset versiot, toki). Niiden päällä oli keltainen post it -lappu, johon oli lyijykynällä kirjoitettu minulle henkilökohtainen viesti.

Viestiä lukiessa ällistyin. Kirjoittaja oli ilmeisesti sama nainen, joka oli meillä kesällä käynyt. Hän oli käynnin yhteydessä näköjään kirjannut ylös nimeni, sillä lappui alkoi sanoilla "Dear Cilia". Hän myös oli laittanut muistiin, että taloudessamme on pieniä lapsia, sillä hän arveli viestissään uusien lehtien kiinnostavan minua, koska niissä oli paljon lapsiin liittyvää luettavaa.

Oli viesti puhutteleva tai ei, voin vain ihailla Jehovan todistajien markkinointityön tehokkuutta. Ainakin täällä Kaliforniassa se näyttää olevan potentiaalisen asiakkaan erittäin hienovaraisesti huomioivaa, asiallista, tarkasti personoitua ja inhimillistä. Tällaisia myyjiä minä palkkaisin!

Kauppoja ei silti tullut.

Pelottavan hyvää kirjoittamista

Muistan tarkkaan, missä kohtaa Joutsan pääkirjaston vanhan kirjastotalon kirjahyllyjä sijaitsivat Stephen Kingin romaanit. Hyllyväli tuli tutuksi 1990-luvun alussa, kun luin läpi Kingin tuotantoa. Carrie sai minut vapisemaan, Lemmieläinten hautausmaa sai minut, eläinten ystävän, lähes voimaan pahoin. Tarpeellista tavaraa muistan elämäni pelottavimpana lukukokemuksena.

Se-romaanin kansikuvan takia en vieläkään pidä pelle-hahmoista. Kirja pelotti niin paljon, että jouduin pitämään romaania yöpöydälläni kansikuva pöytään päin käännettynä.

Silti ne kaikki piti lukea. Pelotti, mutta silti samalla nautin Kingin siekailemattoman suorasta tavasta kirjoittaa.

Lähes 15 vuoden tauon jälkeen olen jälleen lukenut Stephen Kingin kirjan. On Writing - A Memoir of the Craft on Kingin vuonna 200o ilmestynyt kirjoitusopas.

On mainiota huomata, että vaikka kyseessä on kaikkea muuta kuin kauhuromaani, kirjoittajan tuttu ääni on selvästi läsnä. Opas on ehtaa Kingiä: hulvattoman hauskaa, roisin suoraa ja riemastuttavan poliittisesti epäkorrektia.

Siinä missä William Zinsserin On Writing Well oli elegantti ja hienostunut, on Kingin opas paljon ronskimpi. Silti se huokuu laajaa kirjoittajakokemusta ja ihailtavan syvää perehtyneisyyttä omaan työhön.

Kingin mukaan kirjoittamisen oppimiseen vaaditaan kahta asiaa: jatkuvaa lukemista ja jatkuvaa kirjoittamista. King korostaa, että kirjoittamisen ja sen harjoittelun pitää tuntua hauskalta, ikään kuin se ei olisi työtä ollenkaan. Samaa sanoi myös William Zinsser.

King muistuttaa kirjoittamisen teknisten taitojen opettelusta kirjan luvussa Toolbox, Työkalupakki. Lukijalle tulee selväksi, että King vihaa adverbejä ja passiivimuotoja ja kehottaa kaikkia kirjoittajia pysyttelemään niistä erossa.

Paljon teknisiä taitoja enemmän kirja käsittelee kirjoittajan rohkeutta ja rehellisyyttä itselleen. King sanoo olevansa vakuuttunut, että huonon kirjoittamisen syy on useimmiten pelko. Kirjoittajat pähkäilevät liian paljon, mitä muut ovat heidän tekstistään mieltä. Siitä kirjoittajan pitää vain rimpuilla eroon ja kirjoittaa rehellisesti sellaisella tavalla ja sellaisista asioista kuin itse haluaa. Kirjoittajan työkalupakissa on loputtomasti erilaisia keinoja ja tyylejä kokeiltavaksi. Sieltä sopii valita itselleen sopivat ruuvivääntimet ja pihdit.

King puhuu kauniisti vaimostaan Tabithasta, joka on ollut hänelle korvaamaton tuki ja turva kirjoitusuran aikana. King korostaakin, että jokaisella kirjoittajalla tulisi olla edes yksi henkilö, joka varauksetta uskoo kirjoittajan kykyihin ja jonka tyylitajuun kirjoittaja itse luottaa.

Luottohenkilö on usein myös kirjoittajan ensimmäinen editoija. Editoinnin tärkeydestä King kirjoittaa myös paljon. "Kirjoittaminen on inhimillistä, mutta editointi jumalallista", toistaa King vanhaa fraasia ja kannustaa kirjoittajia karsimaan tekstistään turhan jorinan ja etsimään itselleen erinomaisia editoijia.

On Writing on teos, joka ei tunnu oppaalta, vaan viihdyttävältä romaanilta, jonka lähes jokaisella sivulla saa nauraa ääneen. Vaikka "vakavasti otettavat" kirjailijat vielä jaksavat irvailla viihdekirjailija-Kingille, voisivat he vähitellen vaieta ja lukea tämän kirjoitusoppaan. Siitä voi vaikka oppia jotain.

(kuva täältä)

Peelaakso

Kolmevuotias suomalaispoika ja neljävuotias virolaispoika kohtasivat yhteisten leikkien parissa Kalifornian hämärtyvässä illassa. Virolaispojalle tuli pissahätä, jolloin hänen äitinsä ohjasi lapsen puskapissalle läheisen pensaan juurelle.

Meni hetki, ja suomalaispoika tahtoi tehdä saman.

Sekä suomalainen että virolainen äiti olivat sitä mieltä, että asia oli mitä tavallisin. Toimitus kesti noin kymmenen sekuntia ja leikki jatkui siitä, mihin se pojilta hädän iskiessä jäi. Kerrotaan nyt vielä, että poikien oloa ei kevennetty keskellä runsasväkistä puistoa tai kaupungin kadulla, vaan rivitaloyhtiön nurkan pensaikossa.

Olikin melko hilpeää lukea seuraavana päivänä ilmaisjakelulehti Mountain View Voicesta närkästyneen rouvan mielipidekirjoitus. Rouva oli ollut ulkoiluttamassa koiraansa (!) eräässä kaupungin puistossa, jossa pieniä poikia oli ollut puskapissalla.

Rouva oli mennyt nuhtelemaan lapsien äitejä ja kysynyt, mitä äidit tekisivät, jos heillä olisi tytär, jolle tulisi pissahätä

- Opettaisitteko häntä kyykkäämään puistossa puskaan?

Poikien äidit olivat vain todenneet, että lapsen pissaaminen ei poikkea paljon koiran vastaavasta tarpeiden teosta.

Rouva jatkoi kirjoituksessaan, että hän ei koskaan antanut nyt jo aikuisille pojilleen lupaa pissata puistoon. Hän kirjoittaa, että hädän iskiessä hän laittaisi tenavat autoon ja ajaisi paikkaan, jossa pääsee vessaan.

Mielipidekirjoitus päättyy klassisesti "Oh, how times have changed".

Rouva voi järkyttyä pahasti, jos joku kertoo hänelle, että meitä tyttäriään kyykkäämään opettavia äitejä tosiaan on olemassa.

Arvokas, sivistynyt Eurooppa

"Kampaajamme ovat opiskelleet Euroopassa"

"Perinteinen eurooppalaistyylinen jogurtti"

"Parhaita eurooppalaisia juustoperinteitä noudattaen"

"Eurooppalaistyylinen ulkoilmatori"

Amerikkalaisessa markkinointikielessä Eurooppa näyttää symboloivan perinteikkyyttä, arvokkuutta, aitoutta ja jonkinlaista vaikeasti selitettävää laadukkuutta.

Samalla Eurooppaan liittyvät mainoslauseet osoittavat, että täältä valtameren toiselta puolen katsoen Eurooppa näyttäytyy yhtenä möykkynä. Eurooppa on vain yhtä ja samaa vanhaa kaupunkia, jossa kumisevat kirkonkellot ja jossa kuuluu kiesejä vetävien hevosten kavioiden kapse.

Aiemmin olisin närkästynyt tästä. Eivätkö nämä uuden maailman asukkaat voi tajuta, että kilpisjärveläisellä poronkasvattajalla on melko vähän yhteistä sisilialaisen kahvila-yrittäjän kanssa?

Mutta mitäpä siitä arbuusia sieraimeen vetämään. Yhdysvalloissa asuminen auttaa hyvin käsittämään maan suunnattoman koon. Asuinosavaltiomme Kalifornia on pinta-alaltaan suunnilleen yhtä suuri kuin Suomi. Ei täältä käsin käydä joka viikko shoppailemassa New Yorkissa. Sinne on tuntikausien lentomatka, ja kelloa siirretään useamman aikavyöhykkeen verran.

Jospa ajattelisin asian niin, että on mukavaa, että amerikkalaisten mielissä Eurooppa liittyy sivistykseen ja pitkiin perinteisiin. Minä voi omalta osaltani opetella paremmin ymmärtämään Yhdysvaltain laajuutta ja täkäläisten elämäntapojen ällistyttävää kirjoa. Kaliforniassa näkyy keskimäärin yhtä vähän surffaajia kuin Suomessa jääkarhuja.

Menlo Parkin kaupungissa erään ravintolan tarjoilija ylpeänä esitteli, kuinka tiskissä myytävänä ollut kakku oli "imported from Italy". En oikeastaan olisi halunnut sitä tietää. Mitä järkeä on syödä toiselta puolen maailmaa tullutta kakkua. Söin silti. Olihan se kunnianarvoisen historiallisesta Italiasta.

Ne pienet erot

Ilmaisjakelulehti Mountain View Voice oli haastatellut Steve Jobsin alakouluaikaista luokkakaveria Steve Hattia. Jobs kävi ensimmäiset koululuokkansa Mountain View'ssä, minkä jälkeen perhe muutti naapurikaupunki Cupertinoon, jossa Applen pääkonttori on.

Jutun eräs sitaatti tiivistää minusta erityisen hyvin eron suomalaisen ja amerikkalaisen ajatusmaailman välillä.

Hatt kertoo, kuinka Jobsin muutettua pois paikkakunnalta vanhat luokkakaverit seurasivat lehdistä miehen etenemistä, ja naapurustossa juteltiin miehen menestyksestä.

"Everyday it inspires me", Hatt said of having known Jobs.

Inspiraatio. Siinä on se ero. Hatt ei tuntenut kateutta tai pitänyt ihmeellisenä, miten Jobsin nulikasta kasvoi menestynyt yritysjohtaja. Hän tunsi inspiraatiota.

Hatt myös kertoo jutussa toivovansa, että paikalliset lapset ja nuoret saisivat Jobsin esimerkistä inspiraatiota "oppia uutta ja tehdä jotakin suurta".

Yhdysvalloissa saa inspiroitua, olla erityinen, saa oppia uutta ja suunnitella älyttömiä juttuja. Se on hyvä ja sitä soisi näkevän muuallakin.

Tiedät, että olet Virossa, kun...

- naistenlehden äiti - tytär-haastattelussa äidit ovat vain hitusen alle viisikymppisiä, tyttäret noin 25-vuotiaita eikä kuvista pysty päättelemään, kumpi on äiti ja kumpi tytär.

- venäjänkieliset työmiehet pihalla eivät todellakaan tervehdi saati hymyile.

- tyhjällä naapuritontilla omenavarkaissa käyminen on kaikkien mielestä aivan tavallinen asia.

- naapurit ehtivät tuoda sinulle syksyn satoa ja säilykkeitä lähestulkoon ennen kuin ehdit kotiovesta sisälle.

- torilla saa maitoa muovipulloon suoraan maitotilan tankista ja ihanat mummot myyvät oman pihansa kukkia euron kimppuhintaan.

- kaupan ovessa lukee "Tömba kövasti" ja sinua alkaa taas kerran hihityttää Viron saarelaisten hauska murre.

Leikkipuistossa opittua

Erilaisissa ulkomaille muuttajan oppaissa mainitaan usein, kuinka parhaita paikkoja tutustua uuden kotimaan elämään, ihmisiin, ilmiöihin ja arvostuksiin ovat esimerkiksi kadunvarsikahvilat, hautausmaat ja leikkipuistot.

Kahden pienen lapsen äitinä olen saanut kahlata leikkipuistoja vähintäänkin tarpeeksi. Hiekkalaatikon reunalla voi helposti taantua vain tuitui-kieltä puhuvaksi vihannekseksi. Olen koettanut rimpuilla tästä irti seurailemalla lastenkaitsennan ohessa puistossa olevia ihmisiä, kuunnella sivukorvalla heidän juttujaan ja tarkkailla heidän tapaansa olla lastensa kanssa.

Piilaakson kulttuurien sekamelskassa olen keittiösosiologian taidoillani päätellyt seuraavaa:

- Vuorottelu ja lelujen jakaminen on tärkein asia, mitä lapselle täkäläisessä kulttuurissa tulee opettaa. "You have to share" -lause alkaa tulla korvistani ulos. Vaikka toinen lapsi kiskaisi toiselta lelun kädestä, pitää siihenkin suhtautua siten, että toisella on oikeus leikkiä lelulla ja lelun menettäjän tulee vain oppia jakamaan. Tähän perään tulee vanhemman pahoitella, kuinka "meidän yksivuotiaamme ei vielä oikein osaa jakaa leluja toisten kanssa".

- Aasialaistaustaiset vanhemmat ovat lastensa leikkien suhteen erityisen varovaisia. Lasten kaatuminen, kompastuminen, likaantuminen ja mustelmat huolettavat heitä paljon suomalaisvanhempaa enemmän.

- Leikkipuiston kiipeilytelineillä temppuilu on luonnollista ja sallittua, mutta jos lapsi kiipeää kivelle, puuhun tai puiston pengerrykselle, joka ei ole varsinaista leikkialuetta, se aiheuttaa hämmennystä.

- Pienet Goldfish-suolakeksit ovat täkäläisten lasten yleisin retkieväs.

- Kulttuurista riippumatta lapset ovat lapsia. He arvostavat, kun heitä katsoo suoraan ja heidän korkeudeltaan, heille juttelee niin kuin oikealle ihmiselle ja aidosti kuuntelee, mitä he sanovat. Ja kaikki, kaikki tenavat lumoutuvat, kun heidän kanssaan alkaa keksiä pöhköä mielikuvitustarinaa puutikusta, joka onkin vihreä avaruusmato.

Kirjoita hyvin, älä huonosti

Haluaisin halata Nuoren toimittajan eloonjäämisoppaan tekijöitä. Kirjassa suositeltujen teosten listassa mainittiin William Zinsserin kirjoitusopas On Writing Well (OWW). Luettuani sen olin tyytyväisyydestä sykkyrällä. OWW on paras non-fiktiivisen kirjoittamisen opas, mitä olen koskaan lukenut.

OWW ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1976 ja on vakiinnuttanut paikkansa amerikkalaisten kirjoitusoppaiden eliitissä. Kirjasta on otettu seitsemän painosta, joista minä luin viimeisimmän, vuonna 2006 ilmestyneen 30-vuotisjuhlapainoksen. Zinsserin kirja on Yhdysvalloissa samankaltainen kirjoittajaoppaiden klassikko kuin esimerkiksi Elements of Style, amerikkalaisten kirjoittajien tyyliraamattu.

Zinsser on elegantti vanhan koulun mies. Kirjasta huokuu elämänkokemus, sivistys, syvällisyys ja lempeä huumori niin kirjoittajaa itseään kuin ympäröivää maailmaa kohtaan. Kirjan äärellä lukija huokaisee tyytyväisyydestä. Ei tarvitse pelätä myötähäpeää, ei tarvitse pelätä pettymystä. Voi vain antaa kirjoittajan kokemusten ja opin valua päälleen ja koettaa napata niistä edes jotakin itselleen.

OWW:ssä on loputtomasti hyviä ajatuksia ja vinkkejä hyvään kirjoittamiseen. Keskeisimpiä Zinsserin neuvoista lienee silti pyrkimys yksinkertaiseen lauseeseen, Zinsserin sanoin "- - the secret of good writing is to strip every sentence to its cleanest components". Tämän ajatuksen ympärille punoutuu moni muukin Zinsserin neuvo. Kun kärsii muistiinpanoistaan, ajatuksistaan, haastattelukysymyksistään ja tekstistään pois turhan sälän, tulosta alkaa syntyä.

Käytännön kirjoitusneuvojen suhteen Zinsserin kirja ei antanut häikäisevää uutta. Minulle kiinnostavimpia osia kirjassa olivat ne, joissa Zinsser käsitteli kirjoitustyöläisen asennetta, pelkoja ja kirjoitusvaiheessa tehtäviä päätöksiä.

Zinsserillä on vahva näkemys siitä, että kirjoittamisen pitää olla hauskaa. Jos kirjoittaja viihtyy työnsä parissa, tunne välittyy myös lukijalle, jolloin hänkin nauttii tekstistä.

Tunteen pitää välittyä myös silloin, kun kirjoittaminen takkuaa. Ammattilainen ei anna sen häiritä itseään, vaan keksii keinot, miten saada homma luistamaan. Taiteellinen inspiraation odottelu ja omien fiilisten henkevä aistiminen ei ammattikirjoittajalle ole mahdollista.

On Writing Well on minulle kirja, jonka aion lukea vielä monesti. Aion myös tutustua muihin Zinsserin teoksiin. Vaikka ne olisivat huonompiakin kuin tämä, ne olisivat luultavasti silti erinomaisia.

(kuva täältä)