Pöh.
Harmittaa, kun haluaisin sanoa, että pidin kovasti Mikko Rimmisen Nenäpäivästä.
Kirjassa ovat kaikki asiat kohdillaan. Nenäpäivä on hieno, epätavanomainen tarina aiheesta, joka todellakin on syytä nostaa esiin.
Rimmisen kieli on aivan hämmentävää. Mitään vastaavaa en ole nähnyt, ja on komeaa, että taitava kirjoittaja on osannut luoda täysin omannäköisensä tavan taivutella suomen kieltä uuteen uskoon.
Kirjan lopun takaa-ajokohtaus on ihmeellisimpiä, liikuttavimpia ja absurdeimpia poliisi jahtaa -kuvauksia, mitä olen koskaan lukenut tai nähnyt.
Päähenkilö Irma on kertakaikkisen riipaiseva. Häntä haluaisi halata ja hänelle haluaisi ryhtyä ystäväksi. Kaikki muutkin kirjan ihmiset ovat niin lihaa ja verta olevia arkisia hyviä suomalaisia, että lähes rinnasta kivistää.
Silti on tunnustettava, että kirjan lukeminen oli minulle rämpimistä. Kuten aiemmassa postauksessa totesin, olin aloittanut kirjan varmaan kolmesti ennen kuin vasta neljännellä kerralla pääsin lukemisen makuun. Senkin jälkeen kävi toistuvasti niin, että jaksoin sivun, jaksoin kaksi ja sitten jo alkoi ajatus harhailla.
Minusta alkoi tuntua, että Rimmisen tyyli toimisi paremmin silloin tällöin käytettävänä tehokeinona kuin koko romaanin mitalta. Rimmisen kielen luovuus ja maanläheisyys oli niin päälle vyöryvää, että vähempikin olisi minulle riittänyt.
Irmaa hävetti koko ajan. Minuakin hävetti. Olenko jo totuttanut itseni niin kiivaaseen lukemiseen ja jatkuviin statuspäivitysten vaihtumisiin, että pysähtyminen hieman mutkaisemman kielen äärelle ei enää onnistu? Ajelenko sujuvasti moottoritietä, mutta Keravan pienemmillä kaduilla pujotellessa alkaa jo mennä hermo? Ei niin saa käydä!
Nenäpäivä ei jättänyt kylmäksi. Voin sitä ehdottomasti suositella. Minulle se vain oli hieman liian hidas. Anteeksi, Irma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sananen! Ole samaa mieltä, eri mieltä, haasta, korjaa virhe, ihmettele, anna lisätietoa, mitä tahansa, omalla nimelläsi tai nimimerkillä, mutta pysy asiallisuuksissa.