Muun muassa Aamulehden Valo-liitteessä ja Turun Sanomien TS.-liitteessä on muutama päivä sitten ilmestynyt Aamulehden toimittajan Elina Laurilan kolumni nimeltä En kestä sairaita lapsia. Ohessa teksti kokonaisuudessaan.
Ruudussa suurisilmäinen taapero katsoo suoraan kameraan ja höpöttää niin kuin lapset tekevät. Kun hän juoksee pois takaisin leikkeihinsä, takaraivoa leikkaava pitkä arpi paljastuu television katsojille. Tämä on hyväntekeväisyysohjelmia katsoneille tuttua kuvastoa. Kun kerätään rahaa syöpäpotilaille, ohjelmassa esitetään taatusti ainakin yksi syöpää sairastavasta lapsesta ja tämän vanhemmista kertova pätkä.Sen jälkeen, kun minusta tuli äiti, olen joutunut vaihtamaan kanavaa aina, kun muuten iloisissa tunnelmissa etenevä show alkaa kertoa sairaiden lasten tarinaa. En kestä haastateltujen vanhempien silmissä kiilteleviä kyyneliä. En edes silloin, kun tarinalla on onnellinen loppu.Toki elävät esimerkit tekevät varmasti hyvää varainkeruuta ajatellen. Vanhemmat tuskin tälläistä lietsomista kaipaavat, sillä pelon aiheita on muutenkin aivan tarpeeksi.
Kyllä, minuakin itkettää ja vääntää vatsasta katsoa lasten kärsimystä, mutta se on hävettävän pientä verrattuna siihen, mitä sairas lapsi ja hänen
vanhempansa näkevät ja kokevat.
Syöpä ei vain valitettavasti ole "iloisissa tunnelmissa etenevä show".
Olisi tietysti kiva, jos voitaisiin puhua lapsisyöpäpotilaistakin söpösti ilman yhtäkään vakavaa tosiasiaa. Mitäpä niistä sairaista lapsista. Pääasia, että kotisohvalla ei vain kukaan järkyty.
Toivottavasti kaikki toimittajat eivät ole sellaisia, jotka ahdistuvat leikkausarven näkemisestä televisioruudussa.
(pahoitteluni, en onnistu saamaan tämän postauksen teknisiä asetuksia järkeviksi millään)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sananen! Ole samaa mieltä, eri mieltä, haasta, korjaa virhe, ihmettele, anna lisätietoa, mitä tahansa, omalla nimelläsi tai nimimerkillä, mutta pysy asiallisuuksissa.