Kun sain kirjan käsiini, mietin hetken, kuka nainen kirjan kannessa on (mikä on vähän noloa; lehtialalla työskentelevänä tämän kaiketi pitäisi olla perustietoa). Jos olisin joskus ollut Glorian tilaaja, niin olisin varmasti heti tiennyt. Ei, en ala jeesustella ja väittää, että en lue Gloriaa, koska se on liian fiini. Kyllä varmasti luen, kun sen satunnaisesti näppeihini saan.
Riitta Lindegren on pitkäaikaisena Glorian päätoimittajana tehnyt huiman päivätyön suomalaisten (naisten) aikakauslehtien kehittämisessä. Hänen urastaan ja ajatuksistaan oli hyvin mielenkiintoista lukea.
Erityisen mukavaa oli lukea naisesta, joka ei käytä koko valveillaoloaikaansa anteeksipyytelyyn ja olemassaolonsa häpeilyyn. Siinä mielessä kirja oli suorastaan inspiroiva.
Kirja on ehdottoman kiinnostava, mutta tekstinä odotin siltä enemmän. Olettaa sopi, että kirja koostuu katkelmista elämän varrelta, mutta välillä juttu loikki tarinasta ja kohtaamisesta toiseen sellaisin harppauksin, että lukijana hämmennyin. Kirja olisi minusta kaivannut, niin, öö - enemmän toimitustyötä.
Vaan omassa tyylilajissaan teos on mainiota viihdettä ja oivallinen vilkaisu suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmeniin. Lindegren on ehtinyt tavata urallaan niin monta vaikuttajaa, että näiden tapaamisten kuvailun kautta välittyi lukijallekin värikkäitä välähdyksiä eri vuosikymmenien ajatusmaailmasta.
Kirja vakuutti minut lopullisesti myös siitä, että Tellervo Koivistolla on kenties maailman lakonisin huumorintaju. Siitä sain maistiaisia ensimmäisen kerran joskus kauan sitten, kun luin Koiviston kirjoittaman omaelämäkerrallisen Päiväkirjan uudet sivut. Lindegrenin kirja vain vahvisti asiaa. Koivisto on osannut pudotella sellaisia one-linereita, että niihin ei ole lisättävää. Go, Telle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sananen! Ole samaa mieltä, eri mieltä, haasta, korjaa virhe, ihmettele, anna lisätietoa, mitä tahansa, omalla nimelläsi tai nimimerkillä, mutta pysy asiallisuuksissa.