Pieni maa ja pienet lukemat. Viron viime vuoden myydyin kirja oli Aive Luigelan keittokirja Tervise kokaraamat. Sitä kävi kaupaksi 13 183 kappaletta.
Suomessa viime vuoden myydyin kirja oli Sääpäiväkirja 2012, jota myytiin 176 300 nidettä. Se on paljon enemmän kuin Suomen eniten myyty kaunokirjallinen teos, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, jota sitäkin sentään myytiin melkoisesti, 83 900 kappaletta.
Sen sijaan Virossa menestyneimmän kaunokirjallisen teoksen myyntimäärä on surullisen ja liikuttavan pieni - 3 297 kappaletta. Sillä lukemalla Indrek Hardlan romaani Apteeker Melchior ja timuka tütar. III osa on kaikkien myytyjen kirjojen listalla vasta sijalla 27.
Sanomalehti Postimees uutisoi aiheesta tiistaina 31.1.2012 otsikolla Ilukirjandust ei osteta! (Kaunokirjallisuutta ei osteta!) Viron kustantajien liitossa ollaan kallella kypärin - vuosikausiin ei ole kirjamyynnissä nähty näin piskuisia lukemia. Jutun mukaan 5 000 myydyn kirjan raja on virolaisessa kirjamyynnissä "maaginen". Sen ylitti viime vuonna vain 13 kirjaa, kun esimerkiksi vuonna 2007 määrään pääsi vielä 34 kirjaa.
Parina viime vuonna kirjojen myyntiä ovat lisänneet muutama valtaisa hitti, kuten Sofi Oksasen Puhdistus (viroksi Puhastus) sekä Andrus Kivirähkin Mees, kes teadis ussisõnu. Nyt kumpikaan ei ole enää kaunokirjojen kärkikymmenikössä.
Eniten myytyjen kirjojen listaa hallitsevat siis täysin tietokirjat ja erityisesti keittokirjat. Postimees huomioi, että sadan eniten myydyn kirjan joukossa on peräti 16 keittokirjaa. Positiivista virolaisen kirjallisuuden kannalta asiassa on se, että näistä 16 kirjasta vain yksi on ulkomaisen kirjoittajan tekemä.
Kansan syvät rivit hönkivät kirjojen myynnin vähenemisen pääasialliseksi syyksi sen, että kirjojen hinnat ovat nousseet liikaa.
Kiinnostava nähdä, millaisia keskusteluja lähipäivinä aiheesta on tiedotusvälineissä luvassa. Varmasti lukemat poikivat analyysin jos toisenkin.
(Suomen myyntilukemia koskevat tiedot ovat peräisin Suomen Kustannusyhdistyksen tilastosta)
tiistai 31. tammikuuta 2012
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Homo mainittu
Eilisellä äänestysreissulla Tallinnan Toompean mäellä sijaitsevassa Suomen suurlähetystössä tuli vastaan kuvan kannanotto. Tämä selvä.
torstai 26. tammikuuta 2012
Opiskelija, kokeile tätä!
Kun tietää, että Stanfordin yliopiston lukukausimaksut saattavat olla helpostikin yli 50 000 dollaria, ei ole ihme, että opiskelijat heittäytyvät nokkeliksi. Jollain tavalla lainat pitäisi maksaa takaisinkin.
Viime perjantaina käväisin vielä lyhyesti yliopiston kampuksella, jonka parkkipaikalla tuli vastaan kuvan mainospaikkatarjous.
Harmi, että en tajunnut tätä mahdollisuutta aikanaan, kun suhasin laholla, märän koiran hajuisella Nissan Sunnyllani. Olisin minä voinut jotakin lähipizzeriaa mainostaa.
tiistai 24. tammikuuta 2012
Päivitys jetlag-kooman keskeltä
Piilaakso ja Kalifornia häipyivät tämän blogin otsikoista. Nyt Eilisen uutisia tehdään Tallinnassa.
Kunhan ajatukset totaalisesti sumentava aikaerorasitus väistyy ja muutonjälkeinen elo tasoittuu, tulee blogiinkin säännöllisyyttä.
Twitterin puolella olen jaksanut pakkailun ja rapakon ylityksen lomassa vähän heilua.
Yksi syy siihen on ollut presidentinvaalit. Ulkosuomalaiselle vaalikeskustelu Twitterissä (erityisesti hashtagin #vaalit2012 alla) on ollut mainio näkökulma suomalaisiin puheenaiheisiin. Ja hauska on ollut nähdä muutenkin, miten Twitter vaikuttaa tulevan koko ajan suositummaksi. En näköjään ole ollut ainoa, jolla twitosfäärin ottaminen haltuun kesti kauan ja vaati monta yritystä.
Nyt painun päiväunille.
Kunhan ajatukset totaalisesti sumentava aikaerorasitus väistyy ja muutonjälkeinen elo tasoittuu, tulee blogiinkin säännöllisyyttä.
Twitterin puolella olen jaksanut pakkailun ja rapakon ylityksen lomassa vähän heilua.
Yksi syy siihen on ollut presidentinvaalit. Ulkosuomalaiselle vaalikeskustelu Twitterissä (erityisesti hashtagin #vaalit2012 alla) on ollut mainio näkökulma suomalaisiin puheenaiheisiin. Ja hauska on ollut nähdä muutenkin, miten Twitter vaikuttaa tulevan koko ajan suositummaksi. En näköjään ole ollut ainoa, jolla twitosfäärin ottaminen haltuun kesti kauan ja vaati monta yritystä.
Nyt painun päiväunille.
torstai 19. tammikuuta 2012
Viimeinen kerta
Viime sunnuntaina kävin toistaiseksi viimeistä kertaa San Franciscossa. Mark Twain oli ihan oikeassa sanoessaan, että mikään talvi ei ole niin kylmä kuin kesä San Franciscossa, mutta myös tammikuisessa Cityssä sai palella tosissaan. Päädyimme kävelemään Financial Districtin alueella, missä kerrostalojen välissä tuuli puhalsi luihin ja ytimiin.
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Heinäseipään niellyt bloggaaja
Minulla on Eilisen uutisten lisäksi toinen blogi, jota olen kirjoittanut anonyymisti keväästä 2008 lähtien. Kun kirjoitan siihen, saan tekstin kuulostamaan täsmälleen itseltäni. Postaukset syntyvät yleensä hyvin nopeasti ja vaivattomasti. Nautin siitä, että teksti tuntuu omalta ja luontevalta.
Sitten perustin Eilisen uutisia -blogin ja sairastuin ramppikuumeeseen.
Yhtäkkiä tekstistäni katosi rentous. Oma ääni tuntui katoavan täysin. Parempaan suuntaan olen menossa, mutta edelleen tämän blogin tyyli hakee itseään.
Tyylin hakeminen on tietysti sallittua ja jopa suotavaa. Tuskin kovinkaan moni blogi on ollut alusta lähtien täysin timanttista tavaraa.
Mutta on ollut todella hämmästyttävää ja hyvin opettavaista tajuta tämä asia. Ihan sama minä istuu näppiksen takana kumpaankin blogiin kirjoittaessa, mutta silti jutulla tuntuu olevan eroa kuin yöllä ja päivällä! Miten ihmeessä omalla nimellä kirjoittaminen voi vaikuttaa näin paljon? Huvittavaa on se, että kun kirjoitan lehtiin omalla nimelläni, en moista ramppikuumetta koe.
Olisi mahdottoman hauska kuulla, onko joku muu kirjoittaja kokenut samaa ja jos on, niin miten jäykistelystä on päässyt irti.
Yksi konsti siihen varmasti on: kirjoittaminen. Aloitan siitä.
Sitten perustin Eilisen uutisia -blogin ja sairastuin ramppikuumeeseen.
Yhtäkkiä tekstistäni katosi rentous. Oma ääni tuntui katoavan täysin. Parempaan suuntaan olen menossa, mutta edelleen tämän blogin tyyli hakee itseään.
Tyylin hakeminen on tietysti sallittua ja jopa suotavaa. Tuskin kovinkaan moni blogi on ollut alusta lähtien täysin timanttista tavaraa.
Mutta on ollut todella hämmästyttävää ja hyvin opettavaista tajuta tämä asia. Ihan sama minä istuu näppiksen takana kumpaankin blogiin kirjoittaessa, mutta silti jutulla tuntuu olevan eroa kuin yöllä ja päivällä! Miten ihmeessä omalla nimellä kirjoittaminen voi vaikuttaa näin paljon? Huvittavaa on se, että kun kirjoitan lehtiin omalla nimelläni, en moista ramppikuumetta koe.
Olisi mahdottoman hauska kuulla, onko joku muu kirjoittaja kokenut samaa ja jos on, niin miten jäykistelystä on päässyt irti.
Yksi konsti siihen varmasti on: kirjoittaminen. Aloitan siitä.
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Ul-ko-suo-ma-lai-nen ta-vaa leh-te-ä
Olen tilannut paikallisen sanomalehden aina, kun olen muuttanut uuteen paikkaan. Kun muutin perheineni Viroon, alkoi lehtitilaus suunnilleen ensimmäisestä päivästä lähtien, vaikka en juuri kieltä osannut. Ensin tahkosin sarjakuvia ja silmäilin otsikoita. Vähitellen kielitaito alkoi karttua ja nyt, useamman Viro-vuoden jälkeen, luen viroa sujuvasti.
Tilasin paikallislehden myös heti Piilaaksoon muuttaessa ja väitän, että ilman sitä ymmärtäisin täkäläistä elämää paljon vähemmän kuin mitä nyt teen. Yhtä hyvin voisin lukea lehteä verkossa, mutta olen kokenut, että paperinen lehti on erityisen tärkeä juuri maahanmuuttajalle ja varsinkin silloin, jos kielitaito on kehno.
Paperilehti antaa aikaa hengittää ja hahmottaa kokonaisuuksia. Verkossa jään klikkailemaan linkkejä päämäärättömästi enkä saa kokonaiskuvaa mistään. Tätä ongelmaa ei ole silloin, kun luen tuttuja suomalaisia lehtiä ja ymmärrän kielen sekä kulttuurikontekstin.
Mutta kun luettavana on muu kuin äidinkieli ja asiat käsittelevät itselle vieraita aiheita, minun on saatava lehden aukeaman verran tilaa ajatuksille. Kun lehden tyyli ja oma elämänpiiri ovat tulleet tutummiksi, on ollut helpompi siirtyä lukemaan verkkolehteä.
Erityisen tärkeää uuden asuinalueen ymmärtämisen kannalta on lukea oman kylän ilmaisjakelulehtiä. Täällä on tarjolla viikottain yksi jos toinenkin pikkulehti, joita voi jakelulaatikoista itselleen napata. Mikrotason paikallislehtien avulla pääsee mainiosti kärryille siitä, mitkä aiheet omilla nurkilla puhuttavat ja näin omakin olo tuntuu kotoisammalta.
Muuttomme pois Piilaaksosta lähestyy. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun lehteä ei enää ollut aamulla odottamassa maassa autotallin oven takana. Haikeaa.
maanantai 9. tammikuuta 2012
Eilisen lukemisia: Freelancerin kahvilakäytösopas
Olen kannettavan tietokoneeni kanssa täkäläisten kahviloiden vakiokalustoa. Kun omaa konttoria ei ole, istun kirjoittamassa siellä, missä on langaton verkko, pistorasioita ja hyvää kahvia. Pidemmän päälle ratkaisu ei ole ihanteellinen, mutta tämänhetkisessä elämäntilanteessani se toimii.
En ole läppäreineni yksin. Piilaakson kuppiloissa istuu yrittäjä jos toinenkin. Olen usein miettinyt, kuinka kauan on sopivaa istua yhdessä ja samassa kahvilassa. Tuntuu, että työpäivän mittaa ei kehtaisi missään paikassa jumittaa ja olenkin yleensä lounasaikaan vaihtanut "toimistoani".
Mountain View'n kaupungissa on mukava kahvila nimeltä Red Rock Coffee. Sen ikkunalaudalta löysin sattumoisin kopion jutusta, jossa käsitellään sitä, millainen on kohtelias tapa tehdä työasioita kahvilassa.
The Entrepreneur's Guide To Coffee Shop Etiquette antaa vastauksen moneen mielessäni pyörineeseen kysymykseen.
- Jos työskentelet kahvilassa, osta AINA jotakin. Jos olet kahvilassa koko päivän, on kohteliasta ostaa uusi kupponen juomaa muutaman tunnin välein.
- Kahvilassa saa viipyä niin kauan kuin huvittaa. Kahvilanomistaja on aina iloisempi siitä, että kuppilassa on edes yksi asiakas kuin että siellä ei olisi ketään.
- Työpuhelut olisi kohteliasta soittaa kahvilan ulkopuolelta.
- Älä koskaan pidä tietokoneesi kaiuttimia päällä, vaan käytä kuulokkeita.
- Olet yksi ihminen, joten käytä vain yhtä tuolia. Laukuilla ja takeilla ei varata tyhjiä tuoleja.
- Toisia kahvilassa istuvia voi pyytää vahtimaan tavaroita vaikkapa vessareissun aikana.
- Pieniä kokouksia kahvilassa voi pitää, mutta väkimäärän ei olisi hyvä ylittää neljää.
- Käytä verkkoa asiallisesti. Aikuisviihde- ja pelisivustoilla voit surffailla kotona.
- Anna tarjoilijoille hyvät juomarahat, niin kaikilla on parempi mieli siitä, että pyörit nurkissa pitkään.
Sinällään näissä ohjeissa ei ole mitään, mitä tolkulliset käytöstavat omaava ihminen ei pystyisi päättelemään. Mutta koko ilmiö on minusta vain niin kiinnostava ja on hauskaa, että aiheesta on tällainen juttu tehty. Toimistotila on kallista ja yksityisyrittäjiä on paljon, joten kahviloissa toimii melkoinen kerrostuma täkäläistä yritystoimintaa. Virossa tällaista en ole vielä yhtä paljon nähnyt. Suomesta en tiedä, kun en ole siellä aikoihin niin pitkään ollut, että olisin voinut tällaista asiaa aistia.
Jutun hauskin vinkki oli kenties se, että useamman pistokepaikan sisältävän jatkojohdon avulla voi saada paljon uusia kavereita, kun hysteerisenä pistorasiaa etsivät yrittäjät koettavat saada koneensa akkua ladattua. Loistava ajatus! Sähkön tarjoamisen jälkeen voikin jo antaa käyntikorttinsa ja alkaa jutella mahdollisista yhteistyökuvioista.
En ole läppäreineni yksin. Piilaakson kuppiloissa istuu yrittäjä jos toinenkin. Olen usein miettinyt, kuinka kauan on sopivaa istua yhdessä ja samassa kahvilassa. Tuntuu, että työpäivän mittaa ei kehtaisi missään paikassa jumittaa ja olenkin yleensä lounasaikaan vaihtanut "toimistoani".
Mountain View'n kaupungissa on mukava kahvila nimeltä Red Rock Coffee. Sen ikkunalaudalta löysin sattumoisin kopion jutusta, jossa käsitellään sitä, millainen on kohtelias tapa tehdä työasioita kahvilassa.
The Entrepreneur's Guide To Coffee Shop Etiquette antaa vastauksen moneen mielessäni pyörineeseen kysymykseen.
Jutun pääteesit olivat seuraavat:
- Jos työskentelet kahvilassa, osta AINA jotakin. Jos olet kahvilassa koko päivän, on kohteliasta ostaa uusi kupponen juomaa muutaman tunnin välein.
- Kahvilassa saa viipyä niin kauan kuin huvittaa. Kahvilanomistaja on aina iloisempi siitä, että kuppilassa on edes yksi asiakas kuin että siellä ei olisi ketään.
- Työpuhelut olisi kohteliasta soittaa kahvilan ulkopuolelta.
- Älä koskaan pidä tietokoneesi kaiuttimia päällä, vaan käytä kuulokkeita.
- Olet yksi ihminen, joten käytä vain yhtä tuolia. Laukuilla ja takeilla ei varata tyhjiä tuoleja.
- Toisia kahvilassa istuvia voi pyytää vahtimaan tavaroita vaikkapa vessareissun aikana.
- Pieniä kokouksia kahvilassa voi pitää, mutta väkimäärän ei olisi hyvä ylittää neljää.
- Käytä verkkoa asiallisesti. Aikuisviihde- ja pelisivustoilla voit surffailla kotona.
- Anna tarjoilijoille hyvät juomarahat, niin kaikilla on parempi mieli siitä, että pyörit nurkissa pitkään.
Sinällään näissä ohjeissa ei ole mitään, mitä tolkulliset käytöstavat omaava ihminen ei pystyisi päättelemään. Mutta koko ilmiö on minusta vain niin kiinnostava ja on hauskaa, että aiheesta on tällainen juttu tehty. Toimistotila on kallista ja yksityisyrittäjiä on paljon, joten kahviloissa toimii melkoinen kerrostuma täkäläistä yritystoimintaa. Virossa tällaista en ole vielä yhtä paljon nähnyt. Suomesta en tiedä, kun en ole siellä aikoihin niin pitkään ollut, että olisin voinut tällaista asiaa aistia.
Jutun hauskin vinkki oli kenties se, että useamman pistokepaikan sisältävän jatkojohdon avulla voi saada paljon uusia kavereita, kun hysteerisenä pistorasiaa etsivät yrittäjät koettavat saada koneensa akkua ladattua. Loistava ajatus! Sähkön tarjoamisen jälkeen voikin jo antaa käyntikorttinsa ja alkaa jutella mahdollisista yhteistyökuvioista.
perjantai 6. tammikuuta 2012
Angry Birds ja USA:n presidentinvaalit
Angry Birds -oheistuotteita ovat täällä Piilaaksossakin kaikki nurkat väärällään, mikä on selvä menestyksen merkki.
Mutta todella isosta jutusta voinee puhua silloin, kun peliä ja sen hahmoja käytetään vastamainonnassa ja Yhdysvaltojen presidentinvaalien uutisoinnissa.
Palo Alton kaupungissa olen usein bongannut erään polkupyöräliikkeen pihalla mainoksen, jossa lukee jokseenkin näin: "Show your kids that all the birds are not angry" (näytä lapsillesi, että kaikki linnut eivät ole vihaisia).
Näyttävän ritsalennon lukijakunnan silmille linnut tekivät torstaiaamuna paikallislehtemme San Jose Mercury Newsin kannessa.
Republikaanit äänestivät keskiviikkona ensimmäisinä puolueen tulevasta presidenttiehdokkaasta. Iowan äänestyksen tulosten perusteella lehti oli laatinut AB-henkisen grafiikan ehdokkaiden menestysmahdollisuuksista. Röyhkeän porsaan sijaan lintujen kohteena on tietysti demokraattien norsu.
Minähän meinasin alkaa tällaisesta aamujogurtin äärellä lähes taputtaa. Hyvähyvä, suomalainen peliteollisuus!
Mutta todella isosta jutusta voinee puhua silloin, kun peliä ja sen hahmoja käytetään vastamainonnassa ja Yhdysvaltojen presidentinvaalien uutisoinnissa.
Palo Alton kaupungissa olen usein bongannut erään polkupyöräliikkeen pihalla mainoksen, jossa lukee jokseenkin näin: "Show your kids that all the birds are not angry" (näytä lapsillesi, että kaikki linnut eivät ole vihaisia).
Näyttävän ritsalennon lukijakunnan silmille linnut tekivät torstaiaamuna paikallislehtemme San Jose Mercury Newsin kannessa.
Republikaanit äänestivät keskiviikkona ensimmäisinä puolueen tulevasta presidenttiehdokkaasta. Iowan äänestyksen tulosten perusteella lehti oli laatinut AB-henkisen grafiikan ehdokkaiden menestysmahdollisuuksista. Röyhkeän porsaan sijaan lintujen kohteena on tietysti demokraattien norsu.
Minähän meinasin alkaa tällaisesta aamujogurtin äärellä lähes taputtaa. Hyvähyvä, suomalainen peliteollisuus!
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Hetkinen, paavi on nyt vähän kiireinen
Vuonna 1934 tai 1935 autovalmistaja Fiat julkaisi uutta Balilla-automalliaan mainostavan julisteen. Julisteen kuvassa tyylikäs nainen kävelee kohti autoa.
Paavilla ja kardinaaleilla ei näköjään ollut sillä hetkellä kummempia työkiireitä, koska Vatikaanista tuli ilmoitus, että julisteen naisen hame on liian lyhyt.
Fiat totteli ja piirsi naiselle pidemmän, kuvassa näkyvän lähes nilkkapituisen hameen. Harmi, että tarina ei kerro sitä, kuinka lyhyt alkuperäisen kuvan hame oli.
Aamen. Sielut pelastuvat, ja autokauppa myös.
Silti - mielettömän hieno juliste, jonka ottaisin milloin tahansa seinälleni.
Silti - mielettömän hieno juliste, jonka ottaisin milloin tahansa seinälleni.
(Tämä päivän kuriositeetti tuli vastaan, kun lueskelin erästä työn alla olevaa juttuani varten kirjaa nimeltä A Collector's Guide to Automobilia. Kuva on ko. kirjan sivulta.)
Eilisen lukemisia: Minä, toimittaja
Joulupukki (kiitos, äiti!) oli niin ystävällinen, että vaivautui raahaamaan Piilaaksoon asti tuoretta suomalaista kirjallisuutta. Hyvä, että viitsi, sillä muutoin yli 30-vuotinen joulukirjan perinne olisi luultavasti katkennut.
Vaan omassa tyylilajissaan teos on mainiota viihdettä ja oivallinen vilkaisu suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmeniin. Lindegren on ehtinyt tavata urallaan niin monta vaikuttajaa, että näiden tapaamisten kuvailun kautta välittyi lukijallekin värikkäitä välähdyksiä eri vuosikymmenien ajatusmaailmasta.
Kirja vakuutti minut lopullisesti myös siitä, että Tellervo Koivistolla on kenties maailman lakonisin huumorintaju. Siitä sain maistiaisia ensimmäisen kerran joskus kauan sitten, kun luin Koiviston kirjoittaman omaelämäkerrallisen Päiväkirjan uudet sivut. Lindegrenin kirja vain vahvisti asiaa. Koivisto on osannut pudotella sellaisia one-linereita, että niihin ei ole lisättävää. Go, Telle!
Kun sain kirjan käsiini, mietin hetken, kuka nainen kirjan kannessa on (mikä on vähän noloa; lehtialalla työskentelevänä tämän kaiketi pitäisi olla perustietoa). Jos olisin joskus ollut Glorian tilaaja, niin olisin varmasti heti tiennyt. Ei, en ala jeesustella ja väittää, että en lue Gloriaa, koska se on liian fiini. Kyllä varmasti luen, kun sen satunnaisesti näppeihini saan.
Riitta Lindegren on pitkäaikaisena Glorian päätoimittajana tehnyt huiman päivätyön suomalaisten (naisten) aikakauslehtien kehittämisessä. Hänen urastaan ja ajatuksistaan oli hyvin mielenkiintoista lukea.
Erityisen mukavaa oli lukea naisesta, joka ei käytä koko valveillaoloaikaansa anteeksipyytelyyn ja olemassaolonsa häpeilyyn. Siinä mielessä kirja oli suorastaan inspiroiva.
Kirja on ehdottoman kiinnostava, mutta tekstinä odotin siltä enemmän. Olettaa sopi, että kirja koostuu katkelmista elämän varrelta, mutta välillä juttu loikki tarinasta ja kohtaamisesta toiseen sellaisin harppauksin, että lukijana hämmennyin. Kirja olisi minusta kaivannut, niin, öö - enemmän toimitustyötä.
Vaan omassa tyylilajissaan teos on mainiota viihdettä ja oivallinen vilkaisu suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmeniin. Lindegren on ehtinyt tavata urallaan niin monta vaikuttajaa, että näiden tapaamisten kuvailun kautta välittyi lukijallekin värikkäitä välähdyksiä eri vuosikymmenien ajatusmaailmasta.
Kirja vakuutti minut lopullisesti myös siitä, että Tellervo Koivistolla on kenties maailman lakonisin huumorintaju. Siitä sain maistiaisia ensimmäisen kerran joskus kauan sitten, kun luin Koiviston kirjoittaman omaelämäkerrallisen Päiväkirjan uudet sivut. Lindegrenin kirja vain vahvisti asiaa. Koivisto on osannut pudotella sellaisia one-linereita, että niihin ei ole lisättävää. Go, Telle!
maanantai 2. tammikuuta 2012
Huokauksia kirjaläjän äärellä
Tammikuussa perheemme muuttaa.
Olen viikonloppuna alkanut raivata kaappeja ja perata pikkusälää sisältäviä kasoja, jotka ovat muuttajalle niitä raivostuttavimpia.
Samalla olen laittanut läjiin talouteemme vuoden aikana ilmestyneitä kirjoja. Ja voihan perhana, niitä on paljon enemmän kuin piti olla.
Tulimme Piilaaksoon sillä mielellä, että kirjat hankitaan ja luetaan sähköisenä, jotta seuraavassa muutossa kannettavaa olisi vähemmän. Taloudessa on sekä Kindle että Nook, mutta niihin on ladattuna paljon vähemmän luettavaa kuin mitä yöpöydillä ja kaapeissa on niteitä.
En missään tapauksessa ole sähköisten kirjojen vastustaja, eihän meillä muuten noita vehkeitä olisi. Mutta en voi sille mitään, että aika moni kirja on mukavampi lukea paperisena. Näin on erityisesti käsikirjatyyppisten oppaiden laita, joita haluaa selailla, silmäillä ja pläriä edestakaisin.
Jos taas olisin lähdössä useamman viikon mökkireissulle, olisi sähköinen kirja loistotapa ottaa mukaan nivaska lukemista ilman painavaa kantamista. Sähkökirjasta lukemiseen tottuu nopeasti, ja erityisesti Nook tuntuu käsissä mukavan muistikirjamaiselta ja vaivattomalta.
Toinen syy kirjojen kertymiseen on se, että lukemisen hankkiminen on perheessämme melko ennalta arvaamatonta. Jos kiinnostava opus tulee vastaan maitokauppareissulla, niin se hankitaan eikä juuri mietitä, saisiko kirjan sähköisenä.
Suuri osa kirjaläjistämme on lastenkirjoja. 3- ja 1-vuotiaamme ovat innokkaita lukijoita ja haluan heidän tutustuvan perinteisiin kirjoihin. Olisi hankala kuvitella, miten vaikkapa Tatua ja Patua luettaisiin sähkökirjan näytöltä. Iso kuva-aukeama on lukukokemukselle täysin välttämätön.
Sähköisiin vehkeisiin tenavat saavat kyllä tutustua muutoin. "Kiukkuiset linnut", Cut The Rope ja uusimpana suosikkina Talking Ben The Dog ovat kestohittejä.
Nyt edessä on muuton armottomin vaihe: mitä jätetään, mitä otetaan. Kaikkia kirjoja ei pitkää muuttoreissua lähdetä kantamaan. Mutta voi ääh - en millään raaskisi luopua edes kepeimmästä kioskikirjallisuudesta. Ja se Jobs-elämäkerta olisi todellakin pitänyt hankkia sähköisenä. Opus painaa tonnin, mutta ei puhettakaan, että sitä voisi jättää.
Olen viikonloppuna alkanut raivata kaappeja ja perata pikkusälää sisältäviä kasoja, jotka ovat muuttajalle niitä raivostuttavimpia.
Samalla olen laittanut läjiin talouteemme vuoden aikana ilmestyneitä kirjoja. Ja voihan perhana, niitä on paljon enemmän kuin piti olla.
Tulimme Piilaaksoon sillä mielellä, että kirjat hankitaan ja luetaan sähköisenä, jotta seuraavassa muutossa kannettavaa olisi vähemmän. Taloudessa on sekä Kindle että Nook, mutta niihin on ladattuna paljon vähemmän luettavaa kuin mitä yöpöydillä ja kaapeissa on niteitä.
En missään tapauksessa ole sähköisten kirjojen vastustaja, eihän meillä muuten noita vehkeitä olisi. Mutta en voi sille mitään, että aika moni kirja on mukavampi lukea paperisena. Näin on erityisesti käsikirjatyyppisten oppaiden laita, joita haluaa selailla, silmäillä ja pläriä edestakaisin.
Jos taas olisin lähdössä useamman viikon mökkireissulle, olisi sähköinen kirja loistotapa ottaa mukaan nivaska lukemista ilman painavaa kantamista. Sähkökirjasta lukemiseen tottuu nopeasti, ja erityisesti Nook tuntuu käsissä mukavan muistikirjamaiselta ja vaivattomalta.
Toinen syy kirjojen kertymiseen on se, että lukemisen hankkiminen on perheessämme melko ennalta arvaamatonta. Jos kiinnostava opus tulee vastaan maitokauppareissulla, niin se hankitaan eikä juuri mietitä, saisiko kirjan sähköisenä.
Suuri osa kirjaläjistämme on lastenkirjoja. 3- ja 1-vuotiaamme ovat innokkaita lukijoita ja haluan heidän tutustuvan perinteisiin kirjoihin. Olisi hankala kuvitella, miten vaikkapa Tatua ja Patua luettaisiin sähkökirjan näytöltä. Iso kuva-aukeama on lukukokemukselle täysin välttämätön.
Sähköisiin vehkeisiin tenavat saavat kyllä tutustua muutoin. "Kiukkuiset linnut", Cut The Rope ja uusimpana suosikkina Talking Ben The Dog ovat kestohittejä.
Nyt edessä on muuton armottomin vaihe: mitä jätetään, mitä otetaan. Kaikkia kirjoja ei pitkää muuttoreissua lähdetä kantamaan. Mutta voi ääh - en millään raaskisi luopua edes kepeimmästä kioskikirjallisuudesta. Ja se Jobs-elämäkerta olisi todellakin pitänyt hankkia sähköisenä. Opus painaa tonnin, mutta ei puhettakaan, että sitä voisi jättää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)