Tuonenkurjet tulivat taas

Virolainen luonto ja maisemat eivät tunnu omiin silmiin järin eksoottisilta, mutta täkäläisessä luonnossa on yksi asia, mikä saa tuntemaan, ettei ole Suomessa: kattohaikarat. 

Kattohaikarat (joiden vironkielinen nimi on toonekurg ja joista wikipedia tietää kertoa, että niitä on suomen kielessäkin kutsuttu nimellä valkoinen tuonenkurki) ovat virolaisten maanteidenvarsien komistus. 

Varsinkin näin keväällä on suorastaan riemullista bongailla, näkyykö mahtavissa risupesissä elämää. Ja näkyyhän niissä. Esimerkiksi Tallinna - Tartto-maantien varrella on sähkötolppien ja savupiippujen nokissa kymmeniä haikaranpesiä. 

Viime viikonlopun Tarton-reissullamme saattoi havaita, että lähes jokaiseen niistä oli saapunut asukki. Jotkut haikarat tepastelivat pellolla, jotkut lentelivät maantien vieressä. Komeita, mutta samalla jotenkin vähän hassun pöhkön näköisiä lintuja. 

En voi lakata ihmettelemästä haikaroiden pesänrakennustaitoa. Isoimmat pesät ovat opiskelijayksiön kokoisia. Ja eikö nyt mitään helpompaa paikkaa talopaketille löytyisi kuin kapea tolpannokka? 

Jos keväällä on iloista huomata haikaroiden paluu, niin loppukesästä voikin koettaa laskea, kuinka monta pientä päätä pesästä näkyy. Hmm, käykö haikaroilla haikara? 

Valo

Olen tässä iltaisin ihmetellyt pihalta tulvivaa valoa. Onpa sitä paljon, ja koko ajan tulee lisää.

Oliko viime vuonna kevät? Oliko viime vuonna huhtikuu? En muista.

Unelmien lapsiperheauto

Terve terve teille kaikille autojen suunnittelijoille!

Olen kahden päiväkoti-ikäisen äiti ja ajan heidän kanssaan melko paljon ja usein pitkiä matkoja.

Autoilukokemukseni perusteella olen laatinut listan siitä, millainen lapsiperheen auton varustelun tulisi olla. Monissa autoissa on paljon hyvää lapsiperheen tarpeita ajatellen, mutta vinkkieni perusteella autojen suunnittelijat voivat lopulta suunnitella täydellisesti viimeistellyn lapsiperheen (äidin) unelman.

1. Enemmän juomamukitelineitä.
Mukitelineitä ei ole koskaan liikaa. Niitä pitää olla ovissa, keskikonsolissa sekä etupenkin istuinten takana. Aivan olennaista on, että mukiin mahtuu sekä pyöreämuotoinen muki että neliskanttinen pillimehu.

2. Kosteuspyyhetelineet.
There's no life without baby butt wipe. Autoissa pitäisi olla lakisääteisesti paikka vähintään kahdelle kosteuspyyhetelineelle (yksi edessä, yksi takana). Niissä tulisi olla kansisysteemi, jonka kolosesta pyyhkeen voi vetäistä esiin.

3. Nenäliinatelineet. 
Lähes vastaava kuin kosteuspyyheteline. Esimerkiksi kaikki ovet olisivat näppäriä paikkoja nenäliinatelineille, joiden kannen kolosesta turvaistuimessaan istuva piltti voi vetää tarvittaessa nenäliinan kerrallaan.

4. Kiinteä käsidesipumpputeline.
Evästauko tulee ja käsidesipullo on taas kierinyt jonnekin penkin alle. Näitäkin saisi olla edessä ja takana, mutta yhdellä auton etuosan pumpullakin selviää. Ehkä auton konehuoneeseen voisi saada ison säiliön käsidesille, jotta täyttövälit eivät olisi kovin tiheät?

5. Roskasäiliöt. 
Veikkaan, että roskista lainehtiva autonlattia on lapsiperheille varsin tuttu ilmiö. No miten muuten voisi ollakaan, jos takapenkin roskis on se mikroskooppisen karamellirasian kokoinen syvennys auton ovessa? Autossa pitää olla useampi roskis, johon mahtuu muutakin kuin yksi purkka.

Näillä viidellä päästään jo todella pitkälle. Jos suunnitteluaikaa ja -energiaa riittää, voisi listalle laittaa myös autojen rappurallin, johon lapsi voi pyyhkiä jalkansa ennen autoon kiipeämistä.

Lähimatkailupyhien huipennus: Viru raba

No nyt, kuulkaas! Jos eilinen retki Tädussa oli luontokokemukseltaan lattea, niin tänään on saatu elämystä senkin edestä.

Lahemaan kansallispuiston nurkka sijaitsee hieman reilun 50 kilometrin päässä Tallinnasta. Siellä sijaitsee Viru raba, eli Virun suo (tai raba taitaa tarkalleen ottaen tarkoittaa rämettä).

Suon läpi kulkee 3,5 kilometriä pitkä pitkospuureitti. Virohan on tolkuttoman soinen maa, joten Virun suolla pääsee näkemään Viron kenties tyypillisintä maastoa.

Pitkospuureitin alkupää etelästä tullessa. 

Pitkospuureitti ei ole lenkki, joten jos jättää auton (jolla luultavasti paikalle tulee) toiseen päähän reittiä, sinne pitää palatakin. Mutta eihän tässä olekaan kyse mistään epäinhimillisestä kävelyponnistuksesta. Parkkipaikalta on hiekkatietä 800 metriä tuohon ylläolevan kuvan reitin alkuun.

Pääsiäispäivä oli hurjan kuuma, ja väki meni laudoitetulla reitillä paljain varpain.
Tässä nuorisolla on vielä jalkineet. 

Reitin eteläsuunnasta tullessa alkuosa on myös pyörätuolilla kulkeville sopivaa. 

Neiti Näpsä tutustuu naavaan. 

Reitin varrella on hienoja, mielikuvitusta ruokkivia suolampia. 

Suunnilleen Virun suon reitin puolivälissä on komea näköalojen katseluun tarkoitettu torni, josta näköjään unohdin ottaa kuvan. Se on uusittu vuonna 2013, ja sinnekin pääsee pyörätuolilla - asia, mistä olin melko ällistynyt. Näiden viime päivien ulkoilukokemusten perusteella voisi todeta, että täkäläiset Metsähallituksen ulkoilureitit ovat pyörätuolilla kulkijoille paljon esteettömämpiä kuin Viro muutoin.

Maisema tornista etelään. 

Maisema tornista pohjoiseen. Tornin kohdalla loppuu pyörätuolireitti
ja pitkospuut alkavat. 

Suon ylitys on vain pieni osa Viroa halkovia Metsähallituksen vaellusreittejä. Iklaan olisi
vielä vähän matkaa. Just tänään ei jaksanut. 

Nuoriso näyttää tietä. Esikoisella on jopa vaellussauva. Täysin pro meininki. 

Tässä viimeisessä kuvassa hieman näkyykin maisemieen katseluun tarkoitettua tornia. Myös pitkospuut on uusittu 2013. Tukevaa on kävellä.

Tallinasta ajaa Narvan maantietä reitin eteläpään alkuun noin 40 minuuttia. Perille löytää helposti ja parkkitilaa on. Jos Tallinnan ostoskeskukset on nähty ja vanha kaupunki tallattu, niin suosittelen päiväretkeä tänne. Ei tarvitse mitään eräjorman varusteita. Eväät pitää ottaa kaupungista, sillä lähistöllä ei todellakaan ole mitään palveluita.

Pääsiäispäivä oli hurjan lämmin, mutta veikkaan, että Virun suolla on hienoa vuodenajasta ja säästä riippumatta.

Päiväpatikointi Viimsin Tädussa

Tästä pääsiäislomasta näyttää säiden ja vesirokosta toipumisen ansiosta tulevan todellinen ulkoiluloma.

Viron Metsähallituksen RMK:n sivulla on verraton hakukone, josta voi hakea haluamastaan maakunnasta erilaisia ulkoilureittejä (ja kaikkea muuta metsänkäyntiin liittyvää).

Tänään valinta osui Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä sijaitsevaan Tädun ulkoilureittiin.

Tädussa on lasten hyvä pyöräillä. Maisema on koko reitin tämän näköistä. 

Netti tiesi kertoa, että reitti kulkee metsän läpi hiekkatiellä, joten heitin auton takakonttiin lasten fillarit.

Se oli viisautta, sillä Tädun reitti oli eiliseen Pääskülan rabaan verrattuna todella tylsä, ja itku olisi päässyt, jos olisi lapset pitänyt kävelyttää sen läpi.

Meillä oli mainio ulkoilureissu. Linnut lauloivat, sini- ja valkovuokot loistivat, aurinko lämmitti, pyörät kulkivat, eväät maistuivat taukopaikalla, sammakonkutu oli jännää ja ojiin oli kiva heitellä kiviä. Siis ei mitään valittamista oikeastaan.

Miljoona, miljoona, miljoona Sakua. 

Mutta maisemien puolesta Tädussa ei ollut yhtään mitään erikoista. Jos on kävellyt sisäsuomalaisella metsäautotiellä, niin siinäpä se oli. Peurojen ruokintapaikan tai siirtolohkareen näkeminen ei aiheuta kovin valtavaa vau-elämystä.

Kuvan kiemuraisesta puusta otti kuusivuotiaani. 

Tämän puun suupielet näyttävät olevan alaspäin. 

Reitin ykköskohde on Tädun kuusi, tai oikeastaan se, mitä siitä on jäljellä. Pari vuotta sitten myrskyssä kaatunut kuusi on ihmeellisellä tavalla kasvanut suuren kiven päällä. Nyt puusta on jäljellä enää kiven päällä kiemurtelevat juuret. Onpa kasvupaikan kuusi itselleen aikanaan keksinyt!

Tädun kuusen juuret. 

Teknistä testailua

Kuvien virittelyä ja siirtelyä tässä testailen. Kiitos ja anteeksi. 

Suo-ojaa Pääskülan vaellusreitin varrella

Pitkospuilla Pääskülassa

Vihdoinkin, vihdoinkin lämpömittari näytti reilusti keväisiä lukemia. Kun vielä perheen vesirokkopotilaskin oli varsin pirteä (lue: sinkoili seinille sisällä olosta), piti tehdä pikaisia päätöksiä. 

Pitkänperjantain ohjelmanumeroksi valikoitui patikointi Tallinnan Pääskülan rämealueella (Pääsküla raba). Vuosikausia olemme jo kaupungissa olleet, mutta eipä vain ollut tänne koskaan aiemmin tullut selvittyä. 

Pakkasimme lasten kanssa pillimehut ja eväsleivät Buzz Lightyear -laatikkoon ja suuntasimme Nõmmelle. 

Sieltä, Hiiun sairaalan takaa lähtee rabarada-kylteillä merkitty pitkospuureitti suolle. 

Reitti on nimen omaan lenkki, jonka puolivälissä on lintujentarkkailutorni. Tornin kakkos- ja kolmoskerroksessa on penkit, joten eväät voi syödä vähän korkeammalla.

Tornin huipulta aukeaa tällaiset näkymät. Niin paljon kuin Virosta tykkäänkin, olisi liioittelua sanoa, että maisemat ovat henkeäsalpaavat. Pohjois-Viron maasto on tylsää lättyä. 

Jos haluaa tehdä Tallinnan-reissunsa yhteydessä muutaman tunnin helpon ulkoiluretken, niin Pääsküla sopii siihen loistavasti. Koko lenkin pituus taisi olla neljä kilometriä. Keskustasta ajaa lähtöpisteeseen vartin. Reitin voi kävellä pikkukengissä, sillä siellä, missä ei ole pitkospuita, on soratietä. Lastenvaunuja on helppo työntää koko reissu, ja lenkin alkupäässä on jopa pyörätuolille tarkoitettua leveää pitkospuuta. Ja kuten jo sanottu, mäkien takia ei tarvitse hikoilla. 

Vironkielisen esitteen patikointireitistä löytää tästä. Wikipediassa on vähäsen tietoa tässä. Ja tässäkin vielä hieman. 

Valtakunta blogipohjasta

Olen tuijotellut blogeissani nykyisen kaltaista ruskeansävyistä blogipohjaa lintuineen jo vuosikausia. Olen siihen aivan kypsä. Haluan blogille valoisamman, raikkaamman ja modernimman ilmeen.

Kun nettiin laittaa hakusanaksi "blogger templates", saa suunnilleen miljoona osumaa. Siitä suosta tuntuu melko hankalalta lähteä hakemaan blogilleen kasvojenkohotusta. Minkäänlaisia koodaustaitoja minulla ei ole. Joudun turvautumaan valmiisiin pohjiin, ja hyvä jos niitäkään osaan asentaa.

Että tiedoksi vain, jos tämän blogin ulkoasu poukkoilee päivästä toiseen: testailen ja kokeilen uusia ilmeitä ja toivon, että koko sisältö ei hötäkässä katoa kybertaivaaseen.

Jos jollakulla on nerokas idea, miten ulkoasuprobleeman voisi ratkaista, olen pelkkänä korvana.

Kännykkäbloggaustestaus

Testailen, miten tämä luurilla bloggaaminen onnistuikaan. 

Virossa monet maitotuotteet myydään pusseissa. Muumi-kannu on osoittautunut oikein hyväksi pussikannuksi. 

Vieraat aina luulevat, että pussi tippuu kannusta, kun siitä kaataa. Mutta ei tipu. 

Ja nyt etusormi kramppaa. Bloggaaminen on tietokoneella tehtävää hommaa. 

Se hengittää sittenkin

Lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen Eilisen uutisia ottaa varovaisia uusia askeleita.

Blogistin elämä on muuttunut kirjoitustauon aikana täysin, ja niinpä blogin aihepiireissä on osin varsin tummiakin sävyjä.

Eilisen uutisia on ollut aiempina vuosina kirjoittajansa kakkosblogi, mikä näkyy siinä, että postaukset ovat hakeneet muotoaan, aiheiden kirjo on poukkoillut laidasta laitaan ja epävarmuus omalla nimellä kirjoittamisesta on näkynyt liikana yrittämisenä.

Mutta se on elämää se. Onpahan harjoiteltu. Vanhat, vuosien takaiset kirjoitukset saavat jäädä blogin pohjille muistuttamaan blogin haparoivista alkuajoista. Medialukutaitoinen lukija osaa huomioida postausten ilmestymisajankohdan ja tajuaa, että moni asia on saattanut parin vuoden takaisesta muuttua.

Nyt Eilisen uutisia jatkaa osin tutuilla aiheilla, osin aivan uusin näkövinkkelein. Saapa nähdä, mitä tästä syntyy.

(No hyvin lähtee. Kirjoitin juuri itsestäni kolmannessa persoonassa. Genius!)