Pakkauksen pakkaus

En tiedä, kummat ovat pahempia asioiden muoviin käärijöitä, amerikkalaiset vai virolaiset. Kaliforniassa verenpaine nousi yksittäispakkausten ja muiden naurettavien kääreiden kanssa.

Virossa paketointityrmistys iskee yleensä kaupan kassalla, jossa kassaneidit haluavat laittaa kaikki ostokset vielä erikseen pieniin muovipusseihin.

Käyn Tallinnan kaikin tavoin ahtaalla ja ahdistavalla Stockmannilla noin kerran vuodessa. Ostin kolme suklaalevyä, jotka kassa laittoi omaan muovipussiinsa.

Kuvan leikkelepakkauksista toinen sai ympärilleen muovipussin, toinen ei.

En havaitse toiminnassa mitään logiikkaa tai järkeä.

Köyhän miehen SmartBoard

Työpaikallani ei ole SmartBoardia, mutta kehittelin siitä oman versioni.

Kun oppilaiden kanssa laaditaan tussitaululle jokin suuri muistiinpano, esimerkiksi miellekartta, otan siitä kännykkäkamerallani kuvan.

Jos muistiinpanoa pitää seuraavalla tunnilla jatkaa, heijastan kuvan videotykillä taululle ja jatkamme hommaa siitä.

Asiasta tuli puhetta myös Twitterissä, jossa @Saijakaisa jatkojalosti ideaa siten, että oppilaat voisivat ottaa itselleen muistiinpanosta kuvan ja lukea sen kotiläksynä.

Minä tuumailin lisäksi, että hitaammalle muistiinpanojen kirjoittajalle tällaisesta voisi olla apua. Jos kirjoittaminen tökkii, hän voisi omalla kännyllään ottaa valmiista muistiinpanosta kuvan ja tutkia sitä sitten rauhassa kotona.

Kollegat opetusalalla ja/tai muutoin aiheesta kiinnostuneet: miten vielä oppilaiden taskuissa olevia kännyköitä voisi hyödyntää muistiinpanojen tekemisessä?

Kuvassa omia suttujani, eli esimerkki "mediapitsasta", joita oppilaiden kanssa teimme.

Homot, nuo virolaisen yhteiskunnan suurimmat uhat

Onpa lohdullista tietää, että minä elän oikeassa perheessä.

Tämän rauhoittavan tiedon tarjosi minulle eilen Perheen ja perinteiden puolustukseksi -niminen säätiö (Sihtasutus Perekonna ja Traditsiooni Kaitseks), jonka joukkokirjeen sain käsiini.

Säätiöllä on nimittäin murhe. Se on huolissaan Viron tulevaisuuden takia. Yhteiskunnassa on moraalinen kriisi, sillä kansalaisten päälle tungetaan väen vängällä lakia samaa sukupuolta olevien parisuhteen virallistamisesta.

Olukord on väga tõsine, eli tilanne on hyvin vakava, sanoo säätiö kirjeessään. Jos emme välittömästi ala puolustaa perinteisiä perhearvoja, homoideologia alkaa muuttaa radikaalisti virolaista yhteiskuntaa. Lapsille saatetaan jopa alkaa puhua homoseksuaalisuudesta niin kuin se olisi  normaali asia. Kuulemma jo nyt kouluissa ja päiväkodeissa lasten niskaan kaadetaan sukupuolineutraalia kasvatusta. Lapsillemme kuitenkin pitäisi antaa mahdollisuus kasvaa terveessä yhteiskunnassa.

Homomyönteisyyden lisääntymisen lopullinen tavoite on säätiön mukaan tuhota yhteiskunnan moraaliset arvot ja läpi aikojen säilyneet yleiset totuudet. Säätiön mielestä tämä valitettava suuntaus on nähty jo monessa länsivaltiossa.

Näistä murheista ja määrittelemistään aukottomista totuuksista huolestuneena SAPTK-säätiö on lähettänyt kirjeitä, joilla kerätään allekirjoituksia adressiin, jonka säätiö aikoo toimittaa maaliskuussa Riigikoguun. Adressin viestinä on, että Viron kansa ja sen lapset eivät suostu homopropagandaan.

Minä voin huoletta kävellä ydinperheineni hiekkarannalla tunnelmallisesti kohti auringonlaskua. Minä nähtävästi kelpaan SAPTK:lle.

Sen sijaan yksinhuoltaja- tai homoystäväni ovat "vastoin ikiaikaisia totuuksia".

Viihdyn Virossa erinomaisesti, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin potkisin tätä maata nilkkaan, jos se vain olisi mahdollista.

Päivähoito from hell

Tallinnassa on sekä kunnallisia että yksityisiä päiväkoteja.

Kunnallisten päiväkotien taso on sentään varsin vakaa ja prosessit kunnossa.

Sitten on yksityisiä päivähoitopaikkoja, jotka eivät varsinkaan ulkoiselta asultaan vaikuta kovin houkuttelevilta.

Vai mitä sanotte tästä hoitopaikan pihasta, johon tänään kaupungilla kävellessäni törmäsin? Toivottavasti sisätilat ovat viihtyisämmät.

Korostan: tämä EI ole Tallinnan yksityisten hoitopaikkojen koko kuva. Upeita, hyvässä kunnossa olevia yksityisiä päiväkoteja/hoitopaikkoja on monia.

Eilisen lukemisia: Minu Supilinn

Kun vuosia sitten luin Kjell Westön upean Missä kuljimme kerran, huomasin, että sen ansiosta Helsingistä tuli minulle, maalaistollolle, paljon läheisempi ja viehättävämpi kaupunki.

Suomalaisen Mika Keräsen kirjoittama vironkielinen Minu Supilinn tekee saman Tarton kaupungin suhteen. Keränen tuskin pokkaa teoksellaan Finlandia-palkintoa, mutta oman tärkeän osansa pienen kaupungin kulttuurihistorian tallentamisessa hän ehdottomasti tekee. Jos Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa eivät ole entuudestaan tuttuja, tämän kirjan lukemisen jälkeen visiitti Viron henkiseen pääkaupunkiin luultavasti alkaa kiinnostaa.

Supilinn on Keräsen mukaan hieman kuin Tampereen Pispala, puutalonkaupunginosa, joka viime vuosina on noussut arvoonsa. Supilinn (suomeksi Soppakaupunki) on säästynyt pahimmilta gryndereiden lasipalatsioksennuksilta ja säilynyt melko terveenä puutalokokonaisuutena. Alueella asuu ihmisiä, jotka vaalivat Supilinnan omaleimaista kaupunkikuvaa ja kulttuuria.

Keränen itse on asunut Virossa jo noin 20 vuotta ja tuntee Tarttonsa varmasti paremmin kuin moni syntyperäinen Emajõen varren kasvatti. Vapaana kirjoittajana työskentelevällä Keräsellä on taito ja tieto kuvailla hauskoin anekdootein Supilinnan takapihojen sattumuksia sekä Papu-, Meloni- ja Peruna-nimisten katujen kulkijoiden eloa.

Kirja on mukavan rehellinen ja suora. Keränen on täysillä Tarton ja Supilinnan puolta, mutta ei sokeasti ihannoiden. Hyvinvointivaltion kasvatti näkee Virossa myös maan kurjat, välillä voimattomaan kiukkuun ajavat puolet.

Minu Supilinn on kevyttä, nopeaa luettavaa. Kirja koostuu melko lyhyistä luvuista, joilla ei välttämättä ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin yläkäsite Supilinn. Lukijana olisin toivonut kenties hieman laajempia tekstin linjoja, mutta toisaalta tällainen rakenne sopii tämän sortin kirjaan hyvin. Kirjaa voi halutessaan lukea luvun sieltä, toisen täältä. Valokuvaliite aukaisee Supilinnaa tuntemattomalle hyvin kaupunginosan maisemia, jos mielikuvitus ei riitä kuvitteluun. Kirjan ensimmäisena aukeaman karttaan palasin lukiessani monesti, kun halusin ymmärtää, missä päin kaupunkia missäkin luvussa liikuttiin.

Minu Supilinn on osa Virossa erittäin suosittua Minu...-kirjojen sarjaa. Petrone Print -kustantamon kirjat ovat jatkuvasti kirjakauppojen kymmenen myydyimmän kirjan hyllyillä.

Sarja koostuu kirjoista, joita kirjoittavat eri maissa asuvat virolaiset (ja Keräsen tapauksessa Virossa asuva suomalainen). Sarjan suosiota seuratessa en voi olla ajattelematta, että virolaisilla vaikuttaa olevan kova hinku nähdä, miten yksittäiset kanssakansalaiset ovat maailmalla selvinneet. Kun samalla tietää, kuinka paljon virolaiset muuttavat kotimaastaan pois, mietin, kuinka moni lukee Minu...-kirjoja hakeakseen tietoa mahdollisesta houkuttelevasta uudesta asuinmaasta.

Toivottavasti mahdollisimman harva on niillä mielin, sillä kuten Minu Supilinn osoittaa, Virossa on henkeä ja elämää, josta kannattaa pitää huolta. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Elämästään voi koettaa tehdä juuri sen näköisen kuin itse haluaa, kuten Keränenkin sanoo tehneensä.

Käytöskukkasia kinossa

Kävin esikoisen kanssa katsomassa Zambesia-nimisen piirretyn Tallinnan Solaris Kinossa.

Mainion leffakäynnin pilasi pariksi minuutiksi vieruskaveri, isä kahden lapsensa kanssa.

Miehen kännykkä soi kesken leffan. Kuvittelin, että hän vaimentaisi luurinsa mahdollisimman nopeasti.

Vielä mitä. Tyyppi vastasi puhelimeensa. Onneksi puhelu ei kestänyt muutamaa lausetta pidempään. Sen verran kauan kuitenkin, että oma verenpaineeni ehti käydä melko korkealla.

Näin sitä välitetään käytöstapoja omalle jälkipolvelle, puhumattakaan niistä kymmenistä muista salissa istuneista tenavista.

Episodista muistui mieleen tapaus noin kymmenen vuoden takaa, yliopiston luentosalista. Istuin luennolla, ja pari riviä taempaa kuului Nokia Tune. Tuolloinkin luotin, että kanssakansalaisella olisi ollut tajua hiljentää puhelimensa.

Vaan niin ei käynyt tuolloinkaan. Herra puhui puhelimeensa pitkät pätkät, luennoitsija hämmentyi. Tajusin, että puhelimen toisessa päässä oli nuoren miehen tyttöystävä.

Tapauksen kruunu tuli puhelun lopuksi, kun kuulin filosofian ylioppilaan sanovan vieruskaverilleen: "Aina noi naiset soittaa vääriin aikoihin".

Tämän jälkeen en ole ikinä voinut ottaa kyseistä puolitutun puolituttua vakavasti missään tilanteessa.