Ilmari Kiannon Punainen viiva (ilm. 1909) onnistuu heittämään lukijansa sujuvasti 1900-luvun alun Suomeen, Kainuun korpeen, tavallisten Romppasten elämään.
Kirjassa eletään talvea 1906 - 1907. Korpiloukon väki kuulee eduskuntavaaleista ja mahdollisuudesta saada sorretun työväen ääni esille. Punainen viiva on merkintä äänestyslipukkeessa, tiukasti puristetun kynän vetäisy kohti parempaa elämää.
Historiallisiin tosiasioihin viittaaminen auttaa tietysti aikamatkailussa, mutta minut yli sadan vuoden takaiseen aikaan heitti Kiannon kieli. Kirjailija voi kuvailla ansiokkaasti paikkoja, tapoja ja kulttuureja vuosien takaa, mutta kieli on se, joka tuo lukijalle menneisyyden rytmin, ihmisten äänen ja hengityksen. Kiannon kieli on mukana jokaisessa suksenpotkussa ja räkäisen sairaan lapsen huudossa. Kielen poljento vie aikaan, jota ei enää ole.
Ja voi hyvä ihme sentään, kuinka liikuttavan aitoja korpiloukkolaiset ovat tietämättömämyydessään. Heidän hämmennyksessään ja uuden pelossaan on huimasti samaa kuin Juhani Ahon Rautatien Matissa ja Liisassa, jotka joutuvat kohtaamaan kiskoilla kulkevan hirvityksen.
Niin kuin monessa menneisyyteen vievässä romaanissa, Punaista viivaa lukiessa voi vain ihmetellä, miten toivottoman vähän ihminen mihinkään koskaan muuttuu tai viisastuu. Tai maailma ylipäänsä. Nyt me toljotamme vaikkapa tietokoneiden ja muun tekniikan ihmeellisyyksiä samoin kuin korpiloukkolaiset äänestyskoppia tai Matti ja Liisa rautatietä.
Punaisessa viivassa idästä tuleva karhu saa kylän koirat haukkumaan levottomasti. Kontio nukkuu ja kääntää kylkeään, mutta kun se lopulta herää ja hermostuu, on jälki hyvin rumaa. Myös tältä osin Kiannon teos on täysin tätä päivää.
Lukemassani kirjan pokkariversiossa on järjettömän hieno kansi. Äkkiseltään en löytänyt tietoa, onko tämä teoksen alkuperäiskansi. Voisi kyllä olla. Hienoa graafikontyötä, sanon minä.
****
Että päivää vaan: täällä ollaan pitkäksi venähtäneen kirjoitustauon jälkeen. Jospa tästä taas vauhtiin pääsisi.
