Tänä aamuna herätessä meinasi olla silmä poskella. Syytän Anja Snellmania. Jumituin eilisiltana lukemaan kirjailijan Parvekejumalat-romaania (ilm. 2010). Tarina kiihtyi loppua kohti niin hyvin, että en malttanut olla lukematta kerralla kokonaan. Snellman osaa näköjään pitää minut näpeissään, sillä muistan eräänkin jouluyön, jolloin valvoin Paratiisin kartta -romaania lukien.
Parvekejumalat on hieno kirja räjähdysherkästä aiheesta. Pidin siitä, että kirja tarjosi valmiiden mielipiteiden sijaan paljon yllättäviä näkökulmia ja ajateltavaa. Kirjaa lukiessa myös ihailin sitä, miten taitavasti Snellman kiskoi päähenkilöiden elämänpolkuja yhä lähemmäksi toisiaan.
Yksittäisiä kauniisti laitettuja sanoja, virkkeitä ja ajatuksia oli paljon. Mieleeni jäi erityisesti katkelma, jossa miettii kaikesta entisestä luopuva Alla-Zahra, toinen kirjan päähenkilöistä:
"Kolme täyttä meikkipussia roskikseen, niitä hän ei halunnut lahjoittaa kellekään, ei edes pikkusiskolle. Hän hämmästeli kaikkien valokynien ja varjostusten määrää. Missä vaiheessa, millaisessa mielentilassa hän oli kaikki ne ostanut? Kumman tarpeessa hän oli loppujen lopuksi ollut enemmän, valon vai varjon?"
Viimeisiä sivuja luin pala kurkussa ja olin kirjasta hyvin vaikuttunut, samoin kuin olen ollut kaikista lukemistani Snellmanin/Kaurasen romaaneista.
Snellman kirjoittaa vavahduttavasti, mutta jään odottelemaan, tulisiko häneltä romaani, joka olisi kerrassaan loistokas. Sellainen Parvekejumalat ei minusta ollut, vaikka hienon lukukokemuksen mittapuut sujuvasti täyttikin.
Nyt yölampun alla on Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jonka olen tainnut aloittaa jo kolmesti, mutta jota en vain ole saanut eteenpäin. Eiköhän nyt olisi aika.
Onko muuten joku ehtinyt lukea tuoretta Steve Jobs -elämäkertaa? Se on Rimmisen jälkeen seuraavana listalla. Pakollista luettavaa Piilaaksossa asuvalle, sanoisin.
maanantai 31. lokakuuta 2011
perjantai 28. lokakuuta 2011
Asiakaspalvelua absurdin tuolla puolen
Huonojen asiakaspalvelukokemusteni ykkössijan voittaa eräs viimetalvinen käyntini tallinnalaisessa Maxima-kauppaketjun liikkeessä. Tulin kassalle maksamaan ostoksia. Ladoin ostokset liukuhihnalle ja odotin kassaneidin tervehdystä. Sitä ei koskaan tullut.
Kasööri ei liioin vilkaissut minua saati päästänyt minkäänlaista minua huomiovaa ynähdystä. Ostoksieni maksaminen kävi kyllä sujuvasti, mutta lopputuloksena oli tyrmistynyt asiakas.
Siksi en ollut yllättynyt, kun luin Twitterissä Minut.ee-uutispalvelun tuoreen tviittauksen:
Maximas kassiir tujutu ja morn. Klient küsib kaanstundlikult: "Miks nii nukker?" Kassiir ei tõsta pilkugi: "Kjusige pjalun infoljetist."
Oma suomennokseni:
Maximan kassa on huonolla tuulella. Asiakas kysyy myötätuntoisesti: "Miksi niin allapäin?" Kassa ei edes nosta katsettaan: "Olkjaa hjuva ja kjysykää infotjiskistä."
Venäläisellä aksentilla puhuva, asiakkaasta viis veisaava kassaneiti on valitettavan usein Maximan kasvot ulospäin. Vähän olisi henkilöstökoulutuksella hommaa. Toisaalta tilanne on niin kehno, että se melkein naurattaa - erityisesti täällä Kaliforniassa, jossa tämänkaltaisen palvelun saaminen olisi täysin mahdotonta.
Kasööri ei liioin vilkaissut minua saati päästänyt minkäänlaista minua huomiovaa ynähdystä. Ostoksieni maksaminen kävi kyllä sujuvasti, mutta lopputuloksena oli tyrmistynyt asiakas.
Siksi en ollut yllättynyt, kun luin Twitterissä Minut.ee-uutispalvelun tuoreen tviittauksen:
Maximas kassiir tujutu ja morn. Klient küsib kaanstundlikult: "Miks nii nukker?" Kassiir ei tõsta pilkugi: "Kjusige pjalun infoljetist."
Oma suomennokseni:
Maximan kassa on huonolla tuulella. Asiakas kysyy myötätuntoisesti: "Miksi niin allapäin?" Kassa ei edes nosta katsettaan: "Olkjaa hjuva ja kjysykää infotjiskistä."
Venäläisellä aksentilla puhuva, asiakkaasta viis veisaava kassaneiti on valitettavan usein Maximan kasvot ulospäin. Vähän olisi henkilöstökoulutuksella hommaa. Toisaalta tilanne on niin kehno, että se melkein naurattaa - erityisesti täällä Kaliforniassa, jossa tämänkaltaisen palvelun saaminen olisi täysin mahdotonta.
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Jahven myyntitykit
Joskus kesällä kotiovemme takana kävi kaksi Jehovan todistajaa kertomassa asiastaan. En ole aiheelle otollista kuulijakuntaa, mutta kuuntelin heidän viestinsä ja mietin samalla, miten äärimmäisen miellyttäviä, asiallisia ja huolellisesti tehtäväänsä koulutettuja he olivat.
Luonamme käyneet mies ja nainen eivät olleet vähääkään tuputtavia, olivat kertakaikkisen ystävällisiä ja hyvin tahdikkaasti ja tilannetajuisesti päättivät puheenvuoronsa, kun näkivät, että aiheesta ei kanssani pidempää keskustelua synny.
Tänään löysin portailtamme Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet (englanninkieliset versiot, toki). Niiden päällä oli keltainen post it -lappu, johon oli lyijykynällä kirjoitettu minulle henkilökohtainen viesti.
Viestiä lukiessa ällistyin. Kirjoittaja oli ilmeisesti sama nainen, joka oli meillä kesällä käynyt. Hän oli käynnin yhteydessä näköjään kirjannut ylös nimeni, sillä lappui alkoi sanoilla "Dear Cilia". Hän myös oli laittanut muistiin, että taloudessamme on pieniä lapsia, sillä hän arveli viestissään uusien lehtien kiinnostavan minua, koska niissä oli paljon lapsiin liittyvää luettavaa.
Oli viesti puhutteleva tai ei, voin vain ihailla Jehovan todistajien markkinointityön tehokkuutta. Ainakin täällä Kaliforniassa se näyttää olevan potentiaalisen asiakkaan erittäin hienovaraisesti huomioivaa, asiallista, tarkasti personoitua ja inhimillistä. Tällaisia myyjiä minä palkkaisin!
Kauppoja ei silti tullut.
Luonamme käyneet mies ja nainen eivät olleet vähääkään tuputtavia, olivat kertakaikkisen ystävällisiä ja hyvin tahdikkaasti ja tilannetajuisesti päättivät puheenvuoronsa, kun näkivät, että aiheesta ei kanssani pidempää keskustelua synny.
Tänään löysin portailtamme Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet (englanninkieliset versiot, toki). Niiden päällä oli keltainen post it -lappu, johon oli lyijykynällä kirjoitettu minulle henkilökohtainen viesti.
Viestiä lukiessa ällistyin. Kirjoittaja oli ilmeisesti sama nainen, joka oli meillä kesällä käynyt. Hän oli käynnin yhteydessä näköjään kirjannut ylös nimeni, sillä lappui alkoi sanoilla "Dear Cilia". Hän myös oli laittanut muistiin, että taloudessamme on pieniä lapsia, sillä hän arveli viestissään uusien lehtien kiinnostavan minua, koska niissä oli paljon lapsiin liittyvää luettavaa.
Oli viesti puhutteleva tai ei, voin vain ihailla Jehovan todistajien markkinointityön tehokkuutta. Ainakin täällä Kaliforniassa se näyttää olevan potentiaalisen asiakkaan erittäin hienovaraisesti huomioivaa, asiallista, tarkasti personoitua ja inhimillistä. Tällaisia myyjiä minä palkkaisin!
Kauppoja ei silti tullut.
Tunnisteet:
elämä USA:ssa,
jehovat,
lehdet,
markkinointi,
uskonto
maanantai 24. lokakuuta 2011
Pelottavan hyvää kirjoittamista
Muistan tarkkaan, missä kohtaa Joutsan pääkirjaston vanhan kirjastotalon kirjahyllyjä sijaitsivat Stephen Kingin romaanit. Hyllyväli tuli tutuksi 1990-luvun alussa, kun luin läpi Kingin tuotantoa. Carrie sai minut vapisemaan, Lemmieläinten hautausmaa sai minut, eläinten ystävän, lähes voimaan pahoin. Tarpeellista tavaraa muistan elämäni pelottavimpana lukukokemuksena.
Se-romaanin kansikuvan takia en vieläkään pidä pelle-hahmoista. Kirja pelotti niin paljon, että jouduin pitämään romaania yöpöydälläni kansikuva pöytään päin käännettynä.
Silti ne kaikki piti lukea. Pelotti, mutta silti samalla nautin Kingin siekailemattoman suorasta tavasta kirjoittaa.
Lähes 15 vuoden tauon jälkeen olen jälleen lukenut Stephen Kingin kirjan. On Writing - A Memoir of the Craft on Kingin vuonna 200o ilmestynyt kirjoitusopas.
On mainiota huomata, että vaikka kyseessä on kaikkea muuta kuin kauhuromaani, kirjoittajan tuttu ääni on selvästi läsnä. Opas on ehtaa Kingiä: hulvattoman hauskaa, roisin suoraa ja riemastuttavan poliittisesti epäkorrektia.
Siinä missä William Zinsserin On Writing Well oli elegantti ja hienostunut, on Kingin opas paljon ronskimpi. Silti se huokuu laajaa kirjoittajakokemusta ja ihailtavan syvää perehtyneisyyttä omaan työhön.
Kingin mukaan kirjoittamisen oppimiseen vaaditaan kahta asiaa: jatkuvaa lukemista ja jatkuvaa kirjoittamista. King korostaa, että kirjoittamisen ja sen harjoittelun pitää tuntua hauskalta, ikään kuin se ei olisi työtä ollenkaan. Samaa sanoi myös William Zinsser.
King muistuttaa kirjoittamisen teknisten taitojen opettelusta kirjan luvussa Toolbox, Työkalupakki. Lukijalle tulee selväksi, että King vihaa adverbejä ja passiivimuotoja ja kehottaa kaikkia kirjoittajia pysyttelemään niistä erossa.
Paljon teknisiä taitoja enemmän kirja käsittelee kirjoittajan rohkeutta ja rehellisyyttä itselleen. King sanoo olevansa vakuuttunut, että huonon kirjoittamisen syy on useimmiten pelko. Kirjoittajat pähkäilevät liian paljon, mitä muut ovat heidän tekstistään mieltä. Siitä kirjoittajan pitää vain rimpuilla eroon ja kirjoittaa rehellisesti sellaisella tavalla ja sellaisista asioista kuin itse haluaa. Kirjoittajan työkalupakissa on loputtomasti erilaisia keinoja ja tyylejä kokeiltavaksi. Sieltä sopii valita itselleen sopivat ruuvivääntimet ja pihdit.
King puhuu kauniisti vaimostaan Tabithasta, joka on ollut hänelle korvaamaton tuki ja turva kirjoitusuran aikana. King korostaakin, että jokaisella kirjoittajalla tulisi olla edes yksi henkilö, joka varauksetta uskoo kirjoittajan kykyihin ja jonka tyylitajuun kirjoittaja itse luottaa.
Luottohenkilö on usein myös kirjoittajan ensimmäinen editoija. Editoinnin tärkeydestä King kirjoittaa myös paljon. "Kirjoittaminen on inhimillistä, mutta editointi jumalallista", toistaa King vanhaa fraasia ja kannustaa kirjoittajia karsimaan tekstistään turhan jorinan ja etsimään itselleen erinomaisia editoijia.
On Writing on teos, joka ei tunnu oppaalta, vaan viihdyttävältä romaanilta, jonka lähes jokaisella sivulla saa nauraa ääneen. Vaikka "vakavasti otettavat" kirjailijat vielä jaksavat irvailla viihdekirjailija-Kingille, voisivat he vähitellen vaieta ja lukea tämän kirjoitusoppaan. Siitä voi vaikka oppia jotain.
(kuva täältä)
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Peelaakso
Kolmevuotias suomalaispoika ja neljävuotias virolaispoika kohtasivat yhteisten leikkien parissa Kalifornian hämärtyvässä illassa. Virolaispojalle tuli pissahätä, jolloin hänen äitinsä ohjasi lapsen puskapissalle läheisen pensaan juurelle.
Meni hetki, ja suomalaispoika tahtoi tehdä saman.
Sekä suomalainen että virolainen äiti olivat sitä mieltä, että asia oli mitä tavallisin. Toimitus kesti noin kymmenen sekuntia ja leikki jatkui siitä, mihin se pojilta hädän iskiessä jäi. Kerrotaan nyt vielä, että poikien oloa ei kevennetty keskellä runsasväkistä puistoa tai kaupungin kadulla, vaan rivitaloyhtiön nurkan pensaikossa.
Olikin melko hilpeää lukea seuraavana päivänä ilmaisjakelulehti Mountain View Voicesta närkästyneen rouvan mielipidekirjoitus. Rouva oli ollut ulkoiluttamassa koiraansa (!) eräässä kaupungin puistossa, jossa pieniä poikia oli ollut puskapissalla.
Rouva oli mennyt nuhtelemaan lapsien äitejä ja kysynyt, mitä äidit tekisivät, jos heillä olisi tytär, jolle tulisi pissahätä
- Opettaisitteko häntä kyykkäämään puistossa puskaan?
Poikien äidit olivat vain todenneet, että lapsen pissaaminen ei poikkea paljon koiran vastaavasta tarpeiden teosta.
Rouva jatkoi kirjoituksessaan, että hän ei koskaan antanut nyt jo aikuisille pojilleen lupaa pissata puistoon. Hän kirjoittaa, että hädän iskiessä hän laittaisi tenavat autoon ja ajaisi paikkaan, jossa pääsee vessaan.
Mielipidekirjoitus päättyy klassisesti "Oh, how times have changed".
Rouva voi järkyttyä pahasti, jos joku kertoo hänelle, että meitä tyttäriään kyykkäämään opettavia äitejä tosiaan on olemassa.
Tunnisteet:
Kalifornia,
kulttuurierot,
lapset,
lehdet,
Piilaakso
torstai 20. lokakuuta 2011
Arvokas, sivistynyt Eurooppa
"Kampaajamme ovat opiskelleet Euroopassa"
"Perinteinen eurooppalaistyylinen jogurtti"
"Parhaita eurooppalaisia juustoperinteitä noudattaen"
"Eurooppalaistyylinen ulkoilmatori"
Amerikkalaisessa markkinointikielessä Eurooppa näyttää symboloivan perinteikkyyttä, arvokkuutta, aitoutta ja jonkinlaista vaikeasti selitettävää laadukkuutta.
Samalla Eurooppaan liittyvät mainoslauseet osoittavat, että täältä valtameren toiselta puolen katsoen Eurooppa näyttäytyy yhtenä möykkynä. Eurooppa on vain yhtä ja samaa vanhaa kaupunkia, jossa kumisevat kirkonkellot ja jossa kuuluu kiesejä vetävien hevosten kavioiden kapse.
Aiemmin olisin närkästynyt tästä. Eivätkö nämä uuden maailman asukkaat voi tajuta, että kilpisjärveläisellä poronkasvattajalla on melko vähän yhteistä sisilialaisen kahvila-yrittäjän kanssa?
Mutta mitäpä siitä arbuusia sieraimeen vetämään. Yhdysvalloissa asuminen auttaa hyvin käsittämään maan suunnattoman koon. Asuinosavaltiomme Kalifornia on pinta-alaltaan suunnilleen yhtä suuri kuin Suomi. Ei täältä käsin käydä joka viikko shoppailemassa New Yorkissa. Sinne on tuntikausien lentomatka, ja kelloa siirretään useamman aikavyöhykkeen verran.
Jospa ajattelisin asian niin, että on mukavaa, että amerikkalaisten mielissä Eurooppa liittyy sivistykseen ja pitkiin perinteisiin. Minä voi omalta osaltani opetella paremmin ymmärtämään Yhdysvaltain laajuutta ja täkäläisten elämäntapojen ällistyttävää kirjoa. Kaliforniassa näkyy keskimäärin yhtä vähän surffaajia kuin Suomessa jääkarhuja.
Menlo Parkin kaupungissa erään ravintolan tarjoilija ylpeänä esitteli, kuinka tiskissä myytävänä ollut kakku oli "imported from Italy". En oikeastaan olisi halunnut sitä tietää. Mitä järkeä on syödä toiselta puolen maailmaa tullutta kakkua. Söin silti. Olihan se kunnianarvoisen historiallisesta Italiasta.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Ne pienet erot
Ilmaisjakelulehti Mountain View Voice oli haastatellut Steve Jobsin alakouluaikaista luokkakaveria Steve Hattia. Jobs kävi ensimmäiset koululuokkansa Mountain View'ssä, minkä jälkeen perhe muutti naapurikaupunki Cupertinoon, jossa Applen pääkonttori on.
Jutun eräs sitaatti tiivistää minusta erityisen hyvin eron suomalaisen ja amerikkalaisen ajatusmaailman välillä.
Hatt kertoo, kuinka Jobsin muutettua pois paikkakunnalta vanhat luokkakaverit seurasivat lehdistä miehen etenemistä, ja naapurustossa juteltiin miehen menestyksestä.
"Everyday it inspires me", Hatt said of having known Jobs.
Inspiraatio. Siinä on se ero. Hatt ei tuntenut kateutta tai pitänyt ihmeellisenä, miten Jobsin nulikasta kasvoi menestynyt yritysjohtaja. Hän tunsi inspiraatiota.
Hatt myös kertoo jutussa toivovansa, että paikalliset lapset ja nuoret saisivat Jobsin esimerkistä inspiraatiota "oppia uutta ja tehdä jotakin suurta".
Yhdysvalloissa saa inspiroitua, olla erityinen, saa oppia uutta ja suunnitella älyttömiä juttuja. Se on hyvä ja sitä soisi näkevän muuallakin.
Tunnisteet:
elämä USA:ssa,
kulttuurierot,
lehdet,
Steve Jobs
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)