Erilaisissa ulkomaille muuttajan oppaissa mainitaan usein, kuinka parhaita paikkoja tutustua uuden kotimaan elämään, ihmisiin, ilmiöihin ja arvostuksiin ovat esimerkiksi kadunvarsikahvilat, hautausmaat ja leikkipuistot.
Kahden pienen lapsen äitinä olen saanut kahlata leikkipuistoja vähintäänkin tarpeeksi. Hiekkalaatikon reunalla voi helposti taantua vain tuitui-kieltä puhuvaksi vihannekseksi. Olen koettanut rimpuilla tästä irti seurailemalla lastenkaitsennan ohessa puistossa olevia ihmisiä, kuunnella sivukorvalla heidän juttujaan ja tarkkailla heidän tapaansa olla lastensa kanssa.
Piilaakson kulttuurien sekamelskassa olen keittiösosiologian taidoillani päätellyt seuraavaa:
- Vuorottelu ja lelujen jakaminen on tärkein asia, mitä lapselle täkäläisessä kulttuurissa tulee opettaa. "You have to share" -lause alkaa tulla korvistani ulos. Vaikka toinen lapsi kiskaisi toiselta lelun kädestä, pitää siihenkin suhtautua siten, että toisella on oikeus leikkiä lelulla ja lelun menettäjän tulee vain oppia jakamaan. Tähän perään tulee vanhemman pahoitella, kuinka "meidän yksivuotiaamme ei vielä oikein osaa jakaa leluja toisten kanssa".
- Aasialaistaustaiset vanhemmat ovat lastensa leikkien suhteen erityisen varovaisia. Lasten kaatuminen, kompastuminen, likaantuminen ja mustelmat huolettavat heitä paljon suomalaisvanhempaa enemmän.
- Leikkipuiston kiipeilytelineillä temppuilu on luonnollista ja sallittua, mutta jos lapsi kiipeää kivelle, puuhun tai puiston pengerrykselle, joka ei ole varsinaista leikkialuetta, se aiheuttaa hämmennystä.
- Pienet Goldfish-suolakeksit ovat täkäläisten lasten yleisin retkieväs.
- Kulttuurista riippumatta lapset ovat lapsia. He arvostavat, kun heitä katsoo suoraan ja heidän korkeudeltaan, heille juttelee niin kuin oikealle ihmiselle ja aidosti kuuntelee, mitä he sanovat. Ja kaikki, kaikki tenavat lumoutuvat, kun heidän kanssaan alkaa keksiä pöhköä mielikuvitustarinaa puutikusta, joka onkin vihreä avaruusmato.
